LAPSUUS_1
971003
Aikainen lapsuus on meiltä kaikilta usein hämärän peitossa. Minun lapsuudestani eivät vanhempani ole jättäneet paljon muistiaineistoa ja on minun vikani, kun en vanhemmiltani siitä enemmän kysellyt silloin kun se oli mahdollista. Mielessäni on joitakin muistoja,jotka ovat jostakin kummallisesta syystä jääneet mieleeni. Varhaisimpia muistikuvia on Oulusta, jossa asuimme vähäisen aikaa. Asunto oli maalaistupa, vaikka se oli kaupungissa, se oli rakennustyyli siihen aikaan. Huoneessa oli iso leivinuuni ja huonetta kiersi seinillä penkki, jossa istuttiin ja nukuttiinkin.
Seinät olivat maalaistuvista poiketen tapetoidut, kuten herrasväessä ainakin, mutta kun ilmeisesti tapetit olivat kalliita käytettiin vanhoja sanomalehtiä. Muistan, että innostuneesti seurasin tätä seinillä olevaa kuvarunsautta. Olin jo niin suuri, että pystyin kävelemään ja nousemaan penkille, mutta muistan, että penkki ulottui minua rintamuksille saakka, joten en varmaankaan ollut vuotta-, kahta vanhempi.
Tästä samasta asunnosta on jäänyt muisto,kun keväällä auringon jälleen alkaessa paistaa naapurin pojat laittoivat tyhjiin pulloihin elokuvafilmien pätkiä, korkki päälle ja sitten suurennuslasilla sytyttivät filmin palaman,kohta kuului paukaus ja korkki lenti pullosta ,kun siellä paine nousi tarpeeksi. Tuo leikki ei ollut aivan vaaratonta, sillä pullot olisivat voineet räjähtää rikki ja sirpaleet vaurioittaa katsojia. Vanhemmillani liene halu muuttaa etelämmäksi,koska seuraavat muutot olivat ensin Vaasaan, sitten Hämeenlinnaan ja sieltä Turkuun, kunnes sitten 1935 päädyttiin Helsinkiin, josta sitten tuli kotikaupunkimme ja josta vain sodan vuoksi muutimme tilapäisesti pois. Vaasasta ja Hämeenlinnasta minulla on hyvin vähäisiä muistoja,mutta sen sijaan Turusta jo melko paljon. Turussa asuimme aluksi ns Nummenpakalla,joka lienee vähän keskustan ulkopuolelle ( myöh. asunto Itäinen Pitkäkatu) Nummenpakalla asuimme kaksikerroksisessa puutalossa ja meillä oli yläkerroksessa mukava asunto. Vanhoista valokuvista päätellen meillä oli aikaan nähden modernisti kalustettu asunto ja vieläpä radio,joka oli silloin 1933-34 aivan uutta. Muistan,kun me vanhempini kanssa olimme kuuntelemassa ensimmäisiä radio-lähetyksiä kidekoneella. Isä oli,hankkinut jostakin kidekoneen,joka mahtui kämmeneen ja kuulokkeet. Lähetyksiä kuunneltiin sitten ulkona puistossa,joka oli lähellä radiolähetintä. Kidekone oli itse-asiassa pieneen putkeen asetettu germaanium-kide josta siihen muodostunut virta johdettiin korvakuulokkeisiin ja näin kuultiin ne keski-tai pitkä-aalloilla lähetetyt lähetykset. Koska ei ollut mitään vahvistinta, eivät lähetykset kuuluneet kovin kauas, mutta melko pian opittiin valmistamaan putkivahvistimia, jolloin ääni kuului kovaääänisestä, niin että koko perhe saattoi kuunnella lähetystä samanaikaisesti. Meillä on vanhoja valokuvia tästä Turun aikaisesta asunnosta ja kuvista voi päätellä, että meillä oli kotona aivan ensimmäisiä radiovastaanottimia ja muistan kuinka kuuntelin lastenohjelmia varsinkin niin suosittuja Markus-sedän tunteja. Siihen aikaan ei ollut vielä yleistä viemäriverkkoa kovin laajalti,niinpä Nummenpakan talossa oli vielä ulkokäymälä. Muistan, että naapurin lapset pelottelivat minua sillä, että käymälän takana olisi ollut peikkoja, joten en oikein uskaltanut sinne mennä pimeällä. Muuten on jäänyt mieleen, että vanhempani puhuivat siitä kuinka talossa oli ns pirtukauppiaita. Silloin oli suomessa ns kieltolaki -aika, matkittu tietysti Amerikasta ja viinanmyynti kaupungeissa antoi hämärämiehille suuret tulot. Rikolliset olivat häikäilemättömiä eivätkä kaihtaneet käyttää aseitakaan. Useita murhia tehtiinkin ja ihmiset olivat peloissaan. Minä uskoin siihen aikaan Joulupukkiin, mutta joitakin pieniä huomioita alkoi tulla. Meille tuli joulu ja joulupukkikin, Kaikki meni hyvin, mutta muistan, että kiinnitin huomiota siihen, kuinka joulupukilla oli meidän perheystävän Villen kengät. Isä halusi lähemmäksi kaupunkia ja myös luultavasti tämä hämärämiesten naapuruus ei tyydyttänyt äitiä. Muutettiin Itäiselle Pitkäkadulle, lähes keskelle kaupunkia, joka vieläkin on säilynyt lähes ennallaan. Tältä ajalta muistan kuinka sairastuin ensimmäisen kerran kaularauhastulehdukseen ns angiinaan. Muistan kuinka lima valui nielusta ja oli vaikeas niellä. Naapurissa oli kurkkumätää ja tulirokkoa, ja moni lapsi kuoli, sillä siihen aikaan ei ollut antibiootteja. Muistan kuinka vanhempani olivat peloissaan, mutta selvisin,joskin angiinat vaivasivat minua monta vuotta varsinkin talvisin. Turussa sain myös tilaisuuden olla jonkin aikaa ns lastentarhassa. Siellä oli paljon lapsia ja siellä sai jonkinlaisen ateriankin. Muistan kuinka siellä laulettiin ahkerasti: kaksi laulua jäi mieleeni toinen oli " Puttepossun nimipäivät", josta loppuvärssy--" --ja siellä kaikilla oli niin mukavaa." sai aikaan sen, että tunti olevansa mukana näillä syntymäpäivillä. Toinen laulu oli tämä ,kai nykyään vähemmän tunnettu " Mä otin konttini naulasta ja läksin yksin karjatielle".Lapsen mielikuvituksella minä aina tätä lulettaessa olin siellä karjatiellä ja saatoin siellä metsässä palvella Jumalaani, kun en voinut lähteä muiden kanssa kirkkoon. Muistan, että talon alakerrassa oli pesutupa,jossa äiti pesi pyykkiä ja muistan, että äiti oli ostanut minulle aapisen. Kun olin oppinut jonkin kirjaimen sain karkin palkinnoksi: sanottiin, että Aapiskukko munii sinne kilteille lapsille karkkia. Isä ja äiti olivat siihen aikaan nuoria ja tekivät usein retkiä. Muistan kun isä ja äiti tekivät polkupyöräretken Kemiön saaristoon ja minä istuin isän pyörän tavaratelineellä. Sillä matkalla jotenkin meidän matkaamme tuppautui ajokoira ja muistan, että meillä oli sitten vaikeata löytää omistaja tälle karanneelle koiralle, joka oli tyytyväinen meidän tarjoamaan täyshoitoon kun se oli jo kerinnyt tulla nälkäiseksikin. Kevättalvella 1935 isä lähti Helsinkiin koska kaupunki silloin alkoi kehittyä kuumeisesti maailmanlaajuisen laman jälkeen. Isä ajatteli, että pääkaupunki tarjoaisi paremmat