niilos

980502       Aloitan tämän osan muistelmia  siitä  ajasta,jollin  olin  saanut suoritettua spesialistitutkintoni  naistenklinikalla,josta  ajasta siellä  kirjoitan  erikseen. Olimme  muuttaneet Munkkiniemeen  asumaan ja  meillä oli  Elinan kanssa jo  pieni  tytärkin.

Minulla  ei  ollut  mitään  erikoista  halua  muuttaa  pois  Helsingistä,jossa  minulla oli vastaanotto ja kohtalainen  toimeentulo. Koska  naistenklinikan  virka  kuitenkin kohta  loppuisi  ajattelin, että voisinhan katsella  vähän jos  olisi  virkoja  auki. Kun  sitten kuulin, tuttavaltani Petäykseltä, että Ähtärin uudessa  sairaalassa olisi myös gynekologiylilääkärin virka  auki ja  myös  Elinalle hänen valmistuttuaan ylilääkärin virka anestesiapuolella,  päätimme Elinan  kanssa  kaydä  paikkaa  katsomassa. Oli jo  talvi,kun  ajelimme  Elinan kanssa  paikkaa  katsomaan ja   kun  sitten  tulimme  Åhtärin kirkonkylään päätin  kääntyä  enempiä katsomatta takaisin, sillä   eihän  paikkakunnalla  ollut  juuri  lainkaan  taloja. Elina  sanoi, että kun  tänne  saakka on  ajettu niin käydään nyt  sentään katsomassa. Löydettiin  sitten  sairaalakin  sieltä  mäen päältä  ja vähitellen  sen  Johtajakin. Tietysti  meille  sitten luvattiin vaikka mitä,kunhan vain  tulisimme , sillä  uutuudestaan  huolimatta  ei  sairaala   ollut  erikoisen  houkutteleva  juuri  syrjäisyytensä  vuoksi. Paikallinen poliitikko  Uusitalo,  Presidentti Kekkosen  kavereita oli saanut  puhuttua  rahat  tähän  hänen  kotitalonsa  lähelle  rakannettuun  sairaalaan. No  muutimme  sitten  kuitenkin  Elinan  kanssa  neuvoteltua Ähtäriin koska Elina  saattoi  suorittaa  jäljellä  olevan  palvelunsa  erikoislääkärin  tutkintoaan varten läheisessä Seinäjoen keskussairalassa. Meillä oli Ähtärissä hyvä  asunto joka  sijaitsi  aivan  sairaalan  välittömässä läheisyydessä, joten ei  ollut  työmatkasta  mitään  probleemoja. Sairaalassa oli kirurginen osasto,jonka ylilääkärinä oli  Petäys,jonka  tunsin  aikaisemmilta  kunnanlääkärin  sijaiksuuksiltani Lappajärvellä. Sisätautien  ylilääkärinä oli  tri Rytkönen, muuten hyvä   sisätautilääkäri,mutta oli  joutunut karkoitetuksi  tänne korpeen lähinnä viinan  vähän  liiallisen  käytön  vuoksi. Apulaislääkäreinä meillä oli paikallisen  talon  poikia  tri Lumialan pojat  molemmatkin. Vanhempi joiutui myöhemmin  viinan vuoksi  vakaviin probleemoihin ja nuorempi kuoli   nuorena syöpään.  Helsingin kulttuurielämän jälkeen  tietysti tällainen korpielämä olisi ollut  ikävää ilman  perhettä. Kun  työ vei lähes  kaiken  ajan ei  sitä niin hirveästi  vapaa-ajan  harrastuksiin jäänyt  aikaa.

Metsästystä ja  ammuntaa  saatettiin  harrastaa ja lomien  aikana koetettiin  tavata  sukulaisia. Jotta iltoja voitaisiin  saada  kulumaan oli Petäys järjestänyt yhtenä iltana viikossa korttipeli-illan. Sellainenhan  oli  hyvin yleistä  siihen  aikaan pohjanmaalla, jossa  isännät  pelasivat  maansa  ja  mantunsa. Nautittiin viskiä ja  pelattiin  pokeria. Minut  tietysti pyydettiin mukaan, mutta  suostuin  aluksi vain  katsomaan kun  toiset  pelasivat. Huomasin  pian, että  tässä oli  Petayksen  tapa  kynia  apulaislääkärinssä

