KALEVI_KAARENOJAN__KOULUKAV
Kalevi Kaarenojan koulukaverin sota:
Vanhempani olivat sijoitettuna sota-aikana Kuopioon sotatarviketeollisuuden palvelukseen. Sodan loputtua meidän oli tarkoitus muuttaa takaisin Helsinkiin, mutta isälle oli tarjottu hyvää työpaikkaa tykkitehtaalta Jyväskylässä , joten Isä oli soittanut sitten äidille , että hän on kotimatkalla jäänytkin Jyväskylään ja, että hän on järjestänyt meille asunnonkin. Koska oli tullut rauha, otti äiti seuraavana päivänä yhteyttä työnantajaansa ja pyysi lopputiliä rauhan vuoksi. Se hänelle myönnettiin ja me lähdimme junalla Jyväskylään. Tämä matka ei kuitenkaan sujunut niin nopeasti kuin toivoimme, sillä matka kulki Haapamäen kautta Jyväskylään. Haapamäki oli risteys-asema ja sinne tuli paljon junia rintamalta: haavoittuneita ja siirrettäviä joukko-osastoja. Odotimme sitten äidin kanssa Haapamäen asemalla Jyväskylään lähtevää junaa. Asema oli tupaten täynnä seinustoilla ja lattialla makaavia sotilaita, mutta jotenkin me sitten sinne mahduimme. Aamuyöstä sitten meidän juna kuitenkin pääsi lähtemään Jyväskylään ja saavuimme sinne aamulla. Isä oli odottanut uskollisesti junan tuloa ja oli vastassa. Minä en ollut nähnyt vielä sodan tuhoja ja oli yllättävää nähdä kuinka Jyväskylän aseman seutu oli raunioita täynnä, vaikka itse asema oli säilynyt. Kauppakatu 21:ssä , oli meidän asunto. Asunto oli osa isommasta huoneustosta, jossa asui räätäli. Sota aikana hänellä ei ollut pukujen tekemistä, sillä suuri osa asiakkaista oli saanut valtiolta ilmaiseksi armeijan harmaan sarkapuvun. Me siis saimme räätälin työhuoneen, joka ilmeisesti oli ollut aikanaan ns kotiapulaisen huone, koska siinä oli oma sisäänkäynti. Huoneen täytti iso räätälin pöytä eikä siinä sitten paljon muita huonekaluja ollutkaan. Nukuimme sitten koko perhe siinä pöydällä ainakin alkuun. Isä oli työssä Valtion tykkitehtaalla , jonka hallitus oli päättänyt sijoittaa Jyväskylään 30-luvun puolivälissä, sillä se oli osittain turvassa kaukana sisämaassa lisäksi kaupungissa oli jo aseteollisuutta, kiväärejä valmistettiin kaupungissa olevalla kivääritehtaalla, Vaajakosken takana Kanavuoren tunneleissa oli patruunatehdas ja lähellä Tikkakoskella oli konepistoolien valmistus ja lentokenttä, josta hävittäjillä voitiin tätä teollisuutta suojella vihollisen pommittajilta. Jyväskylässä oli aivan meidän asuntomme lähellä ns Mykkäkoulu, jossa oli kotiutettavien keskus. Siellä oli paljon toimintaa, sillä rintamilta tuli tuhansittain sotilaita, kun nyt rauha oli sovittu. Minäkin kävin katsomassa tätä kotiuttamista ja eräs upseeri kysyi,voisinko olla heidän lähettinsä; viedä tietoja kotiutuspaikasta toiseen sillä puhelinlinjoja ei ollut tarpeeksi ja kaikkia asioita ei voitu toimittaa puhelimitse; armeijan byrokratian mukaan määräykset on oltava paperilla. Olin muutaman päivän tässä tehtävässä ja sain vähän rahaakin. Kevät tuli ja opettajille tuli huoli koululaisten kohtalosta. Päätettiin pitää tehostettu koulu-opetus ja niinpä minä aloitin sitten huhtikuun lopulla koulunkäynnin tyttökoululla, joka oli suoraan Jyväskylän vanhan kaupunginsairaaalan yläpuolella. Käytiin koulua 6 viikkoa ja sitten tuli koulun päättäjäiset, jolloin laulettiin hartaasti:" Jo joutui armas aika-" Suurinpiirtein kaikki pääsivät luokaltaan, sillä oltiinhan me lapsetkin tavallaan sotasankareita; oltiinhan me sentään taisteltu talvisota; eihän sitä sentään joka sukupolvi koe, me oltiin itse-asiassa sankarikoululaisia. Vaikka asunto oli pieni, oli kesä tulossa ja oltiin paljon ulkona. Asuntohan oli melkein kaupungin keskustassa, joten oli paljon nähtävää. Asunnosta oli lyhyt matka