mahdollisuudet minulle kun kasvaisin isoksi. Osaksi saattoi olla syynä myös Turun kaupungin kieliprobleema, sillä vaikka Helsinki oli 1930 luvulla niin ruotsinkieleinen, ettei edes raitiovaunun rahastajaksi päässyt, ellei äidinkieli ollut ruotsi, oli Turku vielä ruotsinkielisempi. Koska Helsingin kasvuvauhti oli 30-luvulla niin kiihkeä, ettei enää voitu mistään saada kaksikielisiä työntekijöitä, oli tyydyttävä suomenkielisiin ja siitä alkoi vähitellen se kehitys,jonka seurauksena Helsinki on tänään melko suomalainen kaupunki.Isä siis muutti ensimmäisenä Helsinkiin etsimään meille asuntoa ja itselleen työtä.Viikon parin kuluttua tuli sitten isältä kortti , että nyt voitte tulla ja että hän tulee junalle vastaan. Minulle tietysti junamatka oli elämys ja se oli matka,jonka vielä muistan. Olimme luultavasti ennenkin matkustaneet junalla,mutta niistä matkoista minulla ei ole mitään muistia--luultavasti nukuin äidin sylissä. Muistan kuinka isä tuli meitä vastaan asemalle ja kuinka sitten menimme asuntoomme, joka oli Helsingin vanhassa osassa Merimiehenkadulla. Luultavasti talo on nyt purettu,mutta oli vielä siellä 60-luvulla asuessani Helsingissä. Meillä oli yksi huone ja siinä oli tietysti ajan hengen mukaan puulämmitys. Minulla ei ole tästä ajasta jäänyt paljon muistoja ja luultavasti asuimme siellä vain muutaman kuukauden. Muistan, että kävimme kavereideen kanssa usein kevään tullessa Kaivopuiston rannassa. Kerran olin siellä pyykkäreiden paikalla uittamassa kaarnalaivaa,jonka olin tehnyt. Minulla oli silloin vielä kylmän ilman takia paksu palttoo ( Paletå, josta tämä sana oli tullut suomenkieleen ja joksi silloin päällystakkia kutsuttiin) Kaarnalaiva kuitenkin meni tuulen mukana vähän liian kauvas ja kun sitä yritin tavoittaa putosinkin veteen. Oli huhtikuu,joten vesi oli kylmää. Painuin tietysti syvyyksiin kuin kivi paksuine takkeineni. Muistan kuinka ilmakuplat nousivat hopeanvärisinä kasvojeni ohi ylöspäin. En siinä ennättänyt pelätä,mutta olisin hukkunut varmasti ,jollei kaverini olisi ennättänyt ottaa minun tukastani kiinni ja kiskoa minua ylös. Koska pelkäsimme mennä kotiin päätettiin, että kuivatellaan vaatteet ensin, etteivät vanhemmat saa tietää tästä mitään; siitähän tulisi selkäsauna muuten . Vaatteet riisuttiin ja kuivateltiin jotenkin siinä kalliolla. Hytisin tietysti aika lailla, koska, vaikka aurinko lämmitti, puhalti mereltä senverran kylmää, että iho oli sinisenä. Lopuksi mentiin kotiin ja tietysti äiti sai selville, mitä oli tapahtunut- hän ei kuitenkaan ollut niin vihainen kuin olin luullut, sillä olinhan kuitenkin selvinnyt hengissä. Tämän jälkeen kuitenkin tuli ankara kielto edes mennä lähelle rantaa ilman vanhempia. Vähitellen isä tietysti halusi perheelleen paremman asunnon. Se löytyikin sitten Sörnäisistä ns työläisten kaupunginosasta. Asuntomme oli Hämeentiellä, Hämeentie 21. Talo on nykyään jo purettu ja siinä on uudempi kivitalo. Talon vieressä oli kallio,jonne vieläkin tänä päivänä johtavat rappuset, niillä sitten istuin useasti ja seurasin liikennettä. Nyt meillä oli kaksi huonetta :keittiö ja kamari ja kylpyhuone, jossa vesi lämmitettiin Junkersilla; hieno keksintö: kun käännettiin ammeen vesihanaa Junkersin kaasuliekki syttyi samalla ja lämmitti kylpyveden. Keittiössä oli myös kaasuliesi ja uuni. Mittariin, joka sääti kaasun tulon ostettiin ns poletteja maitokaupasta. Minulla on sellainen muistikuva, että meillä oli puulämmitys ns kamarissa ja siellä olisi ollut kaakeliuuni. Taloa vastapäätä Hämeentien toisella puolella oli klapikauppa, josta kaikki ympäriston niinikään puulämmitteisten talojen asukkaat hakivat lämmitys ja ruoanlaittoa varten tarvittavat puut. Vuokra oli aivan kohtuullinen, mutta puuthan maksoivat tietysti lisää, samoin ruoanvalmistukseen ja vedenlämmitykseen käytettävä kaasu. Nykyaikaisena mukavuutena meillä oli kuitenkin viemäri, vesijohto ja kylpyhuone, koska sentään kivitalossa asuttiin. Vaikka kotona saattoi peseytyä, suomalainen haluaa pestä isensä saunassa. Kadun toisella puolella oli aivan uudessa talossa ns urheilusauna. Siellä oli jumppareiden ja nyrkkeilijöiden harjoitustilat ja suuri sauna,jota sivullisetkin voivat käyttää. Helsingissä oli siihenm aikaan tällaisten nyrkkeilyhallien määrä suuri ja se johtui, että meillä Suomessa oli raskaansarjan suuri toivo Gunnar Bärlund, joka juuri oli Helsingistä lähtenyt stadin kundi. Hänestä oli vähällä tulla maailmanmestari,mutta sota muutti suunnitelmat. Tietysti kaikki pikkupojat kuvittelivat tulevansa uusiksi Bärlundeiksi ja sen vuoksi nämä nyrkkeilysalit olivat täynnä. Yleensäkin 30-ja 40 luvuilla Helsingissä oli erittäin runsaasti yleisiä saunoja,koska kylpyhuoneet asunnoissa olivat silloin suuria harvinaisuuksia. Käytiin kerran viikossa kunnolla saunassa isän kanssa ja puhtaita oltiin. En ollut silloin vielä koulussa,mutta kavereita oli. NMKY, eli nuorten miesten kristillinen yhdistys järjesti lapsille iltatilaisuuksia kadun toisella puolella olevassa huoneustossa ja pienen uskonnollisen ohjelman jälkeen siellä näytettiin sarjakuvia epidiaskoopilla. Nämä oli ruotsalaisten lehtien, luultavasti se oli vielä tänä päivänäkin ilmestyvä " Allers". Siinä oli meidän lasten mielestä hyvin jännittävä tarina ja mieshenkilö,joka näitä kuvia näytti osasi hyvin tehokkaasti elävöittää kuvien kertomaa ja sitä tietysti tehosti pimeä huone jossa kuvia katseltiin. Oli muitakin huvituksia,sillä samalla puolella katua viereisessä talossa oli elokuvateatteri,jossa katsottiin monta elokuvaa. Se elokuvateatteri,kuten mm Messuhallin vieressä oleva on tänä päivänä Jehovan todistajien seurakuntasalina. Joulukin lähestyi ja muistan, että muiden kaverien tavoin yritin hankkia joululahjarahoja myymällä joulukortteja ovelta ovelle. Kyllä minä siitä muutaman markan ansaitsin. Sitten jouluaattona kävimme Hakaniemen torilla ja autoimme ihmisiä kantamaan joulukuusia kotiin. Tästäkin herui muutama markka. Äiti oli antanut minulle muutaman markan, että olisin ostanut meille sieltä samalta torilta joulukuusen, mutta kannoin näitä ihmisten