niilos

                              Opiskelua  herrojen Helsingissä                                                               

Ylioppilaaksi  tultuani  ajattelin  lähteä  Helsinkiin opiskelemaan, sillä  siellähän  oli  Suomen  paras  yliopisto  siihen  aikaan.  Helsinkinhän  oli  toisaalta  minulle  tuttu  kaupunkikin, sillä  olinhan  asunut  siellä  5  vuotta   ennen  sotaa.  Lisäksi  minulle  läheinen  omainen  äitini  sisar Anni  asui  siellä  ja  oli  luvannut  auttaa  parhaan  kykynsä  mukaan  minua  alkuun. Minun  tätini  Anni oli  työssä  kaupungin kirjastossa ja   järjesti minulle kirjastoapulaisen  tehtävän  Kivelän  ja  Marian  sairaaloiden  kirjastoissa  1950  kesällä  ja  myös  kesällä  1951.  1950 Anni oli  puhunut  kirjastossa  työskentelevän   Olli  Matti  Ronimuksen  kanssa   että  voisin  asua  hänen  luonaan  tämän  kesän  ajan.   Olli Matti  Ronimus oli oikein miellyttävä  ihminen,  lukenut  paljon kirjallisuutta ;  hänen kanssaan   usein  keskusteltiin  myöhään  yöhön  filosofiasta  ja  kirjallisuudesta  ja  opin  todella  pitämään hänestä  suuresti   suurenmoisena  ihmisenä.  Jollain  tavalla  me  sovimme  hyvin  yhteen.  Ajattelin, että kun  syksyllä  tulen  Helsinkiin jatkamaan opintoja kenties   voin  asua  hänen  kanssaan, mutta  tultuani  takaisin kuulin , että  Olli  Matti  oli  muuttanut  Pariisiin.    Myöhemmin  hän  tuli  tunnetuksi  ranskalaisen  kirjallisuuden kääntäjänä ja runoilijana. Hänen   yhteiselämänsä kirjailija Holapan kanssa  tuli  sittemmin myös  yleisen  keskustelun  aiheeksi.   Holapanhan  tiedettiin  olevan   homoseksuaali ja  kirjoitti  äskettäin  tästä  suhteestaan  palkinnon  saaneen  kirjankin. Koska minulla tietysti tässä suureessa  kaupungissa ei  ollut  ketään  ystäviä , kehoitti  Anni minua liittymään  kirjastokerhoon,  jossa oli muitakin nuoria. Samalla ajatteli Anni, että  tällä kirjastokerholla olisi minun henkiseen  kehitykseennikin  positiivinen vaikutua.  Kirjastokerhon tarkoitus oli kehittää  jäsenten  maailmankatsomusta, siis   jonkinlainen  uskonnollisen  maailmankatsomuksen  vastapaino.  Kirjastokerhossa  lähinnä  perehdyttiin filosofiaan  matematiikkaan  ja   logiikkaan. Kirjastokerho idean oli tuonut Helsinkiin  kirjaston johtaja dos. Saarnio ,  kun hän muutti  Tampereelta  Helsinkiin  kaupunginkirjaston johtajaksi.  Kirjaston  tehtävänä  oli  hänen mielestään myös  kasvattava  tehtävä, eikä vain ajanvietteen  levittäminen. Kirjastokerho oli  Tampereella  toiminut sota-aikanakin ja  heti  sodan  jälkeen  sen  jäseninä  oli  mm  sodasta  palanneita   sotilaita,  joista  tiedetään  tunnetuimmaksi ,  sittemmin   Suomen  kansan  rakastama Väinö  Linna. Väinö Linna  onkin  kertonut  osittain  saaneensa  kipinän  laajan  romaanin  kirjoittamiseen juuri  Tampereen  kirjastokerhon  avulla.  Minun  tätini  tuli kuvaan  siten, että kun  hän  nuorena  tyttönä oli  kotiapulaisena  veljensä Eeron perheessä Tampereella,  ei  veli  tietenkään  viitsinyt  maksaa  palkkaa  sisarelleen. Anni   etsi  sitten  työtä ja  sai kuulla, että  kirjaston  johtaja Tampereella  etsi  kotiapulaista  lapsiensa  hoitoon.  