Jyväsjärven rantaan, jossa oli uimapaikka ja jossa kalasteltiin. Rannassa oli viemäri ja sen vierestä sai hyvin paljon lahnoja tavallisella mato-ongella. Vaikka minä vein näitä kaloja kotiin ei niitä oikein voinut syödä, sillä niihin oli tullut viemärin maku. Muutenkaan talvisodan aikana ei vielä keritty mitään puutetta kokea. Varastot olivat olleet senverran runsaat, että ruokaa riitti. Ainoastaa kahvista ja tupakasta oli pulaa ja nehän olivatkin säänösteltyjä. Räätälillä oli kaksi tytärtä ja meillä oli muuten hyvät välit. Tytöt yrittivät pitää minulle seuraa, mutta ei pojat siihen aikaan voineet leikkiä tyttöjen kanssa ja yritinkin karttaa näitä kaikin tavoin. Kadun puolella oli parturi. Sitä hoiti pariskunta: pieni hentoinen miesparturi ja huomattavan korpulentti isohko naisparturi. Nainen oli myös ilmeisesti viinaan menevä, koska hän hoilotti asunnossa iltaisin, mutta myös pahaluontoinen humalassa, sillä hän pahoinpiteli miestään. Me kaikki asukkaat olimme miehen puolella ja säälimme häntä. Kuinkas kävikään. Naisparturi kävi mielellään rannassa uimassa, mutta erään kerran kun hän humalassa meni uimaan, hän hukkui. Me olimme kaikki hyvin onnellisia sen miesparturin puolesta,joka vihdoinkin oli päässyt eroon siitä pahasta akasta. Meni muutama päivä ja tätä miesparturia ei näkynyt missään. Kun sitten talonmies meni tarkastamaan huoneustoa, hän löysi miesparturin ammeessa ja tämä oli viiltänyt partaveitsellä rannevaltimonsa auki ja vuotaanut kuiviin. Pöydällä vieressä oli kirje, jossa luki:" Rosa, minä rakastan sinua niin suuresti, etttä en voi elää ilman sinua-". Sellaista se on se todellinen suuri rakkaus!
Jyväskylä eli silloin kehityksen aikaa. Olihan suuri osa sotateollisuutta keskitetty sinne. Jyväskylähän oli aikaisemmin ollut uinuva pikkukaupunki, jossa jonkinverran saha-ja paperiteollisuutta piti kaupungin hengissä. Kaupunki oli perustettu Jyväsjärven rannalle, josta oli kohtalaisen hyvät yhteydet Päijänteen kautta etelään, ennenkuin rautatie sitten yhdisti Jyväskylän kahteen risteysasemaan Pieksämäkeen ja Haapamäkeen. Jyväskylä oli kyllä tunnettu myös koulukaupunkina, siellä oli Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus saanut perustetuksi opettajaseminaarin, josta leivottiin suuri osa suomenkielisistä kansakouluopettajista. Kaupungissa oli tyttölyseo, poikalyseo ja Suomen ensimmäinen yhteislyseo. Ainoa probleema oli, että kun kaupunki kasvoi, tilaa ei tahtonut olla. Kaupunki oli vinossa. Jyväsjärven rannasta nousi kaupunki Jyväsharjua kohti, ja harjun takana alkoi kohta taas kaksi korkeata vuorimaista muodostumaa: Laajavuori ja Kypärämäki. Vaajakosken suunnassa: Jyskävuori ja Kanavuori, joissa oli kummassakin sotatarviketehtaat vuoren sisään tunneleihin kaivettuna. Jyväskylän sijainti oli erinomainen sotatarviketeollisuutta ajatellen, sillä se sijaitsi lähes keskellä Suomea ja Tikkakosken lentokenttä oli lähellä, josta hävittäjät saattoivat suojata kaupunkia mahdollisia ilmahyökkayksiä vastaan. Lisäksi kaikki sotatarviketehtaat oli kaivettu kallion sisään tunneleihin, jotka olisivat olleet suojassa atomipommiakin ajatellen. Syksypuolella kesää 1940 isä alkoi etsiä meille uutta isompaa asuntoa ja kun Kypärämäkeen oli kaavoitettu iso omakotialue ja osa sen taloista oli jo valmiina päätettiin muutta sinne. Lehtokatu, joka oli ensimmäinen katu kaupungista tullessa tuli sitten olemaan osoitteemme. Omakotitalon yläkerrassa meillä oli sitten kaksi suurehkoa huonetta, joka riitti , olihan meitä vain kolme henkeä. Syksyllä aloitin sitten Cygnaeuksen kansakoulussa neljännen luokan. Koulumatka oli vain n kolme kilometriä, joten se ei