NUORUUS
Nuoruus: Aloitan tämän kertomuksen nuoruudestani siitä hetkestä kun talvisota päättyi ja olimme muuttaneet Jyväskylään. Jyväskylä eli silloin kehityksen aikaa. Olihan suuri osa sotateollisuutta keskitetty sinne. Jyväskylähän oli aikaisemmin ollut uinuva kaupunki,jossa jonkinverran saha-ja paperiteollisuutta piti kaupungin hengissä. Kaupunki oli perustettu Jyväsjärven rannalle, josta oli kohtalaisen hyvät yhteydet Päijänteen kautta etelään, ennenkuin rautatie sitten yhdisti Jyväskylän kahteen risteysasemaan Pieksämäkeen ja Haapamäkeen. Jyväskylä oli kyllä tunnettu myös koulukaupunkina, siellä oli Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus oli saanut perustetuksi opettajaseminaarin, josta leivottiin suuri osa suomenkielisistä kansakouluopettajista. Kaupungissa oli tyttölyseo, poikalyseo ja Suomen ensimmäinen yhteislyseo. Ainoa probleema oli, että kun kaupunki kasvoi, tilaa ei tahtonut olla. Kaupunki oli vinossa. Jyväsjärven rannasta nousi kaupunki Jyväsharjua kohti, ja harjun takana alkoi kohta taas kaksi korkeata vuorimaista muodostumaa: Laajavuori ja Kypärämäki. Vaajakosken suunnassa: Jyskävuori ja Kanavuori,joissa oli kummassakin sotatarviketehtaat vuoren sisään tunneleihin kaivettuna. Jyväskylän sijainti oli erinomainen sotatarviketeollisuutta ajatellen, sillä se sijaitsi lähes keskellä Suomea ja Tikkakosken lentokenttä oli lähellä, josta hävittäjät saattoivat suojata kaupunkia mahdollisia ilmahyökkayksiä vastaan. Lisäksi kaikki sotatarviketehtaat oli kaivettu kallion sisään tunneleihin,jotka olisivat olleet suojassa atomipommiakin ajatelle. Syksypuolella kesää 1940 isä alkoi etsiä meille uutta isompaa asuntoa ja kun Kypärämäkeen oli kaavoitettu iso omakotialue ja osa sen taloista oli jo valmiina päätettiin muutta sinne. Lehtokatu, joka oli ensimmäinen katu kaupungista tullessa tuli sitten olemaan osoitteemme. Omakotitalon yläkerrassa meillä oli sitten kaksi suurehkoa huonetta, joka riitti , olihan meitä vain kolme henkeä. Syksyllä aloitin sitten Cygnaeuksen kansakoulussa neljännen luokan. Koulumatka oli vain n kolme kilometriä, joten se ei talvellakaan tuntunut erikoisen hankalalta. Koulussa oli taas kiva tavata vanhoja kavereita ja oli niitä uusiakin tullut , sillä sotatarviketehtaiden työntekijöitä oli muista kaupungeista sijoitettu Jyväskylään , yksi tällainen uusi kaveri oli sitten tutuksi tullut Kalevi Kaarenoja. Vuosi meni ja tultiin kesään 1941. Maailmantilanne oli taas meidänkin suunnassa kiristynyt ja sitten kuultiin radiossa, että Saksa on hyökännyt Neuvostoliittoon. Kun sitä Suomessa oli koko ajan kuultu kuinka voittamaton Saksan armeija oli valloittanut yhden Euroopan maan toisensa perästä, oltiin varmoja, että nyt on vain muutaman viikon kysymys, kun Venäjä antautuu. Jotta Suomalaiset eivät jäisi ihan osattomaksi saaliinjaossa päättivät hekin hirvittävillä sotavoimillaan lähteä mukaan. Koska maailmantilanne oli jännittynyt,kuunneltiin radiosta uutisia hyvin tarkkaan. Kuunneltiin sitten naapurissa radiota joukolla ,taisi olla klo 13 uutiset ja sanottiin, että sota on alkanut. Muistan kuinka kaikki vanhemmat miehet olivat iloisia kun sota alkoi. He ihan hyppivät riemusta: nyt vihdoinkin voidaan kostaa talvisodan väärä rauha. Kyllä tämä into sitten Karjalan korvissa rauhoittui, kun sieltä vähitellen tultiin takaisin verissäpäin. Sodan alettua suuri osa miehistä hävisi taas sinne rintamalle. Kesä oli kaunis ja radiosta kuultiin koko ajan miten poikamme valtaavat Karjalan kannasta ,jopa Itä-Karjalaa. Venäjää lyötiin turpiin kovasti, niin että ennen syksyä oli jo koko Venäjän armeija tuhottu moneen kertaan. Syksy tuli, eikä sitä Venäjän antautumista vielä ollut tullut. Koulu myös alkoi, mutta koska rintamilta oli tullut niin paljon haavoittuneita, että kaikki koulut oli takavarikoitu sotasairaaloiksi, ei tahtonut löytyä paikkaa. Lopuksi saatiin Puistokadun koulu käyttöön ja me saimme sitten kahdessa vuorossa oppia, koska muuten eivät luokat olisi riittäneet. Iltavuoro kesti aina klo 20 saakka, joten läksyt sai lukea myöhään yöllä. Kypärämäestä tuli matkaa Puistokadun koululle 5 km ja koska bussikuljetusta ei ollut käveltiin tämä matka satoi tai paistoi. Alkoi tulla lunta, eikä vieläkään näkynyt loppua tästä salamasodasta. Alkoi tulla paniikki. Kun miehet olivat rintamalla ja myöskin suurin osa maataloustyössä käytettävistä hevosista myöskin siellä, jäi vilja ja vihannekset korjaamatta. Alkoi ankara elintarvikepula. Lisäksi alkoivat polttopuut loppua. Mutta olihan meitä koululaisia. Siis kaikki koululaiset halkoja hankkimaan. Meidät vietiin autolla metsään ja jokaisen tehtävänä oli saada aikaan vähintään yksi motti halkoja. ( Motti on yksi kuutiometri) Se näytti helpolta. mutta, kun sitä mottia tehtiin ranteen paksuisista puista kyllä siinä se päivä hyvinkin meni. Nämä halkotalkoot eivät vain koskeneet lapsia. Isä ja äiti joutuivat vielä työnsä lisäksi tekemään neljä mottia per nuppi. Koska työpäivät vanhemmillani olivat jo 14-tuntisia ja työtä tehtiin lauantainakin, oli nämä halkotalkoot tehtävä pyhäpäivänä kirkonmenojen jälkeen. Tähän saakka ei vielä ollut erikoisen vaikea saada ruokaa tai polttopuita, mutta nyt alkoi olla tosi vaikeaa. Maitoannosta ei saanut, usein annettiin vain lapsille kuuluva annos. Minun vanhempani olivat niin ihania ihmisiä, etteivät koskaan ottaneet tippaakaan minun lapsiannoksestani puolesta litrastani, mikäli maitoa oli senkin verran jaossa, vaan olivat mieluimmin ilman. Leipääkään ei aina saanut. Lihaa oli harvoin edes korttiannosten määrääkään ja kalaa ei tietenkään sisämaassa ollut kuin hyvin harvoin. Olihan Päijänteessä kaloja, mutta kalastajat olivat rakentamassa Suur-Suomea. Aluksi saatiin jäätyneitä perunoita, mutta niistä oli vaikea laittaa ruokaa. Sitten jostakin tuli suuri määrä jäätyneitä lanttuja- ilmeisesti niitä varastoja, joita oli tarkoitettu eläinten rehuksi. Sitten syötiin lanttua keitettynä, paistettuna, ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Voi sanoa, että ilma lanttua olisimme kuolleet nälkään. Minähän en koululaisena kuluttanut paljon, mutta ihmettelen kuinka isä ja äiti jaksoivat niillä ruokaannoksilla tehdä 14 tunnin työpäiviä. Äiti ja isä lähtivät työhön jo klo 4 aamulla, he kävelivät 5 kilometriä Jyväskylän asemalle, sillä silloin ei vielä ollut minkäänlaista kuljetusta Kypärämäestä kaupunkiin. Kaupungista menivät vanhempani sitten junalla Jyskävuoren tehtaaseen ja tulivat sieltä taas illalla junalla kaupunkiin ja kävellen kotiin 5 kilometria. Tuskinpa sotilaat raskaampia päiviä rintamalla tekivät. Toisaalta meillä kaukana sisämaassa oli melko rauhallista. pommituksia oli harvoin joten olihan siinä jotain positiivistä. Kyllä isä ja äiti olivat melko laihoja siihen aikaan, mutta en muista heidän koskaan valittaneen