sillä hän  kohottti  kun  rahakasa  pöydällä oli  noussut  tarpeeksi  suureksi niin  kovaksi , ettei  muilla  ollut varaa ja  Petäys  keräsi  rahat  taskuihinsa. Koska  peli  olisi  loppunut  muuten  lyhyeen  antoi  Petäys  sitten  velkaa, jotta  peli  voisi  jatkua. Kävi niin että  mm   apulaislääkäri " Murre"  Mustonen oli  kolmen  kuukauden  palkkansa  velkaa Petäykselle. Siis  hän  oli  sairaalassa  tavallaan  velkavankeudessa. Kun  tällainen   uhkapeli  oli  itse  asiassa  laitonta  ja  vielä  laittomanpaa oli  tietysti  käyttää  tällä  tavalla hyväksi  alaisiaan. Kun  kerroin  tästä  Elinalle  sovimme, että  tuli  mitä  tuli minä  en  koskaan  enää mene  sinne korttisakkiin. Koska  korttipelikin  ajan mittaan  käy  yksitoikkoiseksi  mietittiin  mitä  muuta  hauskaa  voitaisiin  tehdä  yhdessä.  Petäys oli  puhunut paikallisen  lentokoulun  johtajan  Sakun  kanssa, että  voitaisiin  aloittaa  Ähtärissä  lento-opetusta, siten  että  paikallisen  Ähtärin  järven jäälle   talvella  aurattaisiin  kenttä ja  sitten  käytäisiin  työ-aikana   tekemässä  se  puolen  tunnin  lento joita  tarvittiin  muutama  kymmen  lento-luvan  saamiseksi. Elina  pani  tietysti  vastaan minun osaanottamistani,mutta koska  kurssin  hinta  oli saatu niin halvaksi  sillä perusteella    että kaikki ottaisivat  siihen  osaa, oli ryhmän  paine  niin kova, että huolimatta  omistakin  epäilyksistä,  suostuin  tulemaan  mukaaan.  toisaalta  oli  lentäminen  jännittävää ja  olisihan  se  komeaa näyttää lentolupakirjaa jos  sen  sitten  saisi.Lennettiin  Cessna-150 koneella Sakun  kanssa  38  laskeutumista . Mentiin  tasksilla  sairaalasta kentälle ja  sitten  taas  taksilla työhon  lennon  jälkeen. 35 laskun  jälkeen  tuli yksinlento. Saku  tiesi, että  lähteä  yksinlennolle  ei  ollut  helppoa,joten hän oli  keksinuyt   systeemin:  oli  laskeuduttu  sitten  kentälle  38.s kerta   silloin Saku  hyppäsi pois koneesta ja sanoi, että  nyt  teet  saman  lennon  yksin. ja  painat  moottoriin  täydet  tehot. Siinä  minä  tein  työtä  käskettyä ja  ennenkuin minä  loikein  tajusin mitä minä olen  tekemässä oli jo  yksin  ilmassa. No  olisihan  sieltä   sitten  tultava  alaskin joten  koetin  sitten  kierrettyäni  kenttää  muistaa  mitä  kaikkea   sitä  pitää tehdä  ennen  laskeutumista. Muista  vähentää  kierroksia, että  variometri näyttää  laskeutumisnopeudeksi  5  m sekunnissa, muista  laipat   20  astetta,   muista  pitää  ennen  loppulähestymisessä  korkeutta 200 jalkaa jne, muista  lopuksi  pitää hyppivän  koneeen  suunta  kenttän  päin  kun  sinun  on  koko  aika katsottava, että  mittarit  näyttävät  oikeita  arvoja. Toiselta  puolelta  oli  mahtava  tunne,kun  kone lopuksi ihan  oikeasti  laskeutui  ehjänä  kentälle ja  sitten  sain noustua ulos  koneesta. Saku  onnitteli onnistuneen  yksinlennon  johdosta  ja  sanoi,  että  seuraava  tehtävä onkin  sitten  ns  matkalennon  suorittaminen,jonka  pituus on  oltava  vähintään  400  kilommetria. Opiskeltiin  sitten  iltatunteina Jeppeseniä ja  lentosuunnistusta ja  lopuksi  teimme  Sakun  kanssa   reittisuunnitelman. Ähtäristä Jyväskylään, sieltä  Tikkakosken  kentälle,jossa suorittaisin  läpilaskun ja  sitten  takaisin  Ähtäriin.  