joulukuusia niin ahkerasti, että kun sitten bisnes alkoin illalla loppua ja minun piti ostaa se kuusi itselle, ei niitä kuusia enää ollut sillä myyjät olivat jo itsekin lähteneet kotiin. Keräsin sitten torilta niin monta katkaistua kuusenjalkaa ja oksaa kyuin pystyin ja vähän itkua vääntäen sitten menin kotiin. Tietysti äiti oli ihmeissään, kun minä toin vain kuusen osia kuusen sijasta,mutta isä ei hämmentynyt vaan rakensi näistä oksista sitten ihan mukavan kuusen jonka me sitten koristelimme. Tässä asunnossa vietimme sitten vielä toisenkin joulun ja muistan sen siitä, että olin korkeassa kuumeessa kurkkutulehduksen vuoksi ja sain joululahjat sänkyyn. Olin ilmeisesti aika huonossa kunnossa sillä meille kutsuttiin kotiin lääkäri minua katsomaan ja hän antoi minulle silloin Suomessa uutta lääkettä sulfaa. Tämänhän lääkkeen oli Dokmag Saksassa keksinyt aivan äskettäin, että taisin olla aivan suomen ensimmäisiä potilaita, jotka tätä uutta lääkettä saivat. Tabletteja ei vielä osattu valmistaa, eikä sulfaa ilmeisesti haluttu antaa pulverina, joten se oli pakattu öylätin sisään. Muistan, että minun oli hyvin vaikeas niellä sitä, sillä se oli niin suuri. Lääkäri katsoi luultavasti minun kuntoni sellaiseksi, että minut oli paras lähettää sairaalahoitoon ja niinpä minut vietiin lastensaairaalaan,joka sijaitsi vanhan kätilöopiston lähellä, siellä missä nyt on Venäjän lähetystö. Muistan kun minut vietiin sairaalaan illalla ja hoitaja pani minut suureen ammeeseen ja pesi. En minä silloin vielä suuri ollut kun se amme tuntui lähes uima-altaalta. Meitä hoidettiin suuressa salissa, jossa oli ainakin 20-30 lasta. Hoitona annettiin erilaisia seerumeita ruiskeina ja muistan aina sen huutokuoron,kun lääkäri tuli näitä hoitoja antamaan. Kerran minut vietiin isoon luentosaliin jossa minua näytettiin lääketieteen opiskelijoille ja opettajana oli jo silloin nuorena tunnettu prof. Arvo Ylppö. Hyvin se Ylppö minua ilmeisesti sitten hoiti, sillä pääsin kotiin ja olinkin sitten terve pitkän aikaa. Kesäkin tuli ja minä pääsin Mustikkamaassa olevaan kesäsiirtolaan, koska minun katsottiin siellä vahvistuvan. Sehän oli melko lähellä ja siellä saatiin päivittäin iso kaurapuuroannos maidon kanssa. Siellä oli myös uimakoulu ja minä yritin kaikkeni. Uiminen tuntui ihan mahdottomalta, vaikka mitä yritin, aina painuin kuin kivi pohjaan. Minusta tuntui, etten minä ikänä opi uimaan,mutta sitten yhtä-äkkiä jotenkin liikuteltuani vedessä,kun en jännittänyt, että nyt minä hukun, huomasin, että minä voinkin pysyä pinnalla. Ei minusta mitään uimamaisteria tullut, mutta tunne, että pysyn pinnalla antoi tyydytystä. Pelkäsin vettä, sillä olin aikaisemmin ollut vähällä hukkua. Se oli ihan Helsinkiin muuttamisemme aikoihin, josta jo aikaisemmin mainitsin. Hämeentiellä oli tietysti autoliikennettä,mutta ei tietysti sillä lailla kuin nyt. Suojateitä ei ollut,joten mentiin yli mistä vain- ne harvat autot,jotka liikkuivat oli helppo väistää. Yksityisautoja oli vähän, joten ne olivat etupäässä takseja. Olin kerran menossa kulmassa olevaan apteekkiin kun en huomannut takaa tulevaa taksia ja,kun sitten yritin väistää kaaduin maahan ja taksin takapyörä ajoi minun oikean nilkkani yli. Taksimies kantoi sitten minut kotiin ja äiti oli tietysti saada halvauksen kun lapset kävivät hänelle ilmoittamassa etukäteen, että Tapio jäi auton alle-- siellähän kyllä paljon kuoli lapsia auton alle,kun liikennesääntöjä ei juuri ollut.Isä ja äiti veivät minut sitten Töölön sairraalan, jota silloin kutsuttiin Punaisen-Ristin sairaalaksi ( eiköhän sen sairaalan perustamisessa ollut itse Mannerheimilla ansionsa) siellä jalka kipsattiin ja mentiin takaisin kotiin. Yöllä kuitenkin jalkaa alkoi särkeä ja varpaat olivat aivan siniset. Isä oli niin fiksi, että lähti minun kanssani uudelleen sairaalaan,jossa sitten kipsi aukaistiin. Liekö lääkäri,joka laittoi ensimmäisen kipsi ollut kandidaatti hänen olisi pitänyt tietää, että jalka turpoaa, kipsiinhään pitää aina aluksi jättää tämä turpoamis-rako ja sitten kun turvotus on viikon kuluttua ohi silloin pannaan pysyvä kipsi. Minulta olisi helposti mennyt jalka kuolioon ja silloin olisi ollut amputoitava. Silloin olisi tullut puujalka -Niilo. Jalka oli pitkään tietysti kipeä,muistan, että se oli ainakin vuoden verran. Minulla oli melko hyvät kengät, mutta kipeään jalkaan ei kenkää saanut tietysti mahtumaan moneen viikkoon. Kun se vihdoin mahtui oli toinen kenkä jo kulunut resuiseksi, kun se kipeän jalan kenkä oli uuden näköinen. Minulla on tästä valokuvakin jäljellä. Koska asunnon lämmittäminen oli hankalaa ja olihan siinä palonkin riski alettiin etsiä uutta asuntoa. Siihen aikaan rakennettiin hyvin paljon Suomen ja Helsingin talous kävi kuumana. Uusia kivitaloja rakennettiin esim Messuhallin taakse. Tämä aluhan oli silloin aivan kaupungin laidalla. Sinnehän rakennettiin samoihin aikoihin mm Naistenklinikka ja tietysti tuberkuloosisairaala. Muistan kun me isän kanssa kävimme näitä katsomassa. Lähelle Aleksis-Kiven kansakoulua oli myös rakennettu uusia kivitaloja, ja koska minun olisi kohta aloitettava koulunkäyntini sopi hyvin, että asunto olisi lähellä. Lisäksi vanhempani halusivat muuttaa uudempaan taloon, meillähän ei ollut siellä Hämeentiellä hissiä,vaan oli noustava jalan viidenteen kerrokseen. Muutettiin sitten Vaasankadulle.Vaasankatu 23 , jossa meidän asunto oli ensimmäisessä kerroksessa, joten epämukava rappusissa juokseminen jäi pois. Asunto ei ollut suuri: huone ja keittokomero, mutta se oli muuten hyvin nykyaikainen aikaisempaan verrattuna, mm keittokomeron osalta. Kylpyhuonetta ei ollut,mutta lämmin vesi, keskuslämmitys ja peseytymismahdollisuus. Keittiössa oli kaasuhella,joka oli hyvin yleistä silloin varsinkin Sörnäisessä,sillä olihan kaupungin kaasulaitos aivan lähellä. Kaasu oli erittäin nopea ja kätevä ruoan laitossa.Minäkin muistan paistaneeni sillä uunilla pullaa äidille vaikka äiti varoitti minua käyttämästä uunia sillä jos kaasu olisi jäänyt vahingossa päälle olisivat seuraukset olleet tuhoisia. Koska asunto oli