mistään. Työtä tehtiin valittamatta niissä olosuhteissa. Siinä olisi oppimista tämän päivän ihmisille. Sanotaan, että hätä keinot keksii. Kun kaupat eivät pystyneet toimittaneet ruokaa tarpeeksi yritettiin suoraan tuottajilta ja lisäksi työnantaja antoi alueeltaan peltopinta-alaa, jossa työntekijät itse saattoivat kasvattaa perunaa ja muita vihanneksia talven tarpeeksi. Meilläkin oli aarin perunamaa ja saimmehan me siitä melko paljon perunoita, joilla helpotettiin nälkää pitkän aikaa. Mutta tarvittiin muutakin perunan lisäksi. Junathan kulkivat ja huhupuheiden mukaan jostakin saattoi saada lisiä korttiannoksiin.Sehän oli tietysti laitonta, sillä elintarvikkeet olivat strategisia tarvikkeita,joita myös sotalaitos tarvitsi. Maanviljelijöillä oli tarkat luovutusmäärät ja ylimääräistä ei jäänyt. Lisäksi junissa suorittivat poliisit matkatavaroiden pistotarkastuksia ja jos ylimääräisiä elintarvikkeita löytyi , ne takavarikoitiin. Muistan kun kerran tein isän kanssa tällaisen ruoanhankinta junamatkan. Mentiin erääseen maataloon, josta isä sai vähän voita ja osan teurastetusta vasikasta. Sitten jännittävä junamatka. Pelättiin tarkastusta, mutta vaikka poliisi kulki junavaunun läpi hän ei tarkastanut meidän matkalaukkujamme. Tällainen tarkastus ei tietenkään ollut miellyttävä poliisillekään ja moni poliisi katsoi joskus sormien läpi näitä matkustavaisia, sillä he tiesivät miten vaikeassa tilanteessa kaupunkilaiset elivät. Kotona meillä oli sitten pitkän aikaa juhla-aterioita, sillä lihaahan juuri ei nähty ja voiannoskaan ei riittänyt monen voileivän päälle. Vähitellen kuitenkin tästä Mustasta Pörssistä tuli organisoitua. Osuuskaupat myivät salaa voita ja sokeria. Tämä oli järjestetty ylemmältä taholta ja monet ansaitsivat suuret rahat sota-aikana. Kun voi maksoi kaupassa 3 mk kilo, sai siitä maksaa tiskin alta 8 mk kilo. Ajan mittaan meidänkin perhe sai lähellä olevan Osuuskauppa Keskimaan kaupanhoitajan ystävällisellä avustuksella vakituisen voitoimituksen. Sitä ei tietenkään voinut tehdä päivän aikaan, vaan me haettiin sitä kaupan takaoven kautta myöhään illalla. Toimitus kävi, siten, että kaupanhoitaja oli pakannut tilauksen valmiiksi. Koputin sovittuna aikana kaupanhoitajan ovelle. Ovi aukeni ja kun hän näki kuka oven takana oli vaihtoivat raha ja paketti nopeasti paikkaa ja ovi meni kiinni ilman enempiä puheita. Muistan tehneeni monta tällaista hakumatkaa sodan aikana. Koska tästä oli tullut meille vakituinen toimitus, ei meillä sitten ollut loppusodan aikana suurempaa nälkäkuoleman uhkaa. Toisin oli niillä, jotka elivät korttiannoksilla.
Kaarenojat olivat lähettäneet yhden pojistaan Ruotsiin sotaa pakoon ja hän lähetti sitten ruokaa sieltä perheelleen, joka muuten isänmaallisena ei voinut turvautua ns mustan pörssin apuun. Mekin tunsimme olevamme isänmaallisia, mutta ei niin isänmaallisia, että sen vuoksi olimme halunneet kuolla nälkään turhan takia. Kesällä 1943, jolloin minä olin melko laiha poika alkoi äiti olla huolestunut minun terveydestäni ja ajatteli, että jos pääsisin maalle hänen sukulaistensa luokse vahvistumaan, jaksaisin sitten paremmin käydä kouluakin seuraavana talvena. Äidin vanhin sisar Toini oli melko suuren maatilan emäntä ja hän lupasikin sitten maksua varten pitää minua muutaman viikon heillä. Toini hoiti talouttaan melkein yksin, sillä mies oli kuollut nuorena aivoverenvuotoon ja vanhin poika Pekka oli rintamalla. Nuorin alaikäinen poika Pentti oli vain kotona. Onneksi oli jätetty yksi hevonen, joka auttoi suuresti, jotta peltotyöt jotenkin saatiin tehtyä. Minä ja Pentti sitten tehtiin niitä kaikenlaisia peltotöitä senkun osattiin. Minusta oli hauskinta, kun sai hevosella ratsastamalla hakea lehmät metsästä. Siihen aikaan lehmät hakivat ravintonsa metsäniityiltä päivisin ja haettiin sitten illalla hevosella lypsylle. Yöt nukuttiin aitassa, jossa ei tietenkään ollut lämmityslaitetta, mutta paksujen vällyjen alla ei palellut. En minä tänä aikana kai paljon lihonnut, mutta sainhan kunnon ravitsevaa ruokaa pitkästä aikaa. Näin vähällä väellä ei tietenkään Toinin maatila kovasti lisännyt valtakunnan elintarvikevarastoja ja jotta saataisiin siihen vauhtia, sai Toini anomuksesta pari sotavankia avuksi. Pojathan tekivät
töitä ja tuotto lisääntyi. Toinikin piti näistä työntekijöistä hyvää huolta ja oli kertonut Hannalle, että se vanhempi pääsi jopa hänen viereensä joskus öisin lämmittelemään. Kun sitten sota loppui ja nämä venäjän miehet saivat lähteä takaisin sinne työläisten paratiisiin, oli kuulema pojille tullut itku silmiin. Olimme muuttaneet Kypärämäkeen Metsäkatu 8.aan, jonne oli rakennettu uusi asuntoalue. Rakennukset olivat ns ruotsalaisia lahjataloja, jotka oli tarkoitettu lähinnä rintamamiesten leskeille, mutta kun niitä taloja oli niin paljon me saimme muuttaa sinne. Talot olivat kahden perheen taloja ja meillä oli vapaampi asua siellä kuin Lehtokadulla. Meille tarjottiin taloa ostettavaksi ja hinta oli hyvin edullinen, mutta isä sairaalloisuutensa vuoksi pelkäsi sitoutua sota-aikana velkoihin; ehkä hän ajetteli mielessään vielä muuttavansa sodan jälkeen takaisin Helsinkiin. Talon osti sitten vanhahko pariskunta nimeltään Renvall. Mies oli muurari ja oli ollut kommunistina punaisten puolella vapaussodassa ja sen jälkeen istunut Tammisaaressa vankilassa,mutta kuitenkin säilynyt hengissä. Kun sitten Suomea rakennettiin oli tämä entinen kommunisti ansainnut niin hyvin, että pystyi nyt tulemaan kapitalistiksi ja ostamaan oman talon. Siinä sitten minun isäni , vapaussoturi oli vuokralla entisen vihollisensa kommunistin talossa. Mukavia ihmisiä olivat, varsinkin se muurari oli hiljainen vaatimaton mies, mutta sen akka röystäili useasti kuinka rikkaita he olivat. Vaikka talo oli uusi, ei siinä ollut mitään ns nykyajan mukavuuksia. Ulkovessa, ei viemäriä ja koska ei ollut kaivoa, oli vesi kannettava parin sadan metrin päästä talvellakin. Talo oli myös kiireellä tehty, joten seinien eristyksessä oli toivomisen varaa. Keittiössä, jossa minä nukuin , oli kaappi, jossa me säilytettiin ruokia ja sitä vesiämpäriä, jolla me haettiin se vesi kaivosta. Talvella se vesi siinä ämpärissä oli usein jäässä, niin että kun äiti keitti sitä aamukahvia oli ensin hakkattava reikä siihen jäähän, että saisi sitä vettä. Minulla oli kylmä siinä huoneessa öisin, kun se oli jäähtynyt yön aikana ja muistan kuinka ihana oli, kun äidin kahviveden kiehuessa hellalla, vaikka eihän se tietysti ollut oikeata kahvia, vaan sitä korviketta, vähitellen ihana lämpö levisi siihen huoneeseen. Kaarenojan Kalevin kanssa käytiin sitten Puistokadun kansakoulun viimeistä luokkaa ja sitten keväällä tuli oppikouluun pyrkimisen aika. Oppikoulun käyminen ei siihen aikaan ollut muodissa ns köyhempien ihmisten luokassa, sillä sehän oli