Sitten  eräänä  kauniina  kesäpäivänä  starttasin  tälle  lennolle  ja suuntasin  kompassin  ja  kartan kanssa  Jyväskylään, Matka  meni hyvin ja  sitten  kaarsin Tikkakosken  kentän  suuntaan. Sopivan  matkan  päässä  kutsuin  radiolla   Tilkkakosken  kentän lennonvalvontaa,josta  sain  luvan  läpilaskuun. Ollessani jo niin lähellä,  että kenttä oli näkyvissä,kysyi lennonjohto  tarvitsenko  tankata. Katsoin  polttoainemittaria  ja  totesin, että polttoainetta  on  sen  verran, että sen  juuri  pitäisi  riittää ja  eihän minulla ollut  rahaakaan tankkaamiseen, eikä  Saku ollut  siitä  mitään  maininnut, että tankkaus olisi tarpeellista tällä yksimatkalennolla.  Siis   suoritin  läpilaskun,joka  on  sitä, että  suoritetaan  taavallinen  lasku, mutta  sitten   pyörien  kosketettua  maata nostetaan  moottorin  tehot  täysiksi  ja  noustaan  uudestaan  ilmaan.  Nousin  ilmaan ja jatkoin  gyrokompassin  ilmoittamaan suuntaan. Kohta  huomasin kuitenkin, että olin  unohtanut  kentälle  laskeutumisen  yhteydessä   korjata  Gyrokompassin ns  ryömimisvirheen, joka  syntyyy siitä, että gyroskooppi ei   pysy  aivan  samassa  asnnossa  vaan  ryömii ja  sen ilmoittamaa kompassisuuntaa on korjattava kartan tai  magneettisen kompassin  avulla. Lentokoneen magneettinen kompassi heiluu niin paljon, että  sen  avulla  korjaaminen on vaikeata,mutta jos   sen  tekee  useasti  suunta  on  oikea. Korjaaminen  on  helppo  tehdä lentokentällä  koska  kentän  komppassisuunta  on  merkitty  kartalle. Huomasin pian että  gyro  oli  ryöminyt  niin  paljon, että  en  enää  tuntenut  maastoa  se  ei  vastannut edessä  olevaa  karttaa. Kun samalla  huomasin, että  myös  polttoainevarani  alkavat olla  loppupuolella  päätin  ottaa  radiosta   ns  hätäfrekvenssin  ja  lähettää  hätäsanoman  :  May  day,  may day. Kesti jonkin  aikaa, kun sain vastauksen  eräästä Vaasan lähellä  lentäneestä  koneesta.  Selitin  hänelle  tilanteen ja ja  summittaisen  sijaintini.  Hän  sanoi  ottavansa  yhteyttä  eteenpäin.  Kartasta  näin, että  etelässä oli  rautatie,joka  veisi  Ähtäriin, kun  löytäisin  rautatien voisin  sitä  seuraten  lentää kotiin, Jonkin  ajan  kuluttua näinkin  tuon  kaivatun  rautatien, mutta  samalla huomasin, että  polttoainemittari  näytti  lähes nollaa. Koetin vähentää  moottorin  polttoaineen  kulutusta  niin paljon kuin  se  suinkin  oli  mahdollista, että  kone  pysyisi  ilmassa, mutta  kun  polttoainemittari oli pohjassa punaisella  alueellä ja  hakkasi pohjaa aloin  katsella  maisemia  siinä  mielessä, mihin  voisin  tehdä  pakkolaskun,jos  moottori  pysähtyisi. Olisi ollut   hyvä  olla  2000  jalassa, josta   tutkakin olisi minut tavoittanut ja  olisin  nähnyt  laajemmalle, mutta  en  uskaltanut  enää nousta  niin  korkealle   sillä  se  olisi  nostanut   huomattavasti polttoaineen kulutusta jota  minulla   ei  enää ollut  juuri  lainkaan. Suunnatonta  helpotusta  tuntien  sitten  näin  Ähtärin kirkon  ja  moottori  veti   vielä  viimeiseen  laskukierrokseen  saakka. Kaikesta  huolimatta  tein  tyylikkään  laskun  ja tapasin  kentällä  jo  melko  huolestuneen  Sakun,joka  jo  oli  ennättänyt  ajatella, että  hänen  koneensa  on  jossakin  korvessa  rojuna. Saku   sanoi, että  minä  olen  tehnyt  maailmanennätyksen, sillä  hänen  tietämänsä mukaan  kukaan  ei  ole  ollut  ilmassa  sillä  koneella  niin  kauvan sillä  polttoainemäärällä. Minä  sanoin  siihen, että   tankissa on  täytynyt  olla bensiinin lisäksi muutakin, jotta  se  oli  pysynyt niin kauvan ilmassa-  korkeampi käsi oli kannattanut  sitä  ne   tarvittavat  viimeise kilometrit  kentälle  saakka.

Kevään  sitten jo  koettaessa kävimme  Helsingin lentoasemalla suorittamassa

kansainvälisen ilmaliikenteen radiolupakirjan, Kauhavan lentokentällä  tein  muutaman

pakkolaskuharjoittelun,jotka vaadittiin lentolupakirjaa. Se  suoritettiin  siten, että noustiin  2000  jalkaan  kentän  yläpuolella  ja  sammutettiin  lentokoneen  moottori, sitten  nokka  alas, niin että koneen  nopeus  pysyi  sakkausrajan  yläpuolella ja  sitten

tavallinen  laskeutuminen. Aluksi  se  tuntui  hurjalta kun  moottori  sammutettiin, mutta lopuksi  Cessna oli niin  hyvä  kone , että  sillä  lensi  kuin  liitokoneella kunhan  vain  piti  nopeuden  riittävänä. Viimeinen  tehtävä oli  suorittaa  niin  sanottu  syöksykierteestä  oikaisukoe. Se  suoritettiin  Kauhavalla  ja  sen  tarkastajaksi oli kelpuutettu ilmavoimien  eversti,joka  sitten  pelastaisi  meidän  henkemme,jos  minä  tekisin  virheen.  Vähän  pelotti,kun  minun  käskettiin  n 3000  jalan  korkeudessa asettaa  kone  syöksykierteeseen  ja  sitten yrittää oikaista  kone. Ensin  nokka  pystyyn  ja  kun kone  sakkaa polkaiset  toista  poljinta joten kone menee  syöksyyn.  Eversti huommautti  siinä vaiheessa, muista  keskittää ohjaimet ja  anna  koneen  itsensä oikaista itsensä. Mahan  pohjassa  tuntui  oudolta, kun  kone  ikäänkuin  putosi  alta  pois, mutta  oikenihan  se. Usein  tehdään  syöksykierteesssä  virhe  siinä, että  yritetään  pakottaa  kone  lentämään ja  sitten  ei  ennätetäkkään  oikaista  sitä  ennen  kuin ollaan  jo  maassa. No  siten  oli  sitten   viimeinenkin  este poissa  ja  saimme  sitten  ne  niin  kovan  työn ja  henkemme  uhalla  hankitun lentolupakirjan ja  ne  siivet. No   sitähän piti tietysti  juhlia  ja  päätettiin  yhdessä  tehdä  kahdella  koneella  yhteinen kurssimatka  Saksaan näin  lentäjien kesken. Tällä kertaa lennettiin Piper-Cherokee nimisellä  lentokoneella,jonka  tyypikoulutuksen olin myös  saanut. Se  oli mukavampi ja myös  jonkinverran  nopeampi kuin meidän koulutuskoneemme Cessna.. Lähdettiin  sitten  Kauhavalta, koska Ähtärissä meidän talvinen lentokenttämme oli jo muuttunut  vedeksi. Lennettiin etelä-pohjanmaan  soitten  yli Turkuun  sieltä  Ahvenanmaalle ja  sitten  avomeren yli Tukholman  suuntaan. Avomeren  yläpuolella tarkastettiin, että  meillä oli  riittävästi pellastusliivejä,mitähän se olisi auttanut,jos me olisi syöksytty  siihen  jääkylmään  veteen. Sitten  lennettiin Norrköpingin yli ja  vähitellen  päästiin  laskeutumaan Malmöön.Siellä  tankattiin ja  sitten  lennettiin Hildesheimiin  Hampurin  eteläpuolella.Hildesheimissa oli  messut,jonne  meidän oli  tarkoituus  mennä. Meidän oli  tungoksen vuoksi ollut  pakko  laskeutua  purjelentokoneiden  käyttämälle  nurmikentälle ja  kun me  sitten  seuraavana päivänä  siltä  nurmikentältä noustiin,olin  varma,  ettei  kone  siitä  perunapellosta  pääse  ilmaan, mutta  sitten  vaan  oltiin  ilmassa. Saksassa oli kirkkaasta  säästä  huolimatta niin  paljon teollisuuspölyä  ilmassa, että oli  lennettävä  radiomajakoita  käyttäen, kun  maanäkyvyys oli  eteenpäin niin  huono. Tulomatkalla oli tarkoitus  pysähtyä Hampurissa,jonka  lentolentälle  me  sitten  laskeuduimme. Liikenne  sinne  oli  kuitenkin  niin  runsasta, että  saimme  kiertää  tovin lentokenttää  ennenkuin  saimme  luvan  laskeutua. Koneen parkkeerasimme  sitten lentokentän  sivussa  pienkoneille  varatulle  alueelle ja menimme itse kaupunkiin ja yövyimme eräässä  halvassa hotellissa. Aamulla  sitten lähdettiin  takaisin samaa  reittiä, mutta kun meillä menomatkalla oli hyvä  sää,oli  tulomatkalla  huono sää- kevään  säät kun ovat niin vaihtelevia. Tukholmassa lennonjohto  ohjasi  meidät  suoraan  lumisateeseen,vaikka tiesi, että oli  pienkone-no  laskeuduttiin  tuurilla ja kotiinkin tultiin  hengissä. Tämän jälkeen jäi lentäminen  vähemmälle. Mutta Lumialan  poika osti oman lentokoneen, kun  Ähtäriinkin oli  saatu  oma  lentokenttä. Tarkoituksena oli  että noputettaisiin liikemiesten ja  miksei  lääkäreidenkin pääkaupunkimatkoja,ku ne  tehtäisiin lentokoneella  automatkan  sijasta. Lumialan kone oli jo ehtoopuolelle