Anni   sai  työtä  Saarnion  perheen  kotiapulaisena ja  sitten  Saarnio  kehoitti  Annia  lukemaan  iltakoulussa  ylioppilaaksi  ja  lupasi   Annille  työtä  kirjastossa.  Annihan luki  sota-aikana helposti  ylioppilaaksi  ja  sai vielä  erittäin  hyvän todistuksenkin;  sitten  kirjastokurssin  käytyään  Anni sai  vakituisen  viran  kirjasto-amanuenssina. Kirjastokerhossa kävi uskollisesti  filosofiasta  kiinnostuneita kirjaston omia  työntekijoitä,mutta myös muita akateemisessäkin  maailmassa  tunnettuja  henkilöitä.  Muistan m.m.  dos  Kalle Soraisen, joka  hoiti  yliopiston  ruotsin kielen   lehtorin  virkaa  ja  hän  piti  niitä  tunnetuksi  tulleita   kielikokeita.  Yliopiston  virkaa  hakevien oli nimittäin  haettava  kielitodistus, ilman tyydyttävää ruotsin kielen  suullista  ja  kirjallista  taitoa, ei   virkaa voinut  saada  ja  kuuluisaksi  ovat  tulleet  ne  Soraisen  sanat , kun  tutkittava  ei  onnistunut  kokeessa:" på hösten  tillbaka  komma". Hän ei  oikein  koskaan  päässyt  filosofiseen  ajatteluun  sisään, mutta  oli  ahkerasti mukana.  Kirjaston johtaja ja kirjastokerhon vetäjä  Uuno  Saarnio oli logiikan  dosentti  Helsingin yliopistossa  ja  tietysti  logiikan fanaattinen  kannattaja: kunhan  kaikki  vain  osaisivat  ajatella loogisesti,  niin  maailma  olisi  paratiisi.  Saarnion  idea  oli, että  opiskelemalla filosofiaa  ihminen  voi  omaksua  positiivisen  maailmankatsomuksen :  Saarnion  ajatuksilla oli  yhteyksiä  uskonnollisiin  herätysliikkeisiin  1700- luvulla:  silloin  uskottiin, ettei  ihminen  voi  tajuta  persoonallisen  uskonelämyksen  välttämättömyyttä,  ellei  hän  ole  ensin  oppinut  lukemaan. No,  niin  yksinkertaistahan  se  ei  kuitenkaan  ole. Saarnio  ei  muistanut  miten  kävi  Sokrateen, jota  pidetään  maailmanhistorian  suurimpina  loogikkoina: hänethän  tuomittiin juomaan  se  myrkkymalja  rankaistuksena, kun oli  opettanut  kansaa  ajattelemaan.  Saarnio oli fanaatikko ja  fanaatikoilla on  taipumus  nähdä vain  sitä, minkä  he  itse  pitävät  oikeana.  Hänen esimiehensä Professori Eino  Kaila oli  taas  suurmies, sillä  hän oli paitsi  filosofian, myös  psykologian  professori. Kailan veli oli  lisäksi yliopiston psykiatrian professori,  joten  siinä oli  voittamaton veljespari. Kuuntelin  prof. Kailan  viimeisen  virkavuoden  luennot ja  ne  ovat  jääneet  pysyvästi  loistavuudellaan  mieleeni. Hänen kaltaista  persoonaansa  on  vaikea  korvata.  Eino  Kaila  oli  professori   ja  lähes   Suomen  kaikkien  aikojen  älykkäin  mies.  Kuten  Eino  Kailan   oppilas,  Berliinin  Yliopiston filosofian  dosentti Pertti  Lindfors  äskettäin kirjoitti,  Eino  Kailalla  oli   professorin  pätevyys matematiikassa, fysiikassa, psykologiassa  ja  filosofiassa-  ei  ole  tänäpäivänä  Suomessa, eikä plajon  muuallakaan,   yhtään  sellaista  miestä. .  Kun  tuossa  kirjoitin, että Eino Kaila oli lähes  älykkäin,  tietysti tulee  kysyneeksi kuka  se  on ollut  se  älykkäin mies.  