vain joutavaa housunpersausten kuluttamista, parempi oli mennä työhön ja ansaita elatuksensa. Meidän luokassa oli 40 oppilasta ja 6 kappaletta ajatteli pyrkiä oppikouluun. Minä en ollut mikää loistava oppilas koulussa eikä minulla ollut mitään erikoisia tulevaisuuden suunnitelmia, mutta kun minun kaverini Kalevi pyrki ajattelin, että onhan sitä kaveria seurattava, muutenhan minä en näe enää Kalevia koskaan. Oppikoulun sisäänpääsykokeet siihen aikaan perustuivat kansakoulun todistukseen ja sitten kirjallisiin ja suullisiin sisäänpääsykokeisiin. Ei minua erikoisesti jännittänyt, mutta yritin parhaani ja ymmärsin, että tällä on oleva suuri merkitys minun tulevaisuudelleni. Eräs kaveri neuvoi, että kun sinä siellä suullisessa kokeessa vastaat opettajalle, tee se selkeällä ja kovalla äänellä. No en tiedä auttoiko se, mutta kun sitten isän kanssa mentiin kuulemaan näiden kokeiden tuloksia oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Nimiä luettiin ja jännitys nousi. Ihmeekseni mainittiin minun nimeni niiden joukossa, jotka oli hyväksytty oppikouluun. Erikoisen ylpeä oli minun isäni, sillä hänen poikansa oli koko Remeksen suvun ensimmäinen, joka oli päässyt oppikouluun, hänhän ei itse ollut saanut käydä edes kansakoulua. Aloitettiin sitten syksyllä se oppikoulu, mutta kun oli pula kouluista sodan takia, saatiin käydä Jyväskylän lyseon kanssa vuorokoulua. Yhteiskoulu oli aivan uutta laatuaan Suomessa. Aikaisemmin oppikoulut olivat ns lyceum, mallisia : oli poikalyseoita ja tyttölyseoita. Aikaisemmin katsottiin, että puberteetissa olevat nuoret piti erottaa, jotta ne voisivat keskittyä koulunkäyntiin. Toisaalta naisasialiikkeen edustajat jo vuosisadan alussa olivat sitä mieltä, että tytöt tulisivat saamaan tällaisessa yhteikoulussa paremman opetuksen : ajateltiin, että kun pojat ja tytöt käyvät koulua yhdessä, ne voisivat sitten myöhemmin elääkin paremmin yhdessä. Vaikka tässä yhteiopetus-ideassa oli takana pedakogejakin, oli se kuitenkin huonosti tutkittu ajatus ja viime vuosikymmeninä sitä on ajateltu uudestaan. Mm keski-euroopassa on jälleen perustettu poikien ja tyttöjen kouluja koska on ymmärretty uudelleen tuo vanha asia, että tytöt ja pojat kypsyvät eri lailla; saadaan paremmat tulokset kun lapsia opetetaan niiden ikäkehitystä vastaavalla tavalla. Toisaalta me pojat ajateltiin, ettei niiden tyttöjen kanssa voisi mitään kivaa tehdä. Me kun haluttiin ampua ja heittää käsikranaatteja sotapoikien kanssa. Suomessa oli järjestö vähän Saksan Hitlerjugendin tapaan. Nuoret pojat saivat alustavaa solilaskoulutusta ja olin minäkin siellä mukana yhtenä sotakesänä. Kyllä me heitettiin käsikranaatteja ja ammuttiin siellä metsässä. Meidän poikien sotahuutokin oli varmaan niin karmea, että jos meidät olisi rintamalle laskettu, olisi ryssä varmaan sontinut housuunsa. Koulua käytiin 3 tuntia aamulla sitten oli 4-5 tunnin tauko ja sitten taas 3-4 tuntia , usein koulupäivä venähti aina 19-20 illalla. Väliaikana käytiin syömässä kaupungilla ravintolassa. Kotonahan ei juuri ollut ruokaa, kouluruokailua ei ollut vielä keksitty, mutta rahaa oli. Koska työläiset tekivät pitkiä päiviä, he saivat melko hyvää palkkaa. Toisaalta sillä rahalla ei oikeastaan tehnyt mitään, sillä mitään ei juuri ollut kaupoista ostettavissa. Vaatteet olivat kortilla, eikä niitä saatu, sillä kankaat menivät armeijan tarpeisiin. Kenkiä ei saanut ostaa sillä niitä ei voitu valmistaa nahkapulan vuoksi. Minäkin jouduin ostamaan puukengät, joissa oli paperinarusta tehty päällinen; yhden sateen jälkeen ne hajosivat. Onneksi isäni oli hyvä suutari,joka osasi korjata minulle kenkiä, etten ainakaan talvella tarvinnut kävellä paljasjaloin. Ravintoloissa oli aina jotakin korttivapaata ruokaa, esim lanttulaatikkoa, joten aina päästiin eteenpäin päivä kerrallaan. Aluksi oli vaikea tottua tähän oppikoulun työskentelyyn, vaatimuksetkin olivat kasvaneet ja siellä opetettiin heti alkuun kahta vierasta kieltäkin. Opettajista oli tietysti pulaa. Suurin osa miesopettajista oli rintamalla ja naisopettajia oli vähän, osa mieopettajista oli jäljellä ja ne oli sellaisia, jotka olivat saaneet " ei kelpaa sotapalvelukseen" todistuksen lääkäriltä. Matematiikan opettaja oli kapteenin puvussa, mutta oli saanut kranaatin sirpaleen päähänsä, joten se ei ihan kelvannut joukkoja johtamaan, mutta meille se kyllä opetti hyvin matematiikkaa. Vuosi meni ja minä pääsin sentään seuraavalle luokalle, mutta minun kaverini Kalevi Kaarenoja ei päässyt. Kalevin isä oli entinen armeijan vääpeli, joka ohjaili perhettään rautaisin ottein. Hän oli päättänyt, ettei perhe laiskureita elätä ja käski sitten Kalevin lopettamaan koulunkäynnin ja menemään töihin. Kalevin isää harmitti erikoisesti se , että minä Kalevin mitätttömänä kaverina olin päässyt luokaltani, mutta ei hänen etevä poikansa. Tämä Kalevin isän ja Kalevin välinen skisma johti vähitellen siihen, että Kalevista tuli Jehovan todistaja. Kalevia en enää sitten nähnyt pitään aikaan, mutta sain uuden kaverin Jorma Vuoren, joka oli karjalan siirtolaisia. Isä oli rautatieläinen. Jorman kanssa pelattiin shakkia ja tehtiin kaikenlaisia koiruuksia. Liityttiin sitten Jyväskylän shakkikerhoon ja minä edistyin siellä niin, että pääsin kerhon mukana, kun seura pelasi kaupunkiottelua Kuopiota vastaan. Minä onnistuin saamaan vastustajastani tasapelin, joten en ihan munannut itseäni. 1943 kesällä sain myös ensimmäisen työpaikkani. Kaikkialla oli huutava pula työntekijöistä, koska suurin osa miehistä oli rintamalla. ARE oli autoliike, jossa tarvittiin juoksupoikaa ja minä olin siellä muutaman viikon. Lähinnä työ oli varaosien viemistä kottikärryillä kaupungin muihin autokorjaamoihin. Työ ei ollut kovin raskasta ja oli siellä mukavia kavereitakin. Äitikin oli mielissään, ei niinkään niistä rahoista jotka ansaitsin se palkka oli kuukaudessa 125 mk, vaan siitä, että tiesi, että minä olen poissa muusta pahanteosta. Muistankin kuinka minä sitten ensimmäisen palkan saatuani sanoin äidille, että tästä saat sitten lisää talousrahaa perhe-ekonomian kohentamiseksi. Minusta tuntui, että olin näkevinäni äidin silmäkulmassa kyyneleen silloin. Seuraavana vuonna pääsin sitten tykkitehtaalle työhön siitähän tuli sitten myöhemmin Valmet. Siellä rautavarastossa toimitimme rautaa eri osastoille. Oli myös jännittävää nähdä miten tämä tykkien valmistus tapahtui. Kallioon poratuissa tunneleissa porattiin tykinputket ja valmistettiin muutkin osat ja nämä sitten pantiin kokoon tunnelien ulkopuolisissa isoissa halleissa. Siihen aikaan tehtiin lähinnä boforsin 40-millisiä puoliautomaatti ilmatorjuntatykkejä. Konstruktio oli niin hyvä, että sitä taisivat valmistaa lisenssillä kaikki sotaa käyvät maat aina yhdysvaltoja myöten ja Bofors tienasi miljardeja. Tehtaalle tuotiin myös korjattavaksi rintamalla vaurioituneet tykkejä ja niitä olikin siellä varastossa iso joukko. Suurin korjattava tykki oli 12 tuuman rautatietykki,jonka suomalaiset saivat Hangon valtauksessa. Se korjattiin hienoksi. Ikävä kyllä se valmistui vasta sodan lopussa ja jouduttiin sitten uudeksi entisöitynä luovuttamaan venäläisille takaisin: olihan sekin jonkinlainen ylimääräinen sotakorvausten lisä. Toisissa tunneleissa valmistettiin sitten kranaatin kuoria. Muistan käyneeni niissä tutustumassa ja siellä tunnelma muistutti lähinnä helvettiä. Isoja metallipaljoja kuumennettiin punahehkuisiksi ja sitten ne suuressa prässissä puristettiin kranaatin kuoreksi. Helvetillisen kuumaa ja kaikki oli mustaa ja nokista ja savuista, koska puristimissa oli käytettävä öljyä,jotta se ei olisi tarttunut kiinni hehkuvaan rautamöykkyyn. Ulkona oli sitten isot kasat näitä kuoria odottasmassa sorvausta ja täyttämistä. Nämä 6 tuuman tykinammukset olivat kalliita sanottiin niiden maksavan senaikuista rahaa 5000 mk kappale. Paljon niitä tehtiin ja muistan, että sodan loppuessa niitä oli siellä ulkona iso kasa vielä jäljellä. Viimeinen sotakesä oli tehtaalla kiireistä aikaa. Valmistettiin uusia aseita mm Syvärin linnoituksia varten uutta rekyylitöntä ns korsutykkiä. Lisäksi toimitettiin rintamalle uusia Saksasta ostettuja panssarintorjuntaan tarkoitettuja tykkejä. Nämä maalattiin uudestaan, kun ne oli tullut Afrikasta keltaisessa aavikkosuojamaalauksessa eivätkä sellaisenaan kelvanneet Suomen rintamalle. Tehtaalle tuli sitten myös nuoria venäjän miehiä. Ne oli sotavankeja, jotka auttoivat työssä. Ne tunnisti helposti, sillä ne tekivät työtä Venäjän armeijan asusteissa. Saivat Suomessa paljon paremman kohtelun kuin Saksassa. En tiedä oliko ne alunperin Inkeriläisiä, mutta kovia kokeneita kundeja . Meillä oli tapana ruokatunnilla nostella punnuksia, joita oli meidän metallivaa´assa . Siinä oli sellainen 50 kg:n punnus jota me ei tahdottu oikein jaksaa nostaa kahden käden kanssa. Siinä oli sitten sellainen pieni tanakka , hiljainen sotavanki , joka näytti, että saisiko hänkin yrittää. Se otti sen painon yhdellä kädellä pani käden suoraksi ja piti sitä sivulla suorana jonkin aikaa. Me sitä katsottiin kuin jotain ihmettä, me sitä ei voitu uskoa sitä todeksi. Kaveri osoitti sitten itseään sormella ja sanoi Stalingrad. Me kun tiedettiin silloin jo mikä paikka se Stalingrad oli, kun siellä edellisenä talvena oli Saksan armeija saanut turpiinsa. Me sanottiin toisillemme, että kyllä me nyt ymmärretään mitä varten saksalaiset saivat turpiinsa kun niillä oli tuollaisia vastustajia ja ruvettiin vähän niinkuin miettimään sitä Suomessa esitettyä väitettä, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Kaikki pantiin siis työhön. Meillä oli siellä varastossa myös eräs johtaja, joka oli komennettu sinne. Muistan aina, kun hän hienossa puvussa työnsi meidän kanssa niitä rautakärryjä. Sillä kai oli jotakin mahavaivaa, kun se ei ollut rintamalle kelvannut, se röyhtäytteli aina vähän välillä ja puhui masentuneesti, sillä lailla kun se olisi itsemurhaa suunnittelemassa. Työpäivä oli 12 tuntinen ja se tuntui minusta silloin ikuisuudelta. Suomessa oli kuitenkin jo silloin jonkinlaisia lastensuojeluviranomaisia, joka sanoi, tultuaan tarkastukselle, että minä olin vielä lapsi, joten minä saan tehdä työtä vaan 8 tuntia päivässä. Kerkisin olla siis kotona kokonaista neljä tuntia ennenkuin vanhempani tulivat työstä. Tykkitehtaalla oli iso ruokala ja siellä saimme käydä syömässä ruokatunnilla ja koska tehdas oli strategisesti tärkeä sai siellä aina jotain parempaa mahan täytettä kuin muissa ravintoloissa. Nälkä oli kova eivätkä edes työpaikan ravintola-annokset olleet liian suuria. Muistan kun siellä eräs konttorissa työssä oleva mies muiden syötyä meni ja keräsi niiden lautaselta perunankuoret lautaselleen ja söi ne. En tiedä eikö hän saanut kotonaan edes korttiannoksia,mutta laiha hän oli. Monet sairaat tarvitsivat hyvää ravintoa, mutta sitähän ei saanut. Siitä seurasi järkyttäviäkin tilanteita. Meidän kieltenopettajalla lehtori Kaparilla oli mahahaava, sen takia hänet oli vapautettu sotapalveluksestakin. Kerran se oli niin pahassa kunnossa , että meidän rehtori esitti aamuhartauksessa vetoomuksen, että jos jollakin maalta olevalla oppilaalla olisi mahdollisuus tuoda joitakin kananmunia, se auttaisi Kaparia pysymään työkuntoisena. Sota näytti vain pitkittyvän. Uskoimme koko ajan tietysti Saksan voittoon ja vaikka Saksalla oli pieniä takaiskuja, vielä amerikkalaisten maihinnousun jälkeenkin olimme varmoja, että Saksan ihmeaseet kyllä panee jenkit juoksemaan takaisin Englannin kanaaliin.
Työpaikalla joku uskalsi varovasti epäillä akselivaltojen voittoa ääneen ja työmestarti kuuli tämän, hän sanoi silloin kaikille läsnäolijoille:" te voitte itse ajatella mitä tahansa, mutta jos te julkisesti epäilette meidän voittoamme, sellaiset miehet lähtevät heti rintamalle." Mielialaa ei saanut masentaa, ja uutisetkin esittivät hyvin varovasti takaiskuja. Vasta Hitlerin kuoltua uskallettiin ajatella ääneen. No, sota loppui sitten ja se tietysti oli vaikeata aikaa, mutta toivo tulevaisuudesta eli vahvana. Suurin elämykseni sodan loputtua oli, kun näin, kaupungin valot täydessä loistossaan. Koko sodan ajanhan vallitsi pimennys, että kaupungilla illalla sai vain liikkua kuun valossa. Ikkunatkin piti olla tiiviisti peitetty, etteivät vihollisen lentokoneet voisi suunnistaa niiden valossa. Sodan jälkeen oli tietysti puutetta kaikesta. Meidän tilanteemme oli erikoisen huono, sillä mehän pakenimme sotaa Helsingistä ilman mitään matkatavaroita. Kaiki meidän liinavaatteemme mm jäivät Helsinkiin, niinkuin huonekalutkin. Sota aikana ei mitään näistä tietenkään ollut korvattavissa. Isä kävi Helsingissä , mutta kun hän luuli, että Helsinki pommitetaan maan tasalle , hän myi kaikki meidän kiinteän omaisuutemme. Meillä ei ollut edes kunnon vuodevaatteita. Sodan jälkeen sai Suomi mm Amerikasta humanitääristä apua. Jyväskylään tuli Amerikan nuorten miesten kristillisen yhdistyksen lähetystö, jolla oli suuri määrä vaatetavaraa. Mekin saatiin sieltä suuri tilkkutäkki, joka lämmitti öisin ihanasti. Amerikan pojat esittivät koripallo-näytösotteluita. Minäkin olin katsomassa. Koripallo sai sitten koulussakin niin suuren suosion, että siitä tuli suosituin peli. Minäkin ,pitkä kun olin pääsin pian koulun joukkueeseen. Tästä parin vuoden päästä sodan jo loputtua, pääsin työhön Jyskään, jossa oli Valmetin tehdas niinikään ja siellä oli silloin jo siirrytty osittain siviilityöhön. Valmet valmisti sähkömittareita, joita oli jokaisessa huushollissa. Mittarissa oli magneetti ja koska näitä tarvittiin runsaasti sain minä olla urakkatyössä näitä magneetteja magnetoimassa , joka tehtiin sitä varten rakennetulla koneella. Saihan siinä hyvää palkkaa, mutta olihan se nuorelle miehelle pitkäveteistä työtä, kun siinä piti istua koko päivä samalla paikalla. Äiti ja isä olivat myös työssä samassa paikassa ,joten meillä oli yhteinen työmatka. Tehtaan muuttuminen siiviilitöihin vaikutti kuitenkin heidän elämäänsä suuresti. Ammuksia ja sytyttimiä, joihin äiti oli erikoistunut, ei enää tarvittu. Kaikkein suurin muutos oli kuitenkin siinä, että valtio katsoi velvollisuudekseen tarjota työpaikkoja rintamalta tulleille sotasankareille. Eihän nämä sotasankarit tietysti osanneet muuta kuin tappaa, joten heille piti järjestää sitten ammattikoulutusta. Tehdas järjesti sitten ammattikoulun, jolla sitten saisi ammattikoulutuksen ja pätevyyden tehtaan hankkimien uusien hienojen koneiden käyttämiseen. Jotta äiti olisi voinut jatkaa työsuhdettaan, oli hänenkin mentävä tähän kouluun . Talon herrat ajattelivat, että siinähän heidän olisi sitten hyvä syy potkia pois ne huonommat ja erikoisesti naiset, sillä eihän ne pärjäisi siellä koulussa miehiä vastaan. Koulu kesti koko vuoden ja sitten keväällä saatiin todistukset. Hanna oli kyllä laskenut kovasti niitä laskuja ja lukenut tekniikkaa, mutta valitteli, että vaikeata se on ,kun siitä oli jo niin kauan,kun hän oli koulussa ollut. Yllätys oli sitten suuri , kun siellä todistusten jakotilaisuudessa todettiin, että Hanna sai kaikkein parhaimman todistuksen; numerot taisivat olla kaikki kymppejä, ja Hanna sai pienen stipendinkin. Talon herroille tuli sitten vähän miettimistä, että eihän se oikein tuon priimus-oppilaan eroittaminen ole oikein helppoa. Sitten ne keksi, että annetaan sille tarjous paremmin palkatusta työstä valimolla, kun se parin vuoden kuluttua valmistuisi. Äitihän oli muuten ihan tyytyväinen parempaan palkkaan, mutta työ oli likaista ja myöskin epäterveellistä. Yhden kesän olin sitten postissa autoposteljoonina. Reitti oli Jyväskylästä Mäntyharjulle, joka ajetaan tänään parissa kolmessa tunnissa. Silloin matka kesti koko päivän. Aamulla menin Jyväskylän postiin ja lajittelin siellä postin osittain säkkeihin ja osittain laukkuihin jotka sitten heitettiin tienviereen koukkuihin. Joutsassa oli ensimmäinen lepo, silloin syötiin lounas. Perillä oltiin joskus 7-8 maissa illalla ja siellä oli meillä yöpyminen ja aamulla taas ensin postin lajittelu ja matka takaisin. Tehtäviin kuuluin myös lippujen myyminen matkustajille ja sitä varten meillä oli laukku lippuineen ja matkakssa. Seuraavana päivänä ostettiin kassaan postista lisää lippuja joten posti sai siten rahansa. Joukossa oli tietysti kaikenlaista porukkaa ja siihen aikaan oli tarkastuksiakin, vaikka minä en sellaista kohdannut. Toisilla postipojilla oli taipumus myydä lippuja kahteen kertaan ja saivat siten lisää palkkaa. Kuljettajat olivat myös ruununraakkeja ja Jorkulla, kaverillani, joka oli myös töissä samanlaisessa virassa kuin minä, oli sellainen kuski nimeltään Häkkinen, että se ei pystynyt ajamaan ilma viinaa. Se voi huonosti ja kädet vapisivat, mutta kun se ennen matkaa heitti sisään pullon ns "kippurahäntää" se ajoi aivan virheettömästi perille saakka. Autotkaan eivät olleet viimeistä huutoa, vaikka heti sodan jälkeen valtion omien autojen ei enää tarvinnutkaan ajaa häkäpöntöillä vaan saatiin jo bensaa. Kerran me tultiin Jyväskylään päin, kun bensapumppu lakkasi toimimasta. Ville, joka oli kuljettajana, keksi keinon, se imi tankista bensaa muutamaan viinapulloon, niitä aina oli mukana tyhjiäkin, aukaisi etupellin ja sanoi minulle, että istu sinä tuossa lokasuojalla ja lorauttele tasaisesti sinne avonaisen kaasuttajan kurkkuun bensaa, niin päästään Jyväskylään. Tein tyätä käskettyä ja moottori hyrähti käyntiin, eihän se vauhti ollut kovaa, mutta Jyväskylään päästiin. Toisen kerran oltiin tulossa Joutsasta Leivonmäelle ja kas kummaa kun jarrut lakkasivat toimimasta. Leivonmäellä oli hyvin pitkä jyrkkä , varsinkin talvella pelätty mäki, ja kun vauhti sillä hiekkatiellä ylitti sata kilometriä , siellä hiekkatiellä nimismiehenkiharoineen , alkoi tuskanhiki nousta Villenkin otsalle. Hän jarrutti mottorilla ja yritti pitää bussia tiellä ja käski minun vetää käsijarrusta niin paljon kuin pystyn; käsijarrusta nousivat liekit aina sen vartta myöten nähtäväksi, kun jarrulevyt kuumenivat liikaa. Henkiin jäätiin eikä ojaan ajettu. Yhtenä kesänä oltiin Jorman kanssa työssä Valtion Rautatiellä. Rakennettiin vesijohtoja rautatiemasemalla ja me Jorman kanssa kaivettiin ojaa. Ojasta piti tulla melko syvä sillä se piti kaivaa aina routarajan alapuolelle ja routaraja oli Jyväslkylässä 220 cm. Helppo oli kaivaa sillä kysymyksessä oli hiekkamaa. Toisaalta hiekkamaassa olisi niinkin syvä kaivanto sortumariskin vuoksi pitänut tukea, mutta työmestari ajatteli, että eihän se nyt niin välttämätöntä ole. No , me oli Jorkun kanssa päästy jo yli kahden metrin ja siivottiin kaivannon pohjaa, kun jostakin syystä reunat sortuivat ja me jäätiin sinne ojaan melkein kaulaa myörten hiekkaan kaivaantuneina. Saatiin sentään kädet vapaiksi ja alettiin kaivaa itseämme ulos. Oli aivan uskomatonta todeta kuinka lujaa sitä tuollaisen hiekkaan joutuu, ei siinä juuri pysty liikauttamaan varvastakaan. No sitten avun kanssa siitä tultiin pois, mutta mestarikin säikähti niin, ettei meidän enää tarvinnut siihen ojaan mennä sitä työtä lopppuun saakka tekemään. Jatkettiin niitä enempi maanpäällisiä töitä. Ruokatunnilla Jorma keksi, että voitaisiin leikkiä, sellaista leikkiä, että heitettäis kiveä jalkojen välistä taaksepäin, ja kuka sen saa lentämään pitemmälle saa ilmaiseksi leffaliput toiselta. No sitten heitettiin ja sattui niin onnettomasti, että Jorkku jostakin syystä heitti sen melko ison kiven naamaansa niin, että siltä meni iso kasa etuhampaita poikki. Jormalla oli hyvin kauniit ja tasaiset hampaat ja tämä oli kova isku hänelle, kun hänen kauneutensa tuhoutui tällä tavalla. Jorma seurusteli erään nätin tytön kanssa siihen aikaan, mutta kun tyttö näki Jorman naaman, tämä keksi muuta tehtävää tämän jälkeen , kun Jorma ehdotti treffejä ja koska Jorma oli onnettomasti rakastunut tähän tyttöön oli itsemurhaajatukset lähellä Jorman ajatuksissa. Siihen aikaan hampainen korjaaminen nastahampailla maksoi omaisuuden, mutta Jorman vanhemmat panivat viimeisensä likoon, jotta Jorman naama ja sielu saataisiin terveeksi. Tämä vaikutti kuitenkin jotenkin Jorman suhteeseen naisiin siten ,että hän eleli poikamiehenä pitkän aikaa. Kypärämäessä asumisessa oli monia hyviä puolia,jossa läheisyys luontoon oli tietysti tärkein. Kuitenkin sieltä oli melko hankala tulla kaupunkiin ja varsinkin äidin työmatka oli aivan liian pitkä. Tämä pitkä matka kaupunkiin oli kerran koitua isän kuolemaksi. Eräänä lauantai-iltana odottelimme isää kotiin kaupungista. Isä oli ollut kavereiden kanssa ravintolassa kaljalla. Kun häntä ei kuulunut klo 23 mennessä, alkoi tulla paniikki. Äiti sanoi, että älä ole huolissasi kyllä se isä sieltä tulee,on se aina ennenkin ollut myöhään siellä ravintolassa kavereiden kanssa. En kuitenkaan enää voinut odottaa: oli se tavanmukainen olo, että tähän jäätiin loppu tuli, menin ulos ja kävelin tietä pitkin . Kun olin mennyt jonkin matkaa kodistamme, talvista tietä alamäkeen, totesin tiellä tumman möykyn makaamassa. Totesin,että möykky oli isä Isä sai sanotuksi,että hän oli liukastuessaan lumisella tiellä loukannut lonkkansa eikä pysty kävelemään.No hain apua ja saatiin isä sitten sairaalaankin,jossa todettiin isän saaneen lonkkamurtuman.Isän lonkka naulattiin ja siitähän tuli hyvä. Isällä oli onni sairastuessaan saada aina uusimmat hoidot. Kun hän sairastui tuberkuloosiin, hän sai aivan uutta typetyshoitoa ja parani ja nyt oli juuri sota aikana saksalainen professori Kirshner keksínyt uuden tehokkaan tavan hoitaa lonkkamurtumia, jonka johdosta potilaat saattoivat päästä ylös kuntoutukseen verraten pian. Aikaisemmin näitä potilaita makuutettiin kipsissä 3 kuukautta ja se koitui monelle kuolemaksi. Minulla oli hyvä mieli siitä, että läksin etsimään isää, muuten hän olisi sillä tiellä paleltunut kuoliaaksi. Isän parannuttua, hän alkoi vähitellen etsiä meille lähempää keskustaa asuntoa. Kun minun koulunkäyntini jatkui sitten lukioluokille ajateltiin, että olisi mukava jos pääsisimme lähemmäs kaupunkia. Saatiin sitten läheltä koulua vanhasta talosta huone. Se oli se kuuluisa Nousukatu 2. Siinä oli puulämmitys ja ulkovessa, mutta siinä oli jo viemäri ja vesijohto, joten se, vaikka rakennus oli 1800 luvulta , oli kuitenkin edistystä edelliseen verrattuna. Siitä minulla oli kouluun vain viiden minuutin kävelymatka, mutta täytyy tunnustaa, että siitä huolimatta usein myöhästyin siistä tärkeästä aamurukouksesta. Koulu aloitettiin nimittäin siten, että kaikki oppilaat kokoontuivat luokittain voimistelusaliin ja siinä seisten laulettiin jokin virsi ja jokin opettaja piti sen pienen aamuhartauksen ja rehtori esitti jotakin ilmoitusluontoista asiaa tarvittaessa. Jos ei kerinnyt klo kahdeksaan pääovesta sisään, talonmies sulki oven ja aukaisi sen uudestaan vasta sitten kun aamuhartaus oli pidetty ja sitten nämä matti - myöhäiset saivat muistutuksen päiväkirjaan myöhästymisestä. Kun sitten todistuksia kirjoitettiin luettiin tästä päiväkirjasta kaikki synnit ja " huolellisuus- ja tarkkaavaisuus" numero laski, jos siellä päiväkirjassa oli paljon merkintöjä. Nousukadulta oli myös lyhyt matka kaupungin keskustaan, joten siellä saattoi olla illallakin myöhään kavereiden kanssa elokuvissa ja sitten keritä sänkyyn ihan mukavaan aikaan, kun oli niin lyhyt matka kotiin. Aika meni koulunkäynnissä ja koska koulupäivät tämän vuorolukujärjestyksen vuoksi olivat niin pitkiä, ei aikaa oikeastaan muuhun jäänytkään. Kesällä tuli tietysti aika piutkäksi ja yritettiin kavereiden kanssa keksiä jotain jännää. Kun ei oltu työssa, pelattiin Jorman kanssa korttia ja luettiin ahkerasti kirjoja. Luin melkein koko Jyväskylän kirjaston kaunokirjallisuuden läpi. Minulla ei ollut vielä näitä sydänsuruja sillä minulla ei ollut sellaista edullista ulkonäköä kuin Jormalla. Jorma sai helposti tyttöseuraa tansseissa, joita oli jo alettu sota-ajan kiellon loputtua järjestää. Minä en osannut tanssia, joten Jorma sai mennä itse tansseihin. Jorma oli luultavasti saanut kotona äidiltään tanssiopetusta. Hanna ei opettanut minua tanssimaan, vaikka osasi kyllä. Hän kai ajatteli, että säästyypähän paremmin, kun ei ala tyttöjen kanssa pelehtimään liian aikaisin. Sota aikana ei koulussa ollut mitään tanssiopetusta ja sodan jäleen kun taas aloitettiin yleisten tanssitilaisuuksien järjestäminen, moni nuori tunsi itsensä vajavaiseksi, kun ei osannut tätä seurustelun ja vastakkaisen sukupuolen lähestymuskeinoa. Koulussa tietysti tavattiin tyttöjä,mutta ne laskettiin lähinnä kavereiksi, eikä ne ollut naisia sillä tavalla, niihin suhtauduttiin lähinnä kuin siskoihin. Tämä nuorten seurustelukulttuuri oli siihen aikaan varsinkin hienommissa piireissä hieman toisenlaista kuin tänään, jolloin se liikkuu tasolla " "tanssitaanko me ensin vai" linjalla. Tästä seuraava esimerkki: minulla oli oikein mukava koulukaveri Anneli Hägglund, joka oli myös hyvä matematiikassa ja me laskettiin joskus yhdessä näitä laskuja ja juteltiin kaikenlaista. Oltiin silloin seitsemennellä luokalla. Anneli oli hienosta perheestä, isä oli Jyväskylän suurimpien tehtaiden Schaumannin johtajia ja ne asui hienossa talossa tehtaan lähellä. Kerran sitten Anneli sanoi että olisi kiva jos minä voisin tulla heidän kotiinsa, että hän voisi esitellä minut perheelleen ja voitaisiin pelata samalla tennistä. Minä vähän protestoin, sillä enhän ollut koskaan pitänyt tennismailaa kädessäni, sekun oli sellaista herrojen urheilua. Anneli sanoi silloin, että kyllä hän ja hänen veljensä opettaa minua pelaamaan. No minä menin sitten kylään ja meillähän oli ihan hauskaa. Luvattiin sitten pelata uudestaan jonkin ajan kuluttua. Minä kerkisin jo sitten unohtaa tämän , ihmettelin vaan kun sitä uutta kutsua ei tullutkaan. Anneli halusi sitten puhua minun kanssa kahdestaan ja sanoi, ettei hän voikaan seurustella minun kanssani, sillä vanhemmat ovat sitä vastaan. Kyllä minä sen ymmärsin, että meillä oli liian suuri ero, en minä köyhän sotainvaliidin poikana kelvannut hienoihin piireihin. Emmehän me olleet seurustelleet sillä tavalla mitä minä ymmärsin seurustelulla; oltiin korkeintaan kävelty käsi kädessä. Siihen aikaan kuitenkin hienot tytöt eivät voineet aloittaakaan seurustelua ennekuin kandidaatti oli esitelty perheelle. Elokuviin meneminen pojan kanssa oli jo sellaista, että siinä piti ilmoittaa vanhemmille. No minä sain rukkaset, mutta minusta se oli hieman outoa, sillä enhän ollut edes kosinut. Tapasin sitten Annelin taas Helsingissä ja hänestä tuli lääkäri. Kyllä minä sitten jo olisin kai kelvannut, kun olin lääkäri, mutta sittenhän olin jo perheellinen mies. En tiedä mitä vikaa minussa oli, mutta ei minua tytöt kiinnostaneet ennenkuin joskus 17- 18 vuotiaana. Olin kai jotakin 15 vuotias, kun läheisessä kaupassa ollut tyttö, kävin päivittäin siellä ostoksilla, jostakin syystä pyysi minua syntymäpäivänsä johdosta kahville. Äitikin sanoi, ettei siinä mitään pahaa, mene vaan, äitikin alkoi olla vähän huolissaan, luullen kai että minussa on jotain outoa, kun en ole kiinnostunut tytöistä, niinkuin muut ikäiseni ja ajatteli, että minulle olisi hyvä saada tutustua vähän hameväkeenkin. Tyttö asui kaupan yläkerrassa ja oli siellä järjestänyt kakun ja kukkia. Olin vähän kummissani ,kun minä olin ainoa vieras. Meillä oli hauskaa, juotiin kahvit ja puhuttiin kaikkea mitä nuoret tapaavat puhua. Minä siinä