uusi oli vuokra kuitenkin melko korkea 500 mk senaikaista rahaa oli paljon, se vei melkein toisen vanhemman kuukausipalkan, mutta toisaalta asunnosta oli erinomaiset yhteydet joka suuntaan. Maitokauppa ja leipuri olivat kadun toisella puolella ja siirtomaatavarakauppa ( myytiin kahvia , rusinoita, tupakkaa, karamellejä jne) oli porraskäytävämme ulko-oven vieressä , jopa viinakauppa oli vain sadan metrin päässä kulman takana.Minä kävin äidin apuna kaupoissa ja muistan, että kahvipaketti maksoi n. 15 markkaa, voita sai kilon 3,5 mk. Koska nykyaikaisia jäähdytyslaitteita ei ollut,tuotiin tuore maito yöllä kauppaan jäähdytettiin jäällä ja haettiin kaupasta maitokannulla. Leipä oli myös aina tuoretta: kun osti aamukahvin kanssa ranskanleivän, oli se tavalliseseti vielä lämmin,kun se oli leivottu aikaisin samana aamuna. Meillä ei asunnossa ollut muuta ruoan säilytystilaa kuin komero,mutta kun kaupasta nurkan takaa saattoi aina hakea tuoretta ruokaa, ei jääkaappia tarvittukaan. Äiti ja isä olivat päivisin työssä joten minulle jäi runsaasti aikaa tutustua kaupunkiin päivisin. me keksimme aina jotain. Rahaa meillä ei ollut,joten sitä yritettiin hanmkkia. Yksi tapa oli myydä sähkösanomia. Uuden Suomen lehtipaino oli silloin jossakin Rikhardtinkadun kirjaston takana. Kun oli jokin tärkeä uutinen painettiin siellä ns lentolehtisiä. Se oli A4 kokoa oleva lehti,jossa oli uutinen lyhyesti kerrottu. Näitä me ostettiin nippu 20 penniä kappale ja myytiin sitten 50 penniä kappale kadulla ohikulkijoille. Sähkösanomia ei ollut joka päivä,joten oli keksittävä muuta. Miehet pitivät tavallisesti kenkänsä kiilloitettuna, mutta kaupungin pölyt tarvitsi usein puhdistaa. Siis siinä pieni bisnes: kenkälaatikko,siihen kenkäharja, kengänkiiloitetta ja samettikankaan kappale niin bisnes oli valmisNäitä minun bisneskavereitani oli Helsingissä paljon ja kauppa kävi hyvin.Minäkin kerkisin tienata muutaman slantin. Jostain syystä kaupunki sitten kielsi tämän toiminnan ja Kas-Kas kengänkiilloitetta myyvä firma teki kaupungin kanssa sopimuksen ja ns kengänkiilloitustuoleja astettiin ympäri kaupunkia:asemalle jne, näissä sitten aikuiset ihmiset tekivät saman työn,joka me lapset tehtiin yhtä hyvin. Jos tämän jälkeen yritti kilpailla Kas-Kas firman kanssa, poliisi pidätti järjestyssäännön rikkomisesta, vaikka olitkin lapsi. Näin kaupungin herrat veivät leivän lasten suusta! Kauppatorilla oli usein mukava käydä ja kun kauppiaat usein heittivät vähän pilaantuneet omenat, banaanit ja appelsiinit roskakoriin, saimme näistä makupaloja kun poistimme huonot osat hedelmistä. Siihen aikaan oli myös valtamerilaivojen satama aivan kauppahallin vieressä. Usein menimme Tähtitornin mäelle ja katselimme tätä laivaliikennettä ja sieltä ylhäältä oli hyvä näkyvyys aina presidentilinnaan saakka. Koska äiti oli vähän huolissaan, että jouduin olemaan niin paljon yksin kesäisin hän anoi minulle kesäsiirtolapaikan muutamaksi viikoksi. Tämän katsottiin olevan muutenkin minulle hyväksi, kun olin edelleenkin heikko paljon sairastamiseni vuoksi. Kesäsiirtola oli Mäntsälässä ja sinne meidät kuljetettiin bussilla.Kesäsiirtolan lapset olivat kaikki alle kymmenvuotiaita joten meillä oli hauskaa,kun kaikki olivat suurinpiirtein ikätovereita. Muistan, että meillä oli hieman erikoinen majoitus; yöpyminen oli talon yläkerrassa ja meidän oli mentävä sinne tikapuita pitkin. Nukkuma-aika oli klo 21, mutta kun oltiin sängyssä sitä vielä puhuttiin kavereiden kanssa jänniä asioita. Siirtola oli ilmeisesti elokuun lopulle asti, koska muistan erään yön, jolloin makkuuhuoneen ikkunasta näkyi kuinka taivaanranta oli täynnä välähteleviä salamoita, mutta mitään ukkosta ei kuullut. Se oli elämäni ensimmäinen tutustuminen ns elosalamoihin. Kaikki oli liian hyvin meidän elämässämme, että se olisi voinut jatkua. Isä vilustui ja kun hän kävi lääkärissä todettiin hänen sairastuneen tuberkuloosiin. Yskösviljelykin sitten vahvisti diagnoosin,joten asia oli varma. Se oli meille perheelle,kuin kuolemantuomio: perheen huoltaja sairastunut tautiin,joka leimattiin siihen aikaan samaksi kuin tänään syöpä; mitään parantavaa hoitoa ei ollut muuta kuin lepo, hyvä ruoka ja makuuttaminen raittiissa ulkoilmassa. Tuberkuloosiparantoloissa oli ulkoverantoja, jossa potilaat makasivat joka päivä, talvellakin jonkin aikaa. Parhaaksi todettiin ,jos ympärillä oli havumetsä,jonka ilma katsottiin happipitoisemmaksi. Minut ja äiti tutkittiin myös huolellisesti ja todettiin, että olin tullut tuberkuliinikokeessa positiiviseksi ja että sen vuoksi minun riskini sairastua olisi pieni. Äiti todettiin myös terveeksi. Isällä oli hyviä ystäviä ja nämä toimittivat hänet juuri avattuun AlvarAallon piirtämään Paimion parantolaan.Siellä oli aloitettu aivan uusi hoitomuoto,joka oli hyvällä menestyksellä kehitetty Englannissa: sairaaseen keuhkoon ruiskutettiin typpeä joten keuhko joutui lepotilaan. Jostain syystä tuberkuloosin leviäminen tällöin tyrehtyi ja keuhkossa oleva pesäke kapseloitui ja kalkkeutui. Isällä oli hyvä onni, sillä hän parani taudistaan. Paimio oli tietysti kaukana Helsingistä,mutta isä sai tuttaviensa kautta järjestetyksi, että Turun Vanun johtaja Mannenberg,jolla oli kesähuvila Paimiossa palkkasi äidin kotiapulaiseksi kesän ajaksi ja minä pääsin mukaan. Näin me tapasimme isää päivittäin. Kesä meni sitten melko mukavasti, mutta Euroopan poliittinen tilanne alkoi kiristyä.Suurvaltojen poliittinen aktiivisuus alkoi myös Suomen suunnalla tulla näkyväksi. Saksassa oli kuri ja järjestys ja samanlaisen aatteen edustajia oli myös Suomessa. Isällä oli vapaussodan ajoilta näitä upseerituttavia, joista monet olivat myös Akateemisen Karjalaseuran jäseniä ja kommunismin vihaajia. Vaikka IKL- isänmaallinen kansanliike oli vaimennettu, oli sen jäseniä runsaasti jäljellä tehden maanalaista yhteistyötä Saksan fasistiliikkeen kanssa. Isä ei ollut koskaan mikään aktiivinen jäsen IKL:ssä, mutta koska isä entisenä vapaus-soturina oli tietysi kommunismin vastusjaja, tunsi hän tietysti kiinnostunusta samanhenkisistä liikkeisiin.
Oli luultavasti joulu 1938,kun perheemme pyydettiin viettämään pikkujoulua erääseen juhlahuoneustoon. Muistan, että se oli lähellä asemaa aseman pohjoispuolella. ilta oli hauska, siellä tarjottiin karkkia, syötiin joulupuuroa ja jaettiin lapsille joululahjoja,minäkin sain auton. Se mikä jälkeenpäin jäi mieleeni, että järjestäjät olivat saksalaisia ja osalla oli tyypillinen saksalainen upseerin puku olkavarren hakaristinauhoineen. Saksalaisilla oli siis aktiivista poliittista toimintaa Suomessa ennen talvisotaa, mutta tämä toiminta väheni huomattavasti sen jälkeen kun Hitler ja Stalin tekivät sopimuksen, jossa Suomi jätettiin Venäjän etupiiriin. Tämän vuoksi tämä pikkujoulujuhla jäi viimeiseksi kosketukseksi saksalaisten kanssa ennen kuin sitten Saksalaiset joukot marssivat Suomeen 1941. Pienen koululaisen ajatuksia ei maailmanpolitiikka vaivannut, vaan koululainen kävi läheistä Aleksis Kiven kansakoulua. Koulussa opetettiin aakkosia ja lukemista,mutta koska minä jo osasin lukea kyllästyin perusteellisesti tällaiseen aapiseen tankkaamiseen. Ylimielisyyteni kostautui sitten, etten tahtonut oppia tavaaman. Radiossa alkoiyhä useaamin kuulua reippaita suomalaisia ja saksalaisiakin marssilauluja imelien tanssisävelien sijasta ja sitten tuli se syksy 1939. Viro ja muut baltian maat sopivat neuvottelujen jälkeen että on parasta kun Neuvostoliitto takaa niiden turvallisuuden miehittämällä ne. Sitten pyydettiin myös Suomea neuvotteluihin. Suomi yritti saada turvaa Ruotsista,kun entinen ystävämme Saksa oli luovuttanut meidät venäläisille. Ruotsi haistoi kuitenkin palanen käryä ja arvioi suurvaltapoliittisen tilanteen oikein eikä halunnut sekaantua Suomen ja Venäjän väliseen ristiriitaan, mutta lupasi vointinsa mukaan taloudellista apua. Me lapset aloitimme koulun tavalliseen tapaan, mutta kun neuvotteluissa ei edistytty alettiin uskoa, että sota olisi mahdollinen ja koulut lakkautettiin. Isä ja Äiti uskoivst, että sodan syttyessä minun ei olisi turvallista olla Helsingisä ja soittivat Paimioon Mannenbergeille,jossa olimme olleet,kun isä oli siellä tuberkuloosiparantolassa.Sovittiin, että saan olla siellä,kunnes tilanne rauhoittuu. Olin Paimiossa muutaman viikon ja kun tilanteen sitten arvioitiin rauhoittuneen, niin että sodan uhkaa ei enää ole, tulin takaisin Helsinkiin ja koulukin jatkui sitten tavalliseen tapaan.Oli jo marraskuu,mutta kesä ja syksy olivat olleet tavallista kauniimpia ja lämpimiä, niin että vaikka oli jo marraskuun loppu, talven tulosta ei Helsingissä ollut tietoakaan. Elämä jatkui tavalliseen tapaan, mutta yhä useampi isän työtoveri ja perheen tuttava kutsuttiin kertausharjoituksiin. Isäkin sai luvan käydä näyttäytymässä kutsuntatoimistossa, mutta kun hänen papereistaan nähtiin että hän oli jo sotainvaliidi ja lisäksi äskettäin sairastanut tuberkuloosin, hänet vapautettiin sotapalveluksesta. Eihän isä ollut enää mikään nuorukainen , 41 vuotias, mutta kyllä hänen ikäisensä vielä kelpasivat rintamapalvelukseen,jos olivat jotenkin terveitä. Voidaan siis sanoa, että isän sairastama tuberkuloosi pelasti hänen henkensä, kun hän välttyi rintamapalveluksesta. Mentiin sitten kouluun tavalliseen tapaan marraskuun 30 päivänä. Ollaan opetustunnilla, kun kesken tunnin ulkoa kuuluu tavallista kovempaa liikenteen jylinää ja tulee vahtimestari melko punaisena kasvoiltaan ilmoittamaan jotain opettajalle. Opettaja poistuu vähäksi aikaa ja sanoo, että meidän on nyt parasta poistua koulusta ja hän vei meidät lähellä olevan Marian sairaalan vieressä olevalle Hietaniemen hautausmaalle. Hautausmaalla olimme muutaman tunnin ja vaikka lähellä olevaa Teknistä Korkeakoulua oli pommitettu,en muista mitään voimakkaampia räjähdyksiä kuulleeni. Opettajia ja koulun henkilökuntaa oli paljon,mutta he eivät oikein tienneet mitä meille olisi pitänyt tehdä, sillä tällaista ei oltu lainkaan oltu harjoiteltu, eikä osattu ottaa huomioon. Kun on pieni katastrofi ihmiset huutavat ja hyppivät eri suuntiin, mutta kun tulee lähinnä maailmanloppua oleva tilanne, ollaan kuin halvaantuneita, että ei pystytä tekemään mitään. Kun Molotov oli jo sanonut neuvotteluiden viimeisen kerran katkettua, että nyt on neuvottelut käyty ja nyt on sotilaiden vuoro puhua, ei Suomen hallitus ruhtynyt mihinkään toimenpiteisiin ja kun venäläiset lentokoneet pommittivat ensimmäisen kerran Helsinkiä, istui hallitus ja neuvotteli maataloustuesta. Kun ajattelee, että meitä kuljetettiin laumana kuitenkin kilometrin verran ulkona pommitusten aikana ,oli ihme, ettei kukaan kuollut. Olisi ollut viisaampaa mennä koulun kellariin turvaan. Mistähän opettajilla oli sellainen käsitys, että ateistiset kommunistit antaisivat olla meidän rauhassa hautausmaalla. Samana päivänä kuoli 100 Helsinkiläistä, jotka sattuivat olemaan ulkona pommituksen aikana. Lehdistö kirjoitti, että venäläiset pommikoneet olisivat tahallaan ampuneet siviilejä konekiväärillä. mutta se on kyllä vale. Oli pilvinen päivä ja koneet lensivät sentään senverran korkealla, että sieltä oli mahdotonta nähdä yksittäisiä ihmisiä. Totuus on , että Suomalaiset, jotka ampuivat melkein joka katolta näitä koneita mm konekivääreillä itse tappoivat nämä ihmiset, sillä kun kuula lentää ylös, se tulee myös alas. Myöhemmin opittiin varoittamaan ihmisiä tästä oman ilmatorjunnan vaarasta, mutta kaikki oli niin uutta aluksi. Kun vihollisen koneet olivat kaupungin yllä jäätiin kadulle katsomaan. Kaikesta huolimatta raitiovaunuliikenne toimi ja kun tilanne rauhoittui, vei opettaja minut raitiovaunulla kotiin. Siellä olivat vanhemmat jo tulleet kotiin, joten olimme olleet siis hautausmaalla koko päivän.Koulu oli sitten loppu tällä erää ja koska äiti ei uskaltanut jättää minua kotiinkaan sotatilan vallitessa,sain lähteä hänen mukaansa työhön hänen lähellä olevaan työpaikkaan. Sotateollisuus oli jo jonkin aikaa toiminut täysteholla ja se tarjosi hyvin palkattua työtä puolustusvoimien omistamassa "Ammus-ja sytytin" tehtaassa, ,jossa valmistettiin lisenssillä sillä hetkellä ilmatorjunta-ammusten sytyttimiä. Minä en ollut koskaan ollut missään tehtaassa käymässä,joten oli jännää nähdä kuinka sytyttimiä kokoonpantiin. Ne olivat Sveitsiläisiä ja niissä oli pieni kellokoneisto joka määrähetkellä laukaisi ammuksen.Aika- asetus tehtiin syttyttimen sivusta. Puolen päivän aikaan ,kun olimme tulleet ruokatunnilta alkoivat hälytyssireenit soida ja samalla olivat pommikoneet jo kaupungin yllä,kun olivat tulleet salaa pilvikerroksen läpi. Äiti meni työpaikkaansa edellä ja minä perässä, mutta kun näin lentokoneet pysähdyin katsomaan. Samalla alkoi myös ilmatorjunta: se oli niin kovaa, ettei yksityisiä laukauksia eroittanut, siinä ammuttiin keskellä kaupunkia talojen katoilta jopa tykeillä. Lentokoneista putosi palopommeja, jotka näkyivät hyvin, sillä ne paloivat jo ilmassa. Myöhemmin todettiin, että vihollinen käytti pommeissaan magnesium-metallia,jota ei voinut sammuttaa niiden palaessa vedellä. Palokuntien ruiskut siis eivät tehonneet. Sammuttaminen täytyi tapahtua hiekalla. Äiti näytti huutavan minulle jotain, mutta enhän minä mitään kuullut,koska ilmatorjunnan huumaava ääni tukki korvat täysin. Äidin huitomisesta ymmärsin, että meillä on kiire. menimme sitten Sytyttimen vieressä olevaan SOK:n tehtaan pommisuojaan. SOK:n tehdas on vielä tänäänkin paikallaan ja ohi mennessä tuntee kahvin tuoksun, siellä lienee nykyään kahvipaahtimo. Pommisuoja oli viimeistä huutoa. Siellä olivat ilmatiiviit ovet ja ilmapumppu, jolla voitiin suodatettua ilmaa saada pommisuojaan, jos vihollinen hyökkäisi kaasuaseilla. Pommisuoja oli täynnä ihmisiä. Mitään paniikkia ei ollut mutta ihmiset olivat ihan hiljaa ja istuivat traumaattisen apaattisina paikoillaan. Hallitus oli tietysti ymmällään, puhuttiin,että venäläiset tulevat tekemään maihinnousun Helsinkiin ja että kaupungista tulee taistelukenttä,joten pkaupunkilaiset tulisi evakuoida mahdollisimman nopeasti pois. Vaikka äiti oli sotateollisuudelle tärkeässä työpaikassa, sai hän luvan poistua Helsingistä.Oli sanottu, että näitä evakkojunia lähtisi yhtä mittaa poispäin,joten pitäisi vain mennä jonottamaan. Illan suussa me sitten lähdimme asemalle, ei siinä keritty mukaan paljon ottamaan. Koti jäi sellaisenaan Helsinkiin. Nyyttiemme kanssa sitten kävelimme pimeän, vain tulipalojen valaiseman, kaupunkin läpi asemalle ,sillä pommitus-uhan vuoksi oli kaupunki pimennetty, eikä enää raitiovaunutkaan kulkeneet. Matka meni hyvin aina lähes asemalle,jolloin taas oli ilma-hälytys ja saimme mennä lähimpään pommisuojaan joka oli lähimmän talon kellarissa. Näitä tiloja oli vahvistettu sortuman varalta tukkipuilla,jotka tukivat kattoja pommisuojassa. Vähitellen sitten pääsimme asemalle. Siellä oli jo pitkä jono junaan yrittäjiä. Jono oli sillä ovella joka rajoittuu torille jossa Aleksis-Kiven patsas on. Muistan että seisoimme melko kauvan torilla ennenkuin pääsimme junien lähtöpaikalle. Junilla ei tietenkään ollut mitään lähtöaikaa ,vaan niitä lähti aina silloin kuin saatiin juna laiturille. Taisin nukahtaakin siinä odotuksen aikana, mutta siinä puolen yön maissa tuli sitten meidänkin junamme ja päästiin jotenkin sisälle. Juna oli tietysti täysi,mutta me saatiin kuitenkin istumapaikat. Junan lähdettyä minä nukahdin ja heräsin seuraavaan kerran, kun juna jo oli edennyt aina Mikkeliin saakka. Minusta oli suuri yllätys nähdä, että maassa oli jo lunta, sillä Helsingissä oli ollut vielä taysi syyskesän sää. Matkustimme junassa aina Iisalmeen saakka. Isä oli ajatellut, että hän voisi jättää minut sukulaistensa suojaan sodan ajaksi ja sitten palata Helsinkiin. Jos heille itselleen kävisi huonosti, voisi heidän lapsensa kuitenkin selvitä sodasta hengissä. En muista miten me sitten päädyimme Kiuruvedelle,jossa Isän veli Paavo asui. Me kävelimme pikän matkan- on mahdollista, että me kävelimme Iisalmesta Kiuruvedelle,jossa isän vanhempi veli Paavo asui. Paavo oli ollut aikaisemmin naimisissa ,mutta oli nyt mennyt uusiin naimisiin lesken kanssa,jolla oli aikamiespoikia. ( Paavo oli aikanaan mennyt naimisiin minun isäni ensimmäisen vaimon sisaren kanssa,nämä omaa sukua Vartiaiset olivat sitten kuolleet tuberkuloosiin) Paavolla ei ollut tietysti paljon sanomista ja koska taloon oli jo majoitettu karjalaisia siirtolaisia, ei lisää mahtunuut,vaikka olimmekin sukulaisia. Täällä maalla ei paljon tiedetty sodasta ja vielä vähemmin ymmärrettiin mitä se maalle merkitsee.Kaikki ylimääräinen vaiva jota sota aiheutti koettiin negatiiviseksi. Karjalaiset siirtolaiset rinnastettiin venäläisiin, kun he puhuivatkin niin kummallisesti ; takanapäin sanottiin ryssiksi ja lienekö niiden vika, että tuli sota: jos karjalaa ei olisi ollut olemassa riitakapulana, ei savolaiset olisi nyt tähän kurjuuteen joutuneet. Kun tilanne oli tällainen ajatteli isä, että kun täällä Kiuruvedellä on näitä rikkaitakin sukulaisia, voidaan yrittää käydä sielläkin. Isän serkku omisti oikein ison tilan lähellä,joten mentiin sinne. Ei ollut bussikuljetusta, eikä hevostakaan saatu,joten perhe käveli pakkasessa 20 kilometriä. Pakkanen ei ollut kova, mutta minun ohuet Helsingin ilmastoon sopivat nauhakengät eivät erikoisesti lämmittäneet. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja syötettiin ruhtinaallisesti,mutta kun noita karjalaisia taas oli majoitettu sinnekin, ei oikein tämmöinen pieni sukulaispoika enää mahtunut sekaan. Mieleeni tästä sukulaisesta jäi se, että minulle näytettiin vastasyntyneitä porsaita. Minusta ne oli niin pehmeitä ja muistuttivat hyvin paljon vastasyntyneitä vauvoja. Lopuksi oli vielä yksi paikka, nimittäin Varpaisjärvellä asui isän vanhin sisar Saara. Siis yritetään sieltä. Saaralla oli itselläänkin vielä lähes minun ikäisiäni lapsia,joten sopisinhan kai heidän seuraksi. Saara oli naimisissa jo vanhahkon raihnaisen miehen kanssa,joka ei ollut kelvannut rintamapalveluun,mutta jonka kotipalvelutkin jäivät heikoiksi. Syynä lienee ollut emphyseema, eli keuhkoputkien laajentuma. Vanhin poika Reino oli joutunut rintamalle,joten ainoa miespuolinen työmies talossa oli 12-13 vuotias Aku, Mehän oltiin siis melkein samanikäisiä, sillä täytin vuoden vaihteessa 10-vuotta. Saara lupasi että saan olla jonkin aikaa hänen luonaan, jos minun vanhempani maksavat minun täysihoitoni,jonka vanhempani tietysti lupasivat tehdä. Hinta määrättiin aika korkeaksi, Saara aikoi ilmeisesti minun kustannuksellani kohentaa hieman omaakin huonoa ekonomiaansa. Vaikka vanhemmillani ei ollut maaomaisuutta, sai ammattityöstä verraten hyvää palkkaa sota-aikanakin,joten perheemme talous oli todella paljon parempi kuin sisar-Saaran. Pienestä tilasta ei ollut mitään tuloja: kaikki mitä maa antoi meni oman perheen tarpeeseen ja se mitä tarvittiin vaatteisiin ja kahviin ja sokeriin saatiin siitä mitä sairas perheenpää pystyi ansaitsemaan olemalla rikkaammassa naapuritalossa apumiehenä, milloin oman