Joo  se  on  tietysti  se   Ernesti  Hentunen.  Te  nuoremmat  ikäluokat   ette  ole  kuullut  tätä  tarinaa,  joten minun on  se  nyt  kerrottava. Oli kolme  kaveria, jotka  aloittivat  yhtä  aikaa  opiskelunsa  Helsingin  yliopistossa: Eino Kaila , piispan  poika,  Pekka Juhani Myrberg , tuleva  Helsingin  yliopiston matematiikan  professori, ja  Ernesti  Hentunen.  Pojat olivat  kavereita ja  vähän niinkuin  kilpailivat, että kenestä tulee  filosofian kandidaatti  ensimmäisenä.  Myrberg  selvisi   3  vuodessa, Eino  Kaila  2,5 vuotta, mutta  Ernesti  luki   niin, että  tukka  höyrysi, lienekö  tuo  nukkunut  olleenkaan ja haki   fil. kandipaperit   loistavin  arvosanoin jo  2  vuoden  jälkeen, että  voitto  meni  Hentuselle. Tämän jälkeen   Ernesti  totesi, ettei  hän  enää  voi  oppia  mitään  Suomessa  ja  lähti  Ranskaan, jossa  nopeasti  suoritti  Sorbonnen  yliopistossa  opinnot  loppuun ja  saavutti  lakitieteen tohtorin arvon. Sitten Ernesti  palasi  Suomeen, mutta  työtä  ei  tahtonut  sodan jälkeen  löytyä,  kai  Ernestiä  pidettiin vähän   niinkuin   liian  pätevänä.   Sitten  Ernesti perusti oman  asianajajatoimiston ja  häntä  pidettiin  sitten  Suomen  parhaimpina  lakimiehinä ja  tulihan  sitä  rahaakin, niin, että  Ernesti  sitten  perusti oman  lehden, kun nuo tavalliset  "Uudet-Suomet" ja " Helsingin Sanomat"  eivät  oikein  tahtoneet  julkaista  hänen  artikkeleitaan rakkaan  isänmaamme  Suomen  tilasta. Ernestin lehti  "  Totuuden  torvi"  oli  sellainen  kuten  nimikin  sanoo, että  se  pani  monelle  herralle  luun  kurkkuun,  kun  "Totuuden  Torvi "  paljasti  niiden   rötöksiä.  No  eihän  sitä nyt  tietysti  voi  tulla  kovin  noiden  hienompien  piirien  rakastamaksi, kun  niiden  heikkouksia ja  rötöksiä paljastaa, kun  siellä  ylhäällä professorien  piirissä on  sellainen   lojaalisuuden  kultainen  sääntö  voimassa.  Kansan  suussa  on  tätä  herrojen  lojaalisuutta  manittu  sananlaskulla:  " Ei  se  korppi  korpin  silmää  puhkaise".  Niin  vihatuksi  tuli  Ernesti  Hentunen, että kun  selailee  Suomalaista  tietokirjaa,  jossa  on  mainittu  kaikki  tunnetut  suomalaiset,  sieltä  löytyy Kaila ja Myrberg, mutta   Hentusen  kohdalla on vain maininta, että  se nimi merkitsee  pientä  leivonnaista.  Että  sillä  lailla.  Totuuden  puhumisellakin  siis  pitää olla  rajansa  ja  siinähän  nämä  meidän  ruotsalaiset   toverimme ovat  maailmanmestareita ja  ovathan  ne   suomalaisetkin jo  aika  hyvin  oppineet. Tästä lojaalisuudesta ja  totuuden puhumisesta joutui minun  hyvä ystäväni  Oulun yliopiston dosentti  Erkki Koskela  saamaan karvaan oppitunnin. Kun kirurgian professori Viikari  oli  antanut  leikkaamalleen  potilaalle  kipulääkkeeksi  indometasiinia ja  kun potilaalla oli  astma hän otti  ja  kuoli. Erkki  Koskela  oli  liian  rehellinen ja  kirjoitti, että potilas oli kuollut  väärään  lääkkeeseen. No  tietäähän  sen miten  siinä  Erkille  kävi, kun  rupesi  rehellioseksi  eikä  ollut  lojaali,  Erkin virka  lakkautettiin,  sekun on  tapana,  Suomessa, kun   halutaan  päästä  jostakin  eroon, eikä  hän ole  tehnyt mitään  sellaista   virkavirhettä  jonka  perusteella   hänet  voitaisiin  laillisesti  erottaa  virastaan.  