sitten jo hattua rupesin panemaan päähäni kotiinlähdön merkikisi, kun tämä neito hyppää istumaan minun syliini ja ottaa kaulasta kiini. Minusta tämä oli jotenkin yllättävää ja epämiellyttävää joten työnsin hänet pois ja sanoin, että nyt minulla on kiire kotiin kun on noita läksyjä luettavana. Minun kaverini Jorma, jonka kanssa me paljon vietettiin vapaa-aikaa kävi tansseissa ja tapaili tyttöjä ja hänkin alkoi olla jo huolissaan minusta ja halusi auttaa asiassa. Käveltiin kaupungilla ja jos me nähtiin tyttöpari siellä yritettiin tehdä tuttavuutta. Kerran tavattiin sitten pari tyttöä ja juteltiin siinä ja minä sitten rohkaisin itseäni ja sanoin toiselle, että kun on jo näin myöhäkin saanko saattaa neidin kotiin, se on varmasti turvallisempaakin niin. No hän vastasi että se kyllä sopii ja että hänellä on pyörä mukana. No minä poljen pyörää ja neito istuu tavaratelineellä. Neiti asui Palokassa, joka on noin kymmenen kilometriä kaupungista. Matka meni mukavasti, ja neiti oli iloinen kyydistä ja sanoi, että tämä oli nyt aivan liikaa apua. Kun minä siinä viilenevässä illassa tallustelin 10 kilometria takaisin kaupunkiin, olin itse sitä mieltä myös, että liikaa se oli. Päätin pyhästi, että jos minä joskus vielä olen niin herrasmies, että saatan jonkin naisen kotiin, kysyn ensiksi , että mitenkäs pitkä matka sinne kotiin on. Oltiin taas kerran sitten Jorman kanssa elokuvissa ja jäätiin johonkin kulmaan juttelemaan kahden tytön kanssa. Yritin siinä olla taas herrasmies ja esittää, että voisin saattaa neidin kotiin, mutta hän sanoi, että ei tarvitse sillä hän asuu tuossa kulman takana, mutta että voit soittaa hänelle puhelimella. Minä soitin siihen numeroon,jonka sain ja kävi ilmi, että se oli puhelinkeskus. Siihen aikaan pääsivät kaunisääniset nuoret naiset puhelinkeskukseen työhön ja näitä tarvittiin paljon ,sillä siihen aikaan eivät vielä kaikenmaailmam tietokone axe-keskukset hoitaneet puhelinliikennettä. Puhelimessa sovittiin sitten, että voitaisiin tavata. Tapaamispaikka minusta oli omituinen, mutta kertahan se on ensimmäinen. Sovittiin tapaamisesta Jyväskylän kaupungin kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen. No kirkossa ymmärsin sitten asian ; tyttö lauloi kirkkokuorossa. Tavattiin ja käveltiin siinä kauniina kesäisenä sunnuntaina kaupungilla ja istuttiin siinä kirkkopuiston penkillä ja tyttö kertoi olevansa karjalan siirtolaisia ja, että hänen nimensä on Meeri Turtiainen. Tavattiin kai sitten muutaman kerran ja Meeri sanoi, että sopisiko minulle tulla heille kylään, hänen äitinsä kun on paistanut karjalan piirakoita ja ne olisi hyvä syödä lämpiminä. Minä kiitin kutsusta ja sitten syötiin niitä piirakoita. Meeri asui äitinsä kanssa Jyväskylän kirjaston viereisessä kerrostalossa yksiössä. Äiti oli työssä seurakunassa ja asunto oli jonkin seurakunnan työssä olevan osakehuoneusto. Meerin isä oli kuulema kuollut tuberkuloosiin. Meeri oli kansakoulun jälkeen mennyt kansankorkeakouluun ja oli päässyt Järvenpäässä olevaan seurakuntaopistoon ja hänestä piti tulla nuoriso-ohjaaja. Meeri oli syntynyt ja kasvanut Sortavalassa, mutta perhe oli protenstanttista uskoa tunnustava, joka oli poikkeus, sillä melkein kaikki muut Jyväskylässä olevat Sortavalalaiset olivat ortodokseja-Valamon seurakuntaan kuuluvia. Meerin äiti oli hyvin kiihkeä uskovainen ja käytti myös vapaa-aikansa seurakunnan työssä. Hän järjesti kotonaan ns rukous-iltoja ja kutsui sinne nuoria. Olin minä siellä kerran, mutta sitten me Meerin kanssa keksittiin kahdestaan, että meillä on paljon hauskempaa yhdessä,kun näissä rukousilloissa, joissa oli tarkoitus kieriskellä ns synnintunnossa. Kerroin sitten vähitellen äidillekin, että minä tapailen Meeriä, sen sijasta, että olisin ollut Jorman kanssa. Äiti päätti pyytää Meerin kylään ja oli sitten tyytyväinen,kun Meeri oli sellainen kunnon uskovainen tyttö, joka ei tekisi lapsia, ennenkuin pappi olisi sanonut aamenensa. Äiti oli siinä ihan oikeassa. Mistä syystä meillä oli niin hauskaa Meerin kanssa ? Oikeastaan me oltiin samanlaisia. Minä en kuulunut keskisuomalaiseen ilmapiiriin ja myös Meeri oli sinne tuotu väkisin karjalasta. Meeri oli niin erilainen. Hän oli
hyvin musikaalinen soitti pianoa ja lauloi kauniisti, hän oli myös karjalaisena iloinen luonteeltaan ja hänen hymynsä ja naurunsa teki hänestä kauniimman mitä hän itse asiassa oli. Meeri ei ollut kaunotar, mutta hän oli hyvin viehättävä ja miellyttävä nainen. Minä ihmettelin aina miksi hän tuoksui niin hyvältä, vaikka hän ei käyttänyt hajuvettä, miksi muut tytöt eivät tuoksineet niin hyvältä. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että minussa itsessäni tapahtui jotakin,joka pani Meerin näyttämään aivan ihmeelliseltä, mutta , kun olin ollut Helsingissä jonkin aikaa se lumous haihtui, sitäkään en ymmärrä mistä se johtui, sillä pidin siitä huolimatta Meeristä edellen, mutta se muuttui toisenlaiseksi. Minun koulunkäyntinikin tahtoi vähän mennä pilalle, kun minä joskus pinnasin koulusta
ja menin Meeriä tervehtimään. Tämä herätti jo koulussakin huomiota ja luokanvalvojakin vihjaisi, että Niilo taitaa olla rakastunut. Koulukaveritkin ottivat
asian esille, niin pienessä kaupungissa siihen aikaan tiedettiin kaikki. Jopa äidin työtoveritkin olivat kiinnostuneita minun seurustelustani Meerin kanssa ja äitini sai kuulla työtovereiltaan, että Meerin äidin kiinnostukseen järjestää rukoustilaisuuksia nuorille miehille liittyi myös uskonnon lisäksi myös enempi maallisia intressejä. Kun äiti kertoi tätä minulle, pidin sitä panetteluna ja eihän sillä ollut mitään tekemistä minun ja Meerin välisiin suhteeseen. Käveltiin kerran kaupungilla koulutoverini Olavi Puusaaren kanssa. Hän tuli sitten myöhemmin kuuluisaksi televisio ohjelmistaan. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi seurustella henkisesti samalla tasolla olevien tyttöjen kanssa, siis sellaisten, jotka kävivät oppikoulua. En tiedä mistä hän oli saanut selville minun romanssini, mutta ilmeisesti se oli jonkinlainen puheenaihe. Ilmeisesti se oli ollut puheenaihe myös seurakunnassa, sillä osakkeen omistaja ilmoitti Meerin äidille, että hänen on etsittävä uusi asunto, kun he viettävät niin sopimatonta elämää, kun minä kävin Meeriä katsomassa ja sehän on sopimatonta, että kaksi nuorta tapaa toisensa yksin, sehän viittaa jo haureuden harjoittamiseen. Tämä oli tietysti aivan uskomatonta, mutta valitettavasti totta. Meeri sai äitinsä kanssa sitten uuden asunnon, mutta sinne oli jo kävelymatka pitempi. En tiedä oliko minun äitini ottanut yhteyttä, mutta Meerin äiti lähetti Meerin sitten sinne Järvenpään seurakuntaopistoon ja sanoi, että on hyvä katsoa kestääkö tämä rakkaus vielä sen jälkeen kun Meeri on ollut talven Järvenpäässä. Minulla oli sitten lukion viimeinen luokka ja olihan