talvellakaan tuntunut erikoisen hankalalta. Koulussa oli taas kiva tavata vanhoja kavereita ja oli niitä uusiakin tullut , sillä sotatarviketehtaiden työntekijöitä oli muista kaupungeista sijoitettu Jyväskylään , yksi tällainen uusi kaveri oli sitten tutuksi tullut Kalevi Kaarenoja. Vuosi meni ja tultiin kesään 1941. Maailmantilanne oli taas meidänkin suunnassa kiristynyt ja sitten kuultiin radiossa, että Saksa on hyökännyt Neuvostoliittoon. Kun sitä Suomessa oli koko ajan kuultu kuinka voittamaton Saksan armeija oli valloittanut yhden Euroopan maan toisensa perästä, oltiin varmoja, että nyt on vain muutaman viikon kysymys, kun Venäjä antautuu. Jotta Suomalaiset eivät jäisi ihan osattomaksi saaliinjaossa päättivät hekin hirvittävillä sotavoimillaan lähteä mukaan. Koska maailmantilanne oli jännittynyt, kuunneltiin radiosta uutisia hyvin tarkkaan. Kuunneltiin sitten naapurissa radiota joukolla , taisi olla klo 13 uutiset ja sanottiin, että sota on alkanut. Muistan kuinka kaikki vanhemmat miehet olivat iloisia kun sota alkoi. He ihan hyppivät riemusta: nyt vihdoinkin voidaan kostaa talvisodan väärä rauha. Kyllä tämä into sitten Karjalan korvissa rauhoittui, kun sieltä vähitellen tultiin takaisin verissäpäin. Sodan alettua suuri osa miehistä hävisi taas sinne rintamalle. Kesä oli kaunis ja radiosta kuultiin koko ajan miten poikamme valtaavat Karjalan kannasta , jopa Itä-Karjalaa. Venäjää lyötiin turpiin kovasti, niin että ennen syksyä oli jo koko Venäjän armeija tuhottu moneen kertaan. Syksy tuli, eikä sitä Venäjän antautumista vielä ollut tullut. Koulu myös alkoi, mutta koska rintamilta oli tullut niin paljon haavoittuneita, että kaikki koulut oli takavarikoitu sotasairaaloiksi, ei tahtonut löytyä paikkaa. Lopuksi saatiin Puistokadun koulu käyttöön ja me saimme sitten kahdessa vuorossa oppia, koska muuten eivät luokat olisi riittäneet. Iltavuoro kesti aina klo 20 saakka, joten läksyt sai lukea myöhään yöllä. Kypärämäestä tuli matkaa Puistokadun koululle 5 km ja koska bussikuljetusta ei ollut käveltiin tämä matka satoi tai paistoi. Alkoi tulla lunta, eikä vieläkään näkynyt loppua tästä salamasodasta. Alkoi tulla paniikki. Kun miehet olivat rintamalla ja myöskin suurin osa maataloustyössä käytettävistä hevosista myöskin siellä, jäi vilja ja vihannekset korjaamatta. Alkoi ankara elintarvikepula. Lisäksi alkoivat polttopuut loppua. Mutta olihan meitä koululaisia. Siis kaikki koululaiset halkoja hankkimaan. Meidät vietiin autolla metsään ja jokaisen tehtävänä oli saada aikaan vähintään yksi motti halkoja. ( Motti on yksi kuutiometri) Se näytti helpolta. mutta, kun sitä mottia tehtiin ranteen paksuisista puista kyllä siinä se päivä hyvinkin meni. Nämä halkotalkoot eivät vain koskeneet lapsia. Isä ja äiti joutuivat vielä työnsä lisäksi tekemään neljä mottia per nuppi. Koska työpäivät vanhemmillani olivat jo 14-tuntisia ja työtä tehtiin lauantainakin, oli nämä halkotalkoot tehtävä pyhäpäivänä kirkonmenojen jälkeen. Tähän saakka ei vielä ollut erikoisen vaikea saada ruokaa tai polttopuita, mutta nyt alkoi olla tosi vaikeaa. Maitoannosta ei saanut, usein annettiin vain lapsille kuuluva annos. Minun vanhempani olivat niin ihania ihmisiä, etteivät koskaan ottaneet tippaakaan minun lapsiannoksestani puolesta litrastani, mikäli maitoa oli senkin verran jaossa, vaan olivat mieluimmin ilman. Leipääkään ei aina saanut. Lihaa oli harvoin edes korttiannosten määrääkään ja kalaa ei tietenkään sisämaassa ollut kuin hyvin harvoin. Olihan Päijänteessä kaloja, mutta kalastajat olivat rakentamassa Suur-Suomea. Aluksi saatiin jäätyneitä perunoita, mutta niistä oli vaikea laittaa ruokaa. Sitten jostakin tuli suuri määrä jäätyneitä lanttuja- ilmeisesti niitä varastoja, joita oli tarkoitettu eläinten rehuksi. Sitten syötiin lanttua keitettynä, paistettuna, ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Voi sanoa, että ilma lanttua olisimme kuolleet nälkään. Minähän en koululaisena kuluttanut paljon, mutta ihmettelen kuinka isä ja äiti jaksoivat niillä ruoka-annoksilla tehdä 14 tunnin työpäiviä. Äiti ja isä lähtivät työhön jo klo 4 aamulla, he kävelivät 5 kilometriä Jyväskylän asemalle, sillä silloin ei vielä ollut minkäänlaista kuljetusta Kypärämäestä kaupunkiin. Kaupungista menivät vanhempani sitten junalla Jyskävuoren tehtaaseen ja tulivat sieltä taas illalla junalla kaupunkiin ja kävellen kotiin 5 kilometria. Tuskinpa sotilaat raskaampia päiviä rintamalla tekivät. Toisaalta meillä kaukana sisämaassa oli melko rauhallista. pommituksia oli harvoin joten olihan siinä jotain positiivistä. Kyllä isä ja äiti olivat melko laihoja siihen aikaan, mutta en muista heidän koskaan valittaneen mistään. Työtä tehtiin valittamatta niissä olosuhteissa. Siinä olisi oppimista tämän päivän ihmisille. Sanotaan, että hätä keinot keksii. Kun kaupat eivät pystyneet toimittaneet ruokaa tarpeeksi yritettiin suoraan tuottajilta ja lisäksi työnantaja antoi alueeltaan peltopinta-alaa, jossa työntekijät itse saattoivat kasvattaa perunaa ja muita vihanneksia talven tarpeeksi. Meilläkin oli aarin perunamaa ja saimmehan me siitä melko paljon perunoita, joilla helpotettiin nälkää pitkän aikaa. Mutta tarvittiin muutakin perunan lisäksi. Junathan kulkivat ja huhupuheiden mukaan jostakin saattoi saada lisiä korttiannoksiin. Sehän oli tietysti laitonta, sillä elintarvikkeet olivat strategisia tarvikkeita, joita myös sotalaitos tarvitsi. Maanviljelijöillä oli tarkat luovutusmäärät ja ylimääräistä ei jäänyt. Lisäksi junissa suorittivat poliisit matkatavaroiden pistotarkastuksia ja jos ylimääräisiä elintarvikkeita löytyi , ne takavarikoitiin. Muistan kun kerran tein isän kanssa tällaisen ruoanhankinta junamatkan. Mentiin erääseen maataloon, josta isä sai vähän voita ja osan teurastetusta vasikasta. Sitten jännittävä junamatka. Pelättiin tarkastusta, mutta vaikka poliisi kulki junavaunun läpi hän ei tarkastanut meidän matkalaukkujamme. Tällainen tarkastus ei tietenkään ollut miellyttävä poliisillekään ja moni poliisi katsoi joskus sormien läpi näitä matkustavaisia, sillä he tiesivät miten vaikeassa tilanteessa kaupunkilaiset elivät. Kotona meillä oli sitten pitkän aikaa juhla-aterioita, sillä lihaahan juuri ei nähty ja voiannoskaan ei riittänyt monen voileivän päälle. Vähitellen kuitenkin tästä Mustasta Pörssistä tuli organisoitua. Osuuskaupat myivät salaa voita ja sokeria. Tämä oli järjestetty ylemmältä taholta ja monet ansaitsivat suuret rahat sota-aikana. Kun voi maksoi kaupassa 3 mk kilo, sai siitä maksaa tiskin alta 8 mk kilo. Ajan mittaan meidänkin perhe sai lähellä olevan Osuuskauppa Keskimaan kaupanhoitajan ystävällisellä avustuksella vakituisen voitoimituksen. Sitä ei tietenkään voinut tehdä päivän aikaan, vaan me haettiin sitä kaupan takaoven kautta myöhään illalla. Toimitus kävi, siten, että kaupanhoitaja oli pakannut tilauksen valmiiksi. Koputin sovittuna aikana kaupanhoitajan ovelle. Ovi aukeni ja kun hän näki kuka oven takana oli vaihtoivat raha ja paketti nopeasti paikkaa ja ovi meni kiinni ilman enempiä puheita. Muistan tehneeni monta tällaista hakumatkaa sodan aikana. Koska tästä oli tullut meille vakituinen toimitus, ei meillä sitten ollut loppusodan aikana suurempaa nälkäkuoleman uhkaa. Toisin oli niillä, jotka elivät korttiannoksilla.
Kaarenojat olivat lähettäneet yhden pojistaan Ruotsiin sotaa pakoon ja hän lähetti sitten ruokaa sieltä perheelleen. Pappa Kaarenoja oli periaatteellinen militääri, joka muuten isänmaallisena ei voinut turvautua ns mustan pörssin apuun. Mekin tunsimme olevamme isänmaallisia, mutta ei niin isänmaallisia, että sen vuoksi olimme halunneet kuolla nälkään turhan takia. Kesällä 1943, jolloin minä olin melko laiha poika alkoi äiti olla huolestunut minun terveydestäni ja ajatteli, että jos pääsisin maalle hänen sukulaistensa luokse vahvistumaan, jaksaisin sitten paremmin käydä kouluakin seuraavana talvena. Äidin vanhin sisar Toini oli melko suuren maatilan emäntä ja hän lupasikin sitten maksua varten pitää minua muutaman viikon heillä. Toini hoiti talouttaan melkein yksin, sillä mies oli kuollut nuorena aivoverenvuotoon ja vanhin poika Pekka oli rintamalla. Nuorin alaikäinen poika Pentti oli vain kotona. Onneksi oli jätetty yksi hevonen, joka auttoi suuresti, jotta peltotyöt jotenkin saatiin tehtyä. Minä ja Pentti sitten tehtiin niitä kaikenlaisia peltotöitä senkun osattiin. Minusta oli hauskinta, kun sai hevosella ratsastamalla hakea lehmät metsästä. Siihen aikaan lehmät hakivat ravintonsa metsäniityiltä päivisin ja haettiin sitten illalla hevosella lypsylle. Yöt nukuttiin aitassa, jossa ei tietenkään ollut lämmityslaitetta, mutta paksujen vällyjen alla ei palellut. En minä tänä aikana kai paljon lihonnut, mutta sainhan kunnon ravitsevaa ruokaa pitkästä aikaa. Näin vähällä väellä ei tietenkään Toinin maatila kovasti lisännyt valtakunnan elintarvikevarastoja ja jotta saataisiin siihen vauhtia, sai Toini anomuksesta pari sotavankia avuksi. Pojathan tekivät
töitä ja tuotto lisääntyi. Kun sitten sota loppui ja nämä venäjän miehet saivat lähteä takaisin sinne työläisten paratiisiin, oli kuulema pojille tullut itku silmiin. Olimme muuttaneet Kypärämäkeen Metsäkatu 8.aan, jonne oli rakennettu uusi asuntoalue. Rakennukset olivat ns ruotsalaisia lahjataloja, jotka oli tarkoitettu lähinnä rintamamiesten leskeille, mutta kun niitä taloja oli niin paljon me saimme muuttaa sinne. Talot olivat kahden perheen taloja ja meillä oli vapaampi asua siellä kuin Lehtokadulla. Meille tarjottiin taloa ostettavaksi ja hinta oli hyvin edullinen, mutta isä sairaalloisuutensa vuoksi pelkäsi sitoutua sota-aikana velkoihin; ehkä hän ajetteli mielessään vielä muuttavansa sodan jälkeen takaisin Helsinkiin. Talon osti sitten vanhahko pariskunta nimeltään Renvall. Mies oli muurari ja oli ollut kommunistina punaisten puolella vapaussodassa ja sen jälkeen istunut Tammisaaressa vankilassa, mutta kuitenkin säilynyt hengissä. Kun sitten Suomea rakennettiin oli tämä entinen kommunisti ansainnut niin hyvin, että pystyi nyt tulemaan kapitalistiksi ja ostamaan oman talon. Siinä sitten minun isäni , vapaussoturi oli vuokralla entisen vihollisensa kommunistin talossa. Mukavia ihmisiä olivat, varsinkin se muurari oli hiljainen vaatimaton mies, mutta sen akka röystäili useasti kuinka rikkaita he olivat. Vaikka talo oli uusi, ei siinä ollut mitään ns nykyajan mukavuuksia. Ulkovessa, ei viemäriä ja koska ei ollut kaivoa, oli vesi kannettava parin sadan metrin päästä talvellakin. Talo oli myös kiireellä tehty, joten seinien eristyksessä oli toivomisen varaa. Keittiössä, jossa minä nukuin , oli kaappi, jossa me säilytettiin ruokia ja sitä vesiämpäriä, jolla me haettiin se vesi kaivosta. Talvella se vesi siinä ämpärissä oli usein jäässä, niin että kun äiti keitti sitä aamukahvia oli ensin hakkattava reikä siihen jäähän, että saisi sitä vettä. Minulla oli kylmä siinä huoneessa öisin, kun se oli jäähtynyt yön aikana ja muistan kuinka ihana oli, kun äidin kahviveden kiehuessa hellalla, vaikka eihän se tietysti ollut oikeata kahvia, vaan sitä korviketta, vähitellen ihana lämpö levisi siihen huoneeseen. Kaarenojan Kalevin kanssa käytiin sitten Puistokadun kansakoulun viimeistä luokkaa. Opettajaksi oli raahattu eläkeläinen naiseläjä , joka yritti saada meistä kunnon koululaisia, mutta huonolla menestyksellä. Päästiin kuitenkin luokalta ja sitten keväällä tuli oppikouluun pyrkimisen aika. Oppikoulun