talon töiltä jouti. Tilanne oli nyt erikoisen huono koska vanhin poika, siis ainoa työkykyinen oli rintamalla. Vanhempieni oli lähdettävä takaisin,joten Saaran poika haki minut hevosella Varpaisjärvelle. Isä ja äiti lähtivät, sillä molemmat olivat sotatilan velvotteiden mukaisesti pakotettuja hakeutumaan heille määrättyyn työhön. Onneksi Isän ja äidin ei tarvinnut mennä Helsinkiin saakka, sillä Ammus-ja sytytin-tehtaalla oli sivuosasto Kuopiossa, jossa valmistettiin m.m. panssarivaunumiinoja, joiden tarve oli suuri, sillä Suomella ei ollut juuri minkäänlaista muuta suojaa tätä silloin uutta asetta vastaan. Isä sai myöskin työtä ja asuntokin järjestyi. Nyt äiti saattoi tiedustella vointiani puhelimitse, jollainen oli Saaran naapuritalossa. Saaran perhe asui vanhassa hirsitalossa, jonka muistan olleen hieman kallellaan. Oli iso tupa ja siinä Hyvin suuri graniittinen leivinuuni. Uuni lämmitettiin koivuhaloilla kerran viikossa , meni kai melkein puoli kuutiota, mutta kun uuni lämpeni, siitä riitti lämpöä sitten koko viikoksi kovallakin pakkasella. Kun lämmityksen jälkeen hiillos oli jäähtynyt leipoi Saara samalla viikon ruislimput, joita tietysti tarvittiin paljon, sillä leipää lukuunottamatta ei juuri muuta syömistä ollut.Saaralla oli pari lehmää, mutta ne olivat vuodenajasta johtuen ummessa, ettei maitoa ollut. Sika oli teurastettu,joskus syksyllä ja lihat oli pantu suolaan. Näistä paistinpannulla hyppivistä läskikappaleista tehtiin sitten kastiketta särpimiseksi.Kun äiti sai tietää, että tämä ravintopuoli oli niin huono, hän soitti läheisen talon emännälle,että minä maksua vastaan saisin päivittäin käydä siellä juomassa puoli litraa maitoa. Kerkisinkin käydä siellä nauttimassa tätä suurta herkkua muutaman kerran, mutta jotenkin tämä suututti Saaraa,niin, että hän kielsi lopulta minun menoni sanoen, että sama ruoka saa kelvata minulle kuin hänenkin lapsilleen. Ei äiti tällä mitään pahaa tarkoittanut, sillä minähän olin vielä melko heikko paljon sairasteluni vuoksi, joten pieni proteiinilisä olisi ehkä suojannut minua myöhemmiltä infektioilta. Jostain syystä talo ei ollut varustautunut talven varalle. Luultavasti oli otaksuttu, että vanhin poika tulee kohta kotiin kertausharjoituksista ja hankkii talon talvella tarvittavat polttopuut. Sota tuli väliin ja kovat pakkaset. Puuvajasta alkoi pohja jo paljastua ,joten minun ja Akun oli mentävä metsään puita kaatamaan. No olihan niitä puita, mutta minun Helsingin asusteeni ei sopinut metsätöihin. Onneksi oli näitä Akun ja muiden lasten lapikkaita,jotka mahtuivat. Jotenkin siis metsämieheksi pukeutuneena tämä 10-vuotias urho sitten sai vielä jalkaansa mäystinsukset, jotka Akun kanssa yhdessä tehtiin. Näin pieni kirves mukaan ja niin me vaan saatiin niin paljon puita, että eteenpäin päästiin. Tietysti tällainen pydtystä kaadettu koivu oli märkää ja paloi huonosti pihisten, mutta kyllä se hellassa samalla kuivikin ja antoi lämpöä. Minulla oli lopuksi melko hauskaa näiden sukulaislasten kanssa, ja elinympäristö poikkesi kaikesta mitä olin aikaisemmin kokenut. Isäntä teki tuvassa reen jalaksia ja minä Akun kanssa suksia. Viikonloppuna
käytiin naapuritalossa körttiläisseuroissa, Saara oli kova körttiläinen,kuten siihen aikaan monet savolaiset kiitos Paavo Ruotsalaisen kovan sananjulistuksen, Saaran
mielestä oli synti,jos hänen tyttönsä leikkauttivat lettinsä ja siitä oli kuulema tullut riitoja kun tytöt aikuistuivat. Sunnuntaina kävi Saara kirkossa, mutta kotiin tultua
piti sitten halko kourassa järjestystä talossa, kuten tulisen Remeksen kuuluukin.Seuroissa oli mukana koko kylän väki ja siellä laulettiin voimallisesti Malmivaaran " Minä vaivainen mato matkamies maan-" Tämä on jäänyt pysyvästi
mieleeni ja lienee jonkinlainen körttiläisten kansalliskaulu. Siinä sitten kansakunta kamppaili olemassaolostaan; puute ei vielä näkynyt muuten kun , että kahvi alkoi vähitellen sisältää enemmän korviketta, mutta ihmisten ilmeet alkoivat olla vakavampia ja sodasta sekä meidän pojistamme siellä rintamalla alettiin puhua useammin, kun alkoi tulla tiheämmin lehtiin ilmoituksia sankarivainajista ja kotimaahan tuotiin tihenevässä tahdissa pitäjän poikia puupalttoossa, kuten ruumisaarkkuja kutsuttiin. Kotirintamalla yritettiin tehdä kaikki mitä voitiin poikien hyväksi : tyttöystävät , mummot , äidit ja seurakuntien ompeluseurat tekivät villasukkia ja lumipukuja,joita sitten lähetettiin pojille sinne jonnekkin, lienekö kaikki ehtinee tulla edes sodan aikana perille. Sotapropaganda toitotti jatkuvasti kuinka valtavia voittoja suomalaiset saavuttavat ja kuinka venäläisiltä alkavat jo miehet loppua tuudittaen suomalaiset vakaaseen uskoon että kyllä se ryssä on kohta ajettu takaisin sinne siperiaan minne se kuuluukin. Tämän vuoksi ihmiset olivat tyrmistyneitä,kun sitten Suomen hallitus , helmikuun lopun rintaman murtumisen jälkeen, suostui sellaiseen rauhaan, jossa osa suomen parasta maata , koko karjalan kannas, ja eräs suomen tärkeimmistä kaupungeista Viipuri, jouduttaisiin luovuttamaan voittajalle. Kansakunnan tunteita kai parhaiten kuvasi silloisen presidentti Kyösti Kallion sanonta ,kun hän kirjoitti alle rauhansopimuksen: "Kuihtukoon oikea käteni,joka on joutunut kirjoittamaann alle tällaisen rauhansopimuksen"Jos olisi kerrottu synkkä totuus siitä, että tämä oli epätoivoinen yritys ja että vain maailmanpoliittisen tilanteen muuttuminen pelasti Suomen, ehkä Suomen myöhempi historia olisi ollut toisenlainen. Suomi oli nuori itsenäinen valtio,jonka poliittisilta johtajilta puuttui täydelleen kansainvälisen politiikan tuntemus. Suomen silloisella poliittisella johdolla oli lapsenomainen usko, että kyllä maailma meitä auttaa, jos jokin suurvalta meitä uhkaa. Sotien kovassa koulussa opittiin se presidentti Paasikiven sanoiksi kiteyttämä totuus , että -" Suurvallan etu on sen oikeus". Ja jos meidän on joskus taisteltava itsenäisyytemme puolesta, se on tehtävä itse. Jos jokin suurvalta meitä auttaa, se ei auta meitä mistään humanitäärisestä syystä, vaan omien etujensa vuoksi. Kun sota enempi keskittyi rintamille, päätti äiti helmikuun lopulla, vielä sodan jatkuessa, että minä voisin muuttaa kuitenkin Kuopioon vanhempieni luokse. Osittain hevosen vetämässä reessä ja osittain kävellen 20-asteen pakkasessa, Varpajärveltä Iisalmeen mentiin junalle. Muistan, että oli kaunis talvipäivä, mutta, että liikkumisesta huolimatta palelin melkolailla. Iisalmesta ei ole pitkä matka Kuopioon, joten kohta olinkin Kuopiossa, jossa äiti oli minua vastassa. Se oli iloinen jälleennäkeminen,sillä olinhan ollut näkemättä äitiä melkein kolme kuukautta.