siinä työtä. Sitten kun Meeri tuli takaisin kotiin, minä lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Meeri olisi kovasti halunnut minun lähtevän lukemaan papiksi, sillä hänen mielestään seurakunnan nuoriso-ohjaaja ja pappi olisivat hyvä kombinaatio. Hän pyysi vielä seurakunnan nuorisopapinkin puhumaan tästä minun kanssani, mutta kun minä olin huono kielissä ja pappien piti opiskella sitä hebreaa, ajattelin ettei minusta siihen olisi, en tuntenut myöskään mitään vetoa sille alalle, joten se jäi. Läksin sitten Helsinkiin ja kirjoiteltiin ahkerasti. Meeri kävi sitten keväällä minun luonani Helsingissä ja ehdotti, etteikö me kuitenkin voitaisi mennä naimisiin. Minä olin jo tullut siihen tulokseen, että minun on hankittava opintojen kautta ammatti. Selitin, että minun opintoni kestävät ainakin viisi vuotta ja minulla ei ole edes asuntoa eikä mitään tuloja enkä pystyisin elättämään perhettä, meidän on odotettava. Meeri otti tämän hyvin raskaasti ja kun kävin sitten myöhemmin keväällä kotona Jorma kertoi, että Meeri oli ollut viikkoja sairaana tämän jälkeen. Tämän jälkeen en kuullutkaan Meeristä, ennenkuin muutin takaisin Jyväskylään maalaiskunnan kunnanlääkäriksi. Sain kuulla , että Meeri oli mennyt naimisiin ja että hänellä oli kaksi tytärtä. Sattumoisin sitten tavattiin ja minä pyysin kovasti anteeksi, että olin pahoittanut hänen mielensä. Hän sanoi ymmärtävänsä , että minun äitini oli ollut aikaista avioliittoa vastaan, mutta sanoi, että kun hänestä oli tullut menestyvä liikenainen, olisi hän hyvin voinut rahoittaa minun opintoni. Me sitten erottiin jälleen hyvinä ystävinä ja luvattiin tavata joskus kahvikupin ääressä. Minä sitten kuitenkin muutin, kuten tiedetään , Helsinkiin erikoistumaan, joten kesti pitkään ennenkuin taas Meeristä kuulin. Olin pari vuotta sitten Kristiinassa työssä, kun eräs nainen soittaa ja kysyy olenko minä se Remes , joka toimi Jyväskylässä. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli Meeri ja että tämä oli koko elämänsä ajan puhunut minusta heille niin paljon, että hän välttämättä halusi puhua kanssani. Meeri oli kuollut korkean verenpaineen aiheuttamiin komplikaatioihin. Meerin avioliitto ei ollut onnellinen, vaan oli päättynyt avioeroon.
Tytär kertoi, että Meeri oli hyvin useasti kertonut minusta positiivisessa hengessä
Toisaalta oli siinä Meerin lopussa kuulema tyttären kertomuksen mukaan ollut viinalla ja tableteillakin osuutensa. En olisi toivonut, että niin iloisella ja positiivisella ihmisellä olisi ollut sellainen loppu. Meeri oli vain 48 vuotta vanha,kun kuolema tuli. Meerillä oli erittäin kiinteä suhde äitiinsä . Meeri oli äitinsä läheisin ihminen ja Meerin tytär kertoikin , että Meerin äiti kuoli 2 viikkoa Meerin jälkeen. Tytär kertoi, että Meeri on haudattu Jyväskylään ja lupasin tyttärelle viedä kukkia hänen haudalleen. Ajettiin sitten seuraavana kesänä Jyväskylään ja käytiin minun vanhempieni haudalla ja aivan oikein, vain kymmenen metrin päässä vanhempieni haudasta oli metalliristi ja siinä nimi
Meeri Saukkonen, joka oli Meerin avioliittonimi. Siinä sitten minun äitini ja Meeri voivat nyt ikuisuuden ajan miettiä teimmekö oikein. Kun olin jo vuoden opiskellut
tapasin Jorman ja hän kertoi, että minä olen voittanut Jyväskylän oppikoulujen välisessä taidekilpailussa ensimmäisen palkinnon vesivärimaaluksissa ja, että minun pitäisi ottaa yhteyttä teinikunnan puheenjohtajaan Ritva Korholaan. Kyllähän minä
Ritvan muistin, mehän oltiin siihen molemmat olleet Jorman kanssa vähän ihastuneet. Se oli sellaista kaukorakkautta, sillä Ritva ei meihin edes vilkaissut, hän keskittyi koulunkäyntiin eikä me nähty hänen seurustelevan kenenkään kanssa vaikka yrittäjiä oli , sillä Ritva oli nätti tyttö. No minä soitin Ritvalle ja hän sanoi, että sopisiko minulle tulla eräänä iltana hakemaan palkinto hänen luotaan. Se sopi, sillä minulla oli melko pitkä pääsiäisloma. Me oltiin Ritvan kanssa kahdestaan ja meillä oli oikein hauskaa. Ritva tarjosi hienot kahvit ja puhuttiin paljon opiskelusta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Ritva sanoi, että hänestä tulee kansakoulunopettaja, niinkuin hänen vanhemmistaankin, eikä se olisi edes vaikeaa, sillä Ritva oli aina ollut luokkansa priimus ja olisi päässyt opiskelemaan mihin vain. Monet nuoret kuitenkin halusivat pikaisesti ammatin ja kun opettajaseminaari oli Jyväskylässä, saattoi tämän ammatin saada asumalla kotona ja tekemättä pankkivelkaa, jota siihen aikaan oli hyvin vaikea saada ja opintoavustukset olivat harvinaisia. Minunkin ylioppilasluokastani, meitä oli 36, lähti opettaseminaariin 30 valmistuakseen opettajaksi, ja vain 6 kappaletta jatkoi yliopistossa. Kello alkoi olla jo paljon ja minä sitten, kiitettyäni suurenmoisesta illasta, lähdin vetäytymään oven suuntaan. Ritva tuli minua eteiseen saattamaan ja kuinka kävikään me siinä ahtaassa eteisessä tultiin jotenkin liian lähelle toisiamme melkein kuin vahingossa. Siinä Ritva sitten ottaa minua kaulasta kiini ja oltiin poski poskea vastassa. Aloin tajuta, että Ritva taitaa vähän pitää minusta muutenkin kuin taiteilijana. Viinaa ei oltu maistettu tippaakaan, mutta taidettiin me olla vähänn humalassa jostain muusta syystä. Sitten siinä halattiin ja suudeltiin parisen tuntia tunti. Kotiin mentyä ajattelin, että se viimeinen siellä eteisessä se vasta palkinto oli. Kun sitten kesällä kävin uudestaan Jyväskylässä , ajattelin ottaa Ritvaan yhteyttä, ehkä minulla olisi mahdollisuuksia ja Ritvahan olisi nyt sellainen tyttö jonkalaisten kanssa se Olavi Puusaarikin oli minua kehoittanut seurustelemaan. Kun tapasin Jorman, kysyin mitä Ritvalle kuluu; Ritvahan oli Jorman luokkatoveri. Jorma kertoi, että pääsiäisen jälkeen Ritva oli ruvennut valittamaan päänsärkyä ja oli nyt huonossa kunnossa. Yhteydenotto Ritvaan jäi sillä kerralla ja ajattelin yrittää uudestaan, kun hän paranee. Ritva sai hyvän todistuksensa ja ylioppilaslakkinsa, mutta sitten sairaus sai yliotteen ja hän kuoli aivo -tuumorin seurauksena 23.8.1951, eli 2-3 kk ylioppilaaksitulon jälkeen. Niin me nuoret suunniteltiin tuleveisuutta, mutta kohtalo oli meidän kohdalle suunnitellut toisin. Kaverini Jormakin oli sitten valmistunut ylioppilaaksi ja ajattelin ,että olisi kiva jos hänkin lähtisi minun kanssani Helsinkiin opiskelemaan.
Kun kävin Jormaa hänen kotonaan onnittelemassa ylioppilaaksitulon vuoksi, hänen äitinsä sanoi : "meidän Jorma ei lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itsellensä kunnon ammatin". Jorma aloitti sitten monen muun kanssa sen jyväskylän opettajaseminaarin ja valmistui kansakoulunopettajaksi. Minä läksin sitten sinne Helsinkiin "hulluttelemaan",mutta jos olisin tiennyt etukäteen mihin kaikkiin vaikeuksiin se johti, olisin kai minäkin lähtenyt sinne opettajaseminaariin.