käyminen ei siihen aikaan ollut muodissa ns köyhempien ihmisten luokassa, sillä sehän oli vain joutavaa housunpersausten kuluttamista, parempi oli mennä työhön ja ansaita elatuksensa. Meidän luokassa oli 40 oppilasta ja 6 vain kappaletta ajatteli pyrkiä oppikouluun. Minä en ollut mikää loistava oppilas koulussa eikä minulla ollut mitään erikoisia tulevaisuuden suunnitelmia, mutta kun minun kaverini Kalevi Kaarenoja pyrki oppikouluun, ajattelin, että onhan sitä kaveria seurattava, muutenhan minä en näe enää Kalevia koskaan. Oppikoulun sisäänpääsykokeet siihen aikaan perustuivat kansakoulun todistukseen ja sitten kirjallisiin ja suullisiin sisäänpääsykokeisiin. Ei minua erikoisesti jännittänyt, mutta yritin parhaani ja ymmärsin, että tällä on oleva suuri merkitys minun tulevaisuudelleni. Eräs kaveri neuvoi, että kun sinä siellä suullisessa kokeessa vastaat opettajalle, tee se selkeällä ja kovalla äänellä. No en tiedä auttoiko se, mutta kun sitten isän kanssa mentiin kuulemaan näiden kokeiden tuloksia oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Nimiä luettiin ja jännitys nousi. Ihmeekseni mainittiin minun nimeni niiden joukossa, jotka oli hyväksytty oppikouluun. Erikoisen ylpeä oli minun isäni, sillä hänen poikansa oli koko Remeksen suvun ensimmäinen, joka oli päässyt oppikouluun, hänhän ei itse ollut saanut käydä edes kansakoulua, koska silloin ei
vielä sellaista ihmettä ollut isän kotiseudulla, joten lukemaan ja laskeaan opittiiin ns kiertokoulussa. Aloitettiin sitten syksyllä se oppikoulu, mutta kun oli pula kouluista sodan takia, saatiin käydä Jyväskylän lyseon kanssa vuorokoulua. Yhteiskoulu oli aivan uutta laatuaan Suomessa. Aikaisemmin oppikoulut olivat ns lyceum, mallisia : oli poikalyseoita ja tyttölyseoita. Aikaisemmin katsottiin, että puberteetissa olevat nuoret piti erottaa, jotta ne voisivat keskittyä koulunkäyntiin. Toisaalta naisasialiikkeen edustajat jo vuosisadan alussa olivat sitä mieltä, että tytöt tulisivat saamaan tällaisessa yhteikoulussa paremman opetuksen : ajateltiin, että kun pojat ja tytöt käyvät koulua yhdessä, ne voisivat sitten myöhemmin elääkin paremmin yhdessä. Vaikka tässä yhteiopetus-ideassa oli takana pedakogejakin, oli se kuitenkin huonosti tutkittu ajatus ja viime vuosikymmeninä sitä on ajateltu uudestaan. Mm keski-euroopassa on jälleen perustettu poikien ja tyttöjen kouluja koska on ymmärretty uudelleen tuo vanha asia, että tytöt ja pojat kypsyvät eri lailla; saadaan paremmat tulokset kun lapsia opetetaan niiden ikäkehitystä vastaavalla tavalla. Toisaalta me pojat ajateltiin, ettei niiden tyttöjen kanssa voisi mitään kivaa tehdä. Me kun haluttiin ampua ja heittää käsikranaatteja sotapoikien kanssa. Suomessa oli järjestö vähän Saksan Hitlerjugendin tapaan. Nuoret pojat saivat alustavaa solilaskoulutusta ja olin minäkin siellä mukana yhtenä sotakesänä. Kyllä me heitettiin käsikranaatteja ja ammuttiin siellä metsässä. Meidän poikien sotahuutokin oli varmaan niin karmea, että jos meidät olisi rintamalle laskettu, olisi ryssä varmaan sontinut housuunsa. Koulua käytiin 3 tuntia aamulla sitten oli 4-5 tunnin tauko ja sitten taas 3-4 tuntia , usein koulupäivä venähti aina 19-20 illalla. Väliaikana käytiin syömässä kaupungilla ravintolassa. Kotonahan ei juuri ollut ruokaa, kouluruokailua ei ollut vielä keksitty, mutta rahaa oli. Koska työläiset tekivät pitkiä päiviä, he saivat melko hyvää palkkaa. Toisaalta sillä rahalla ei oikeastaan tehnyt mitään, sillä mitään ei juuri ollut kaupoista ostettavissa. Vaatteet olivat kortilla, eikä niitä saatu, sillä kankaat menivät armeijan tarpeisiin. Kenkiä ei saanut ostaa sillä niitä ei voitu valmistaa nahkapulan vuoksi. Minäkin jouduin ostamaan puukengät, joissa oli paperinarusta tehty päällinen; yhden sateen jälkeen ne hajosivat. Onneksi isäni oli hyvä suutari,joka osasi korjata minulle kenkiä, etten ainakaan talvella tarvinnut kävellä paljasjaloin. Ravintoloissa oli aina jotakin korttivapaata ruokaa, esim lanttulaatikkoa, joten aina päästiin eteenpäin päivä kerrallaan. Aluksi oli vaikea tottua tähän oppikoulun työskentelyyn, vaatimuksetkin olivat kasvaneet ja siellä opetettiin heti alkuun kahta vierasta kieltäkin. Opettajista oli tietysti pulaa. Suurin osa miesopettajista oli rintamalla ja naisopettajia oli vähän, osa mieopettajista oli jäljellä ja ne oli sellaisia, jotka olivat saaneet " ei kelpaa sotapalvelukseen" todistuksen lääkäriltä. Matematiikan opettaja oli kapteenin puvussa, mutta oli saanut kranaatin sirpaleen päähänsä, joten se ei ihan kelvannut joukkoja johtamaan, mutta meille se kyllä opetti hyvin matematiikkaa. Vuosi meni ja minä pääsin sentään seuraavalle luokalle, mutta minun kaverini Kalevi Kaarenoja sai ehdot, joita olisi pitänyt paikata kesän aikana. Kalevin isä oli entinen armeijan vääpeli, joka ohjaili perhettään rautaisin ottein. Hän oli päättänyt, ettei perhe laiskureita elätä ja käski sitten Kalevin lopettamaan koulunkäynnin ja menemään töihin. Kalevin isää harmitti erikoisesti se , että minä Kalevin mitätttömänä kaverina olin päässyt luokaltani, mutta ei hänen etevä poikansa. Kalevia en enää sitten nähnyt pitään aikaan, mutta sain uuden kaverin Jorma Vuoren, joka oli karjalan siirtolaisia. Isä oli rautatieläinen. Jorman kanssa pelattiin shakkia ja tehtiin kaikenlaisia koiruuksia. Liityttiin sitten Jyväskylän shakkikerhoon ja minä edistyin siellä niin, että pääsin kerhon mukana, kun seura pelasi kaupunkiottelua Kuopiota vastaan. Minä onnistuin saamaan vastustajastani tasapelin, joten en ihan munannut itseäni. 1943 kesällä sain myös ensimmäisen työpaikkani. Kaikkialla oli huutava pula työntekijöistä, koska suurin osa miehistä oli rintamalla. ARE oli autoliike, jossa tarvittiin juoksupoikaa ja minä olin siellä muutaman viikon. Lähinnä työ oli varaosien viemistä kottikärryillä kaupungin muihin autokorjaamoihin. Työ ei ollut kovin raskasta ja oli siellä mukavia kavereitakin. Äitikin oli mielissään, ei niinkään niistä rahoista jotka ansaitsin se palkka oli kuukaudessa 125 mk, vaan siitä, että tiesi, että minä olen poissa muusta pahanteosta. Muistankin kuinka minä sitten ensimmäisen palkan saatuani sanoin äidille, että tästä saat sitten lisää talousrahaa perhe-ekonomian kohentamiseksi. Minusta tuntui, että olin näkevinäni äidin silmäkulmassa kyyneleen silloin. Seuraavana vuonna pääsin sitten tykkitehtaalle työhön siitähän tuli sitten myöhemmin Valmet. Siellä rautavarastossa toimitimme rautaa eri osastoille. Oli myös jännittävää nähdä miten tämä tykkien valmistus tapahtui. Kallioon poratuissa tunneleissa porattiin tykinputket ja valmistettiin muutkin osat ja nämä sitten pantiin kokoon tunnelien ulkopuolisissa isoissa halleissa. Siihen aikaan tehtiin lähinnä boforsin 40-millisiä puoliautomaatti ilmatorjuntatykkejä. Konstruktio oli niin hyvä, että sitä taisivat valmistaa lisenssillä kaikki sotaa käyvät maat aina yhdysvaltoja myöten ja Bofors tienasi miljardeja. Tehtaalle tuotiin myös korjattavaksi rintamalla vaurioituneet tykkejä ja niitä olikin siellä varastossa iso joukko. Suurin korjattava tykki oli 12 tuuman rautatietykki,jonka suomalaiset saivat Hangon valtauksessa. Se korjattiin hienoksi. Ikävä kyllä se valmistui vasta sodan lopussa ja jouduttiin sitten uudeksi entisöitynä luovuttamaan venäläisille takaisin: olihan sekin jonkinlainen ylimääräinen sotakorvausten lisä. Toisissa tunneleissa valmistettiin sitten kranaatin kuoria. Muistan käyneeni niissä tutustumassa ja siellä tunnelma muistutti lähinnä helvettiä. Isoja metallipaljoja kuumennettiin punahehkuisiksi ja sitten ne suuressa prässissä puristettiin kranaatin kuoreksi. Helvetillisen kuumaa ja kaikki oli mustaa ja nokista ja savuista, koska puristimissa oli käytettävä öljyä,jotta se ei olisi tarttunut kiinni hehkuvaan rautamöykkyyn. Ulkona oli sitten isot kasat näitä kuoria odottasmassa sorvausta ja täyttämistä. Nämä 6 tuuman tykinammukset olivat kalliita sanottiin niiden maksavan senaikuista rahaa 5000 mk kappale. Paljon niitä tehtiin ja muistan, että sodan loppuessa niitä oli siellä ulkona iso kasa vielä jäljellä. Viimeinen sotakesä oli tehtaalla kiireistä aikaa. Valmistettiin uusia aseita mm Syvärin linnoituksia varten uutta rekyylitöntä ns korsutykkiä. Lisäksi toimitettiin rintamalle uusia Saksasta ostettuja