Äidillä oli asunto, mutta isä oli mennyt käymään Helsinkiin katsomaan meidän entistä asuntoa. Seuraavana päivänä sain seurata äitiä hänen työpaikkaansa,joka oli kaupungin ulkopuolella oleva iso huvila. Täällä pakattiin räjähdysaine ja sytyttimet panssarivaunumiinoihin. Itse miinat olivat puulaatikoita, joihin asetettiin amatoli niminen räjähdysaine ja sytytin. Koska oli hyvin kylmä lämmitettiin huoneita kaminalla. Seinustoilla oli tuhansia kiloja räjähdysainetta ja samassa huonessa tuli kaminassa: ei ole vaikea ymmärtää , että siinä tehtiin työtä henkensä kaupalla. Työturvallisuus oli tuntematon käsite sota-aikana. Kun pojat vaaransivat henkensä rintamalla, täytyi uskaltaa kestää vaaroja kotirintamallakin; ei ennätetty rakentaa asianmukaisia tehdaslaitoksia. Tuotteet olivat tärkeämpiä,kuin se miten ja missä niitä tehtiin.Päivällä tuli sitten ilmahälytys ja med menimme n 50 metrin päähän olevaan perunakuoppaan suojaan. Jos pommi olisi pudonnut tähän tehtaaseen , ei olisi paljon auttanut olla siinä kuopassa. Talossa oli niin paljon räjähdysainetta, että puoli kaupunkia olisi varmaan hajonnut. Ihminen on kuin strutsi,joka pistää päänsä hiekkaan ja tuntee siten olevansa turvassa. Kun sitten mentiin kotiin niin kuultiin radiosta, että on tulossa rauha. Isä oli soittanut sitten, että hän on kotimatkalla jäänytkin Jyväskylään ja, että hän on järjestänyt meille asunnonkin. Koska oli tullut rauha, otti äiti seuraavana päivänä yhteyttä työnantajaansa ja pyysi lopputiliä rauhan vuoksi. Se hänelle myönnettiin ja me lähdimme junalla Jyväskylään. Tämä matka ei kuitenkaan sujunut niin nopeasti kuin toivoimme, sillä matka kulki Haapamäen kautta Jyväskylään. Haapamäki oli risteys-asema ja sinne tuli paljon junia rintamalta: haavoittuneita ja siirrettäviä joukko-osastoja. Odotimme sitten äidin kanssa Haapamäen asemalla Jyväskylään lähtevää junaa. Asema oli tupaten täynnä seinustoilla ja lattialla makaavia sotilaita, mutta jotenkin me sitten sinne mahduimme. Aamuyöstä sitten meidän juna kuitenkin pääsi lähtemään Jyväskylään ja saavuimme sinne aamulla. Isä oli odottanut uskollisesti junan tuloa ja oli vastassa. Minä en ollut nähnyt vielä sodan tuhoja ja oli yllättävää nähdä kuinka Jyväskylän aseman seutu oli raunioita täynnä, vaikka itse asema oli säilynyt. Kauppakatu 21:ssä , oli meidän asunto. Asunto oli osa isommasta huoneustosta,jossa asui räätäli. Sota aikana hänellä ei ollut pukujen tekemistä, sillä suuri osa asiakkaista oli saanut valtiolta ilmaiseksi armeijan harmaan sarkapuvun. Me siis saimme räätälin työhuoneen,joka ilmeisesti oli ollut aikanaan ns kotiapulaisen huone, koska siinä oli oma sisäänkäynti. Huoneen täytti iso räätälin pöytä eikä siinä sitten paljon muita huonekaluja ollutkaan. Nukuimme sitten koko perhe siinä pöydällä ainakin alkuun. Isä oli työssä Valtion tykkitehtaalla , jonka hallitus oli päättänyt sijoittaa Jyväskylään 30-luvun puolivälissä, sillä se oli osittain turvassa kaukana sisämaassa lisäksi kaupungissa oli jo aseteollisuutta, kivääriä valmistettiin kaupungissa olevalla kivääritehtaalla, Vaajakosken takana Kanavuoren tunneleissa oli patruunatehdas ja lähellä Tikkakoskella oli konepistoolien valmistus ja lentokenttä, josta hävittäjillä voitiin tätä teollisuutta suojella vihollisen pommittajilta. Jyväskylässä oli aivan meidän asuntomme lähellä ns Mykkäkoulu,jossa oli kotiutettavien keskus. Siellä oli paljon toimintaa, sillä rintamilta tuli tuhansittain sotilaita,kun nyt rauha oli sovittu. Minäkin kävin katsomassa tätä kotiuttamista ja eräs upseeri kysyi,voisinko olla heidän lähettinsä;viedä tietoja kotiutuspaikasta toiseen sillä puhelinlinjoja ei ollut tarpeeksi ja kaikkia asioita ei voitu toimittaa puhelimitse. armeijan byrokratian mukaan määräykset on oltava paperilla. Olin muutaman päivän tässä tehtävässä ja sain vähän rahaakin. Kevät tuli ja opettajille tuli huoli koululaisten kohtalosta. Päätettiin pitää tehosteinen koulu-opetus ja niinpä Minä aloitin sitten huhtikuun lopulla koulunkäynnin tyttökoululla,joka oli suoraan Jyväskylän vanhan kaupunginsairaaalan yläpuolella. Käytiin koulua 6 viikkoa ja sitten tuli koulun päättäjäiset, jolloin laulettiin hartaasti:" Jo joutui armas aika-" Suurinpiirtein kaikki pääsivät luokaltaan, sillä oltiinhan me lapsetkin tavallaan sotasankareita oltiinhan me sentään taisteltu talvisota; eihän sitä sentään joka sukupolvi koe, me oltiin itse-asiassa sankarikoululaisia. Vaikka asunto oli pieni, oli kesä tulossa ja oltiin paljon ulkona. Asuntohan oli melkein kaupungin keskustassa,joten oli paljon nähtävää. Asunnosta oli lyhyt matka Jyväsjärven rantaan jossa oli uimapaikka ja jossa kalasteltiin. Rannassa oli viemäri ja sen vierestä sai hyvin paljon lahnoja tavallisella mato-ongella. Vaikka minä vein näitä kaloja kotiin ei niitä oikein voinut syödä, sillä niihin oli tullut viemärin maku. Muutenkin talvisodan aikana ei vielä keritty mitään puutetta kokea. Varastot olivat olleet senverran runsaat, että ruokaa riitti. Ainoastaa kahvista ja tupakasta oli pulaa ja nehän olivatkin säänösteltyjä. Räätälillä oli kaksi tytärtä ja meillä oli muuten hyvät välit. Tytöt yrittivät pitää minulle seuraa,mutta ei pojat siihen aikaan voineet leikkiä tyttöjen kanssa ja yritinkin karttaa näitä kaikin tavoin.Kadun puolella oli parturi, Sitä hoiti pariskunta: pieni hentoinen miesparturi ja huomattavan korpulentti isohko naisparturi. Nainen oli myös ilmeisesti viinaan menevä, koska hän hoilotti asunnossa iltaisin, mutta myös pahaluontoinen humalassa, sillä hän pahoinpiteli miestään. Me kaikki asukkaat olimme miehen puolella ja säälimme häntä. Kuinkas kävikään. Naisparturi kävi mielellään rannassa uimassa, mutta erään kerran kun hän humalassa meni uimaan, hän hukkui. Me olimme kaikki hyvin onnellisia sen miesparturin puolesta,joka vihdoinkin oli päässyt eroon siitä pahasta akasta. Meni muutama päivä ja tätä miesparturia ei näkynyt missään. Kun sitten talonmies meni tarkastamaan huoneustoa, hän löysi miesparturin ammeessa ja tämä oli viiltänyt partaveitsellä rannevaltimonsa auki ja vuotaanut kuiviin. Pöydällä vieressä oli kirje, jossa luki:" Rosa, minä rakastan sinua niin suuresti, etttä en voi elää ilman sinua-". Sellaista se on se todellinen rakkaus!