elävä  Cessna  172, jonka  kauppahinta oli   50.000 markka-- uusi  maksoi  silloin n 150.000. Muuten  ihan  hyvä  kone, mutta  tämä  kappale oli jo  niin niin

monta  nousua  tehnyt, että kun  sillä  pani  nousussa  täydet  kierrokset  moottoriin

tuntui  siltä, että  se  moottori  olisi  halunnut  lähteä  lentämään  itsekseen ja  jättää

loput  koneesta  kentälle. Ähtärissä oli hyvä  hammaslääkäri,joka mm laittoi

minulle  kultasillan  alaleukkaani,niin hyvin,, että se on  pysynyt  erinomaisesti

palvelemaan minua  30-vuotta. Tämä  tri Vilenius oli  erikoisen innostunut lentämään

ja  tein hänen ja  hänen vaimonsa  kanssa lennon  tällä ikälopulla  Cessnalla Helsinkiin. Käytiin  syömässä  eräässä  kiinalaisravintolassa kiinalaista  härkää ja  tultiin  sitten  takaisin samana  iltana. Tämä  Vilenius  sittemmin  rakensi  oman  lentokoneen kun hän

halusi  sellaisen kun  hän  itse   halusi. Koelennolla irtosi  polttoainetankin korkki ja

se  iski koneen potkuriin niin etttä  se  hajosi. Kone  joutui  syöksykierteeseen ja oli

niin matalalla, että  sitä  ei  saatu  oikenemaan ja  molemmat  Vilenius ja  hänen  vaimonsa  kuolivat. Vaikka  lentäminen minun  osaltani sitten  jäikin  vähemmälle jo

senkin  takia, että  minä  sain  pojan Jussin ja  Elina  oli  sitä  mieltä, että  sen  hoitamisessa oli  tarpeeksi  sitä  yölentoharjoitusta, joka  muuten  olisi  ollut  seuraava

kurssi, oli kiinnostus  lentämiseen  edelleen  suuri. Kun  sitten  oli  kesäloma, niin

ajateltiin Elinan kanssa, että  voisimme käydä Pariisissa  kun  siellä  oli  silloi  suuri