panssarintorjuntaan tarkoitettuja tykkejä. Nämä maalattiin uudestaan, kun ne oli tullut Afrikasta keltaisessa aavikkosuojamaalauksessa eivätkä sellaisenaan kelvanneet Suomen rintamalle. Tehtaalle tuli sitten myös nuoria venäjän miehiä. Ne oli sotavankeja, jotka auttoivat työssä. Ne tunnisti helposti, sillä ne tekivät työtä Venäjän armeijan asusteissa. Saivat Suomessa paljon paremman kohtelun kuin Saksassa. En tiedä oliko ne alunperin Inkeriläisiä, mutta kovia kokeneita kundeja . Meillä oli tapana ruokatunnilla nostella punnuksia, joita oli meidän metallivaa´assa . Siinä oli sellainen 50 kg:n punnus jota me ei tahdottu oikein jaksaa nostaa kahden käden kanssa. Siinä oli sitten sellainen pieni tanakka , hiljainen sotavanki , joka näytti, että saisiko hänkin yrittää. Se otti sen painon yhdellä kädellä pani käden suoraksi ja piti sitä sivulla suorana jonkin aikaa. Me sitä katsottiin kuin jotain ihmettä, me sitä ei voitu uskoa sitä todeksi. Kaveri osoitti sitten itseään sormella ja sanoi Stalingrad. Me kun tiedettiin silloin jo mikä paikka se Stalingrad oli, kun siellä edellisenä talvena oli Saksan armeija saanut turpiinsa. Me sanottiin toisillemme, että kyllä me nyt ymmärretään mitä varten saksalaiset saivat turpiinsa kun niillä oli tuollaisia vastustajia ja ruvettiin vähän niinkuin miettimään sitä Suomessa esitettyä väitettä, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Kaikki pantiin siis työhön. Meillä oli siellä varastossa myös eräs johtaja, joka oli komennettu sinne. Muistan aina, kun hän hienossa puvussa työnsi meidän kanssa niitä rautakärryjä. Sillä kai oli jotakin mahavaivaa, kun se ei ollut rintamalle kelvannut, se röyhtäytteli aina vähän välillä ja puhui masentuneesti, sillä lailla kun se olisi itsemurhaa suunnittelemassa. Työpäivä oli 12 tuntinen ja se tuntui minusta silloin ikuisuudelta. Suomessa oli kuitenkin jo silloin jonkinlaisia lastensuojeluviranomaisia, joka sanoi, tultuaan tarkastukselle, että minä olin vielä lapsi, joten minä saan tehdä työtä vaan 8 tuntia päivässä. Kerkisin olla siis kotona kokonaista neljä tuntia ennenkuin vanhempani tulivat työstä. Tykkitehtaalla oli iso ruokala ja siellä saimme käydä syömässä ruokatunnilla ja koska tehdas oli strategisesti tärkeä sai siellä aina jotain parempaa mahan täytettä kuin muissa ravintoloissa. Nälkä oli kova eivätkä edes työpaikan ravintola-annokset olleet liian suuria. Muistan kun siellä eräs konttorissa työssä oleva mies muiden syötyä meni ja keräsi niiden lautaselta perunankuoret lautaselleen ja söi ne. En tiedä eikö hän saanut kotonaan edes korttiannoksia,mutta laiha hän oli. Monet sairaat tarvitsivat hyvää ravintoa, mutta sitähän ei saanut. Siitä seurasi järkyttäviäkin tilanteita. Meidän kieltenopettajalla lehtori Kaparilla oli mahahaava, sen takia hänet oli vapautettu sotapalveluksestakin. Kerran se oli niin pahassa kunnossa , että meidän rehtori esitti aamuhartauksessa vetoomuksen, että jos jollakin maalta olevalla oppilaalla olisi mahdollisuus tuoda joitakin kananmunia, se auttaisi Kaparia pysymään työkuntoisena. Sota näytti vain pitkittyvän. Uskoimme koko ajan tietysti Saksan voittoon ja vaikka Saksalla oli pieniä takaiskuja, vielä amerikkalaisten maihinnousun jälkeenkin olimme varmoja, että Saksan ihmeaseet kyllä panee jenkit juoksemaan takaisin Englannin kanaaliin.
Työpaikalla joku uskalsi varovasti epäillä akselivaltojen voittoa ääneen ja työmestarti kuuli tämän, hän sanoi silloin kaikille läsnäolijoille:" te voitte itse ajatella mitä tahansa, mutta jos te julkisesti epäilette meidän voittoamme, sellaiset miehet lähtevät heti rintamalle." Mielialaa ei saanut masentaa, ja uutisetkin esittivät hyvin varovasti takaiskuja. Vasta Hitlerin kuoltua uskallettiin ajatella ääneen. No, sota loppui sitten ja se tietysti oli vaikeata aikaa, mutta toivo tulevaisuudesta eli vahvana. Suurin elämykseni sodan loputtua oli, kun näin, kaupungin valot täydessä loistossaan. Koko sodan ajanhan vallitsi pimennys, että kaupungilla illalla sai vain liikkua kuun valossa. Ikkunatkin piti olla tiiviisti peitetty, etteivät vihollisen lentokoneet voisi suunnistaa niiden valossa