Että muistakaa nyt  olla  lojaaleja kaikkia  kohtaan ja  ennenkaikkea  Lipposta  kohtaan, vaikka  joskus  tekisikin  sitä  mieli  potkaista   sinnne   takamuksen  seudulle  Ajat ovat  Suomessa muuttuneet.  Ei ole  Hentusta,  ja  se entinen Suomen Kuvalehden  " Mustapartainen mies"  on kuollut. Ojaharju lienee  kirjoitellut johonkin   lehteen  vähän Hentusen  tapaan, mutta  sitä  lehteä  löytää harvoin  kauppojen  hyllyiltä, mutta  toivo  ei  ole  ihan  vielä  kokonaan  sammunut. Kirjoittauduttuani  sitten  Yliopiston  opiskelijaksi  valitsin luentoja  joille  aioin  osallistua. Oli   matematiikkaa,  fysuiikkaa, kemiaa  ja  Annin  kehoituksesta  ilmoittauduin myös   myös  logiikan  luentokurssille.  Kuuntelin  näitä  dos. Saarnion  logiikan  luentoja  muutaman  viikon, mutta  lopetin  sitten, koska  kyllästyin koko  filosofiaan  sillä  kerralla ja  päätin  satsata  kemiaan ja  matematiikkaan.  Ajattelin  samalla, että  filosofialla  on  vaikeata  ansaita leipänsä,   jos  nyt  ei  ole  vähintään  dosentti.  Ajattelin  myös sitä  filosofi  Diogenesta, joka  asui  tynnyrissä;   tynnyrissä asuminen käy  Kreikassa, mutta  Suomessa  se   käy  vähän  huonosti  ainakin  talviaikana.   1950  syksyllä  sain  sitten  asunnon  Käpylästä, jossa  minun  koulutoverini Erkki Öhberg  asui. Talo oli Helluntaiseurakunnan ja  meillä oli Erkin  kanssa  hyvin  pieni  vuokara mutta  jouduimme  huolehtimaan  talon lämmityksestä .   Talossa  oli poika    joka oli aloittanut lääketieteen opinnot ja soitteli paljon  pianoa  hermojen  rauhoitukseksi.  Kyllähän  siellä  asua olisi voinut, mutta seurakunta  tarvitsi  tilat  seuraavana talvena  omiin tarkoituksiinsa ja  koulutoverini Öberg myös lopetti opintonsa ja  muutti takaisin kotiinsa Jyväskylään, Seuraavana  syksynä Erkki  ei  tullutkaan  enää Helsinkiin, vaan  päätti   tulla  kotikaupungissaan  opettajaksi.   Pari asiaa on  jäänyt tuolta Käpylän  asuntoni ajalta. Yksi oli Mannerheimin kuolema ja hautajaiset.  Hautajaispäivä oli talvinen  pilvipoutainen   kylmä päivä. Hyvin pitkään  soitettiin  kirkonkelloja, ja  ne  kuuluivat  erittäin  hyvin  aina  sinne  Käpylään  saakka. Jotenkin  tuo päivä jäi mieleen. Toinen  oli  ruotsalaisen helluntaiseurakunnan papin  vierailu vaimonsa kanssa. Alakerrassa, jossa  talon  isäntä asui, veisattiin  virsiä ja yläkerrassa, jossa minä   asuin  oli   vierashuone.  Minusta oli  erikoista, että  nänä  ruotsalaiset   tulivat  aina  aterioiden välillä yös ja  rakastelivat  melko kovaäänisesti-- sen jälkeen he  menivät taas  alakertaan  ja  sitten  alkoi  taas  virrenveisuu. Kolmas   muistiini  jäänyt  asia  oli  tietenkin  Meerin  käynti  luonani,  hän  halusi  tulla  tervehtimään sillä  hän  tiesi, että  minulla  oli kovin  ikävä, olinhan  niin paljon  yksin.  