kansainvälinen  lentonäyttely  Le  Bourgetin  lentokentällä. Saatiin  vielä  Elinan kurssikaveri Kyllikki Remes ja  hänen  miehensä Erkki mukaan joten meillä oli  sitten  enempi  näitä  ajajia. Onnistuttiin  sitten  hyvin  aina  Pariisiin ja  Le  Bourgetin  kentälle  saakka. Siellä  todettiin, että  pääsyliput olivat  huomattavan  kalliita. Silloin  minä  muistin, että minulla  oli  mukanani kansainvälinen  lentolupakirjani  ja  siinä  takana  lukee,  että  pyydetään kansainvälisiä ilmailuviranomaisia  auttamaan  sen  haltijaa  kaikin  tavoin. Niin   huumorintajuisia  olivat  ranskalaiset  viranomaiset, että  laskivat meidät kaikki  ilmaiseksi tähän  lentonäytökseen.  Tämän matkan teimme telttaillen meidän ikimuistettavan  iglun kanssa ja  hyvinhän me  siihen mahduttiin,nuoria kun oltiin.  Pariisissa  käytiin  mm Versaillen  linnaa  katsomassa ja  tultiin  sitten  rannikkoa  takaisin. Belgiassa me  sitten  eräänä  iltana  etsittiin Gamping aluetta  ja  erään  huoltoaseman  hoitaja  näytti, että  tuolla  talon  takana  voitta  nostaa teltan. No  pimeätä kun oli, ei  siinä  sen  enempää  mietitty vaan  tehtiin työtä käskettyä ja pantiin  teltta   maahan n ja  ruvettiin  nukkumaan. Kun  sitten  aamulla  herättiin ja tultiin  auringonpaisteeseen huomattiin, että oltiin  pantu  teltta  suuren  lantakasan  viereen. Sehän oli  luonnon  tuoksua  se. Me  pidimme  Elinan  kanssa  matkustamisesta ja  se  johtui  myös  siitä, että  kesäloman  aikana oli  melkein pakko  olla  mahdollisimman  kaukana  työpaikasta,sillä muuten  oli  riski, että  olisi  joutunut työhön. Tehtiin  tämän  iglun kanssa  matka  Italiaan. Ajettiin  Saksan  halki  ja  päästiin illalla  aina  Italian  rajalle. Ajateltiin, että  ajetaan  siinä  hiljalseen  Venetsiaan

Camping-alueelle.  Tuli ilta  ,tuli  yökin ja  alettiin olla  väsyneitä.  Veronan kohdalla  alkoi  valjeta  totuus, että  on  vielä niin paljon  matkaa, että  ei  ole  järkeä jatkaa

vaan on  parasta  etsiä  hotelli ja  yöpyä  siinä. No  ajettiin  Veronaan ja  siinä oli  vielä

erään hotellin  valot  palamassa. Mentiin  sisään ja  saatiin kun  saatiinkin  huone.

Kuoleman  väsyneinä sitten  painuttiin pehkuihin. Aamulla oli ulkona  säteilevä  auringonpaiste ja  totesimme, että  kadun  toisella  puolella oli Veronan  rakastavaisten

Romeon ja Julian  muistomerkki. Tunsimme  itsemme Veronan  rakastavaisiksi ja

ihanan aamiaisen  jälkeen  matkasimme  Venetsiaan, jossa  löysimme  Marina di Venetsia nimisen   Camping-alueen ja  pystytimme  telttamme. Täällä saimme levätä

kunnolla ja uida ja  ottaa  auringonkylpyjä. Sää oli  aurinkoista, mutta yhtenä yönä oli kaatosade ja kova  ukkonen. Sadetta tuli  niin  runsaasti,että teltta  kellui  vedessä. Iglun pohja  oli  kuitenkin vedenpitävästä kankaasta, että vettä ei päässyt kuitenkaan sisään ja  auringon taas  paistaessa  kuivui  teltta  nopeasti. Kun  sitten  lasten  kanssa

aloimme  tehdä näitä  Italian  kesälomamatkoja, ostimme  aluksi   isomman  huvilateltan,mutta  sitten huomasimme, että ei ole  kivaa  purkaa  telttaa  sateessa

ja viehän  se  aikaakin. Ostettiin  sitten  Soliferin  asuntovaunu ja  siitä  alkoi  uusi

standardi lomailuun. Ruokaa saattoi laittaa  sateensuojassa milloin  vain ja  saattoipa ottaa  pienet  nokosetkin vaikkapa  parkkipaikalla. Ähtärin  aikoin  saatoin  myös  siellä

harrastaa metsästystä ja  ammuntaa. Pohjanmaalla oli  tunnettuja  aseseppiä ja  eräs  Kauhavalla  asuva  teki  minulle venäläisestä  puoliautomaattikivääristä metsästysaseen.

Petäykseltä   sain ostettua  tarkkuuspienoiskiväärin ja  lisäksi  hankin  itselleni  pari  haulikkoa  ja  hyvän  luodikon. Tästä  suuresta  asekokoelmasta  huolimatta  minun  metsästys-saaliini  jäivät  vähäisiksi. Kun  Petäys itse  talvisin ennen  sairaalaan  tuloaan  kävi  ampumassa   jäniksen  , minä  vain  pari  kertaa  sain  tuotua  lintupaistin kotiin.