Se  oli  tietysti  valopilkku  elämässä,  mutta  Meeri  pääsi  liian  harvoin  käymään  luonani. 1951  olin  taas  kesätyössä Helsingissä  kirjastossa,  sehän oli hyvä minulle  ,sillä  sehän  ei  ollut  ruumiillisesti  raskasta  työtä.   Kesällä  1951   asuin  taas  eri  paikoissa:  jonkin  ajan  Ruusulankadulla lähellä Messuhallia  ja  osan  Harmsin kanssa  ja  sitten  osan  erään  lesken  luona  lähellä  Kivelän  sairaalaaa.  Aloittaessani  opintoni  sitten  syksyllä 1951,  oli  tietysti ensimmäinen  probleema  etsiä pitempiaikainen asunto. Äitini  ehdotti,että  hänen  sisarensa Anni kai  voisi  auttaa  minua  alkuun,  mutta  kylmä  suihku  odotti. Anni  esitti,  ettei  mitenkään   voisi  tulla  kysymykseen, että  asuisin  edes  vähää  aikaa  hänen  luonaan, sillä  naapurit voisivat  ajatella vaikka mitä.  Syynä  oli kuitenkin, että Anni oli aloittanut  seurustelun  Reino Saarnion   kanssa ja  eihän   heidän  tapaamisistaan  olisi  tullut kovin  lämpimiä  jos  minäkin  siinä  olisin  asunut  mukana. Helsingin  Ylioppilaskunnalla  oli  jonkinverran  asuntoja, mutta  sinne  tuntui  olevan  täysin  mahdoton  päästä, sillä  tarvitsijoita oli  sata  kertaa  enemmän kuin  tarjottavia  asintoja.  Siis, joko kotiin tai jotain muuta. Olin  kuullut  , että  pelastusarmeijalla on  tällaisia  halpoja  yösijoja ja niinpä minä sitten kävelin Kallion  kirkon  lähellä  olavaan pelastusarmeija yömajaan. Yömaja oli  iso  sali,  jossa oli runsaasti  n.  kahden  neliön koppeja  joissa  oli  sänky.  Aloitin  siellä  ensimmäisen  opiskelija-yöni  puliukkojen ja  muiden  hämärämiesten kanssa.  Seuraavana päivänä kävelin  sitten  Töölössa  synkkänä, kun tulee  minun  luokkatoverini  Kullevo  Hälvä  vastaan. Puhuttiin  siinä yhtä ja toista, kunnes hän  kysyy:"  Onko  sinulla  asuntoa".  Minun  oli  sanottava, että  huonosti on  asiat. Tällöin hän  ehdotti, että  tule  asumaan  minun  luokseni. Asunto oli  aivan keskustassa  Messuhallin  vieressä ja  vuokrakin oli  25 mk  kuukaudessa;   tosin minun  koko kuukausibudjettini,  johon  sisältyi kaikki oli  85  markkaa. Kaikki  alkoi  sitten luistaa  eteenpäin ,  kun  oli  saanut  kunnon  asunnon. mutta kuten  sanoin  minua  onnisti ja  pääsin  asumaan  melkein  keskelle  kaupunkia.  Kaupunkiin muutettuani minun oli  helpompi  olla  opiskeluni  ohessa työssa    kirjastossa.  Anni oli  saanut  minulle  tilapäisen  kirjastoapulaisen  viransijaisuuksia ja  olin  siitä  hänelle  tietysti  kovin  kiitollinen.   Messuhallin lähellä oli  Töölön  kirjasto, jossa  Anni  oli   työssä  amanuenssina ja  siellä  olin kirjasto-apulaisena iltaisin. No enpähän ollut  muussa  pahanteossa ja  palkka  oli  tarpeen. Kirjasto   sijaitsi  sillä paikalla, jossa  nykyisin  sijaitsevat   hotellit  Intercontinental ja  Hesperia.  Oli kummallista, että  paikalta  voitiin  repiä vanhat  historiallisesti   arvokkaat   rakennukset, mutta Helsinki  ei  ole  koskaan  erikoisesti  kunnioittanut  historiallisia  arvoja.   Kirjasto-apulaisen  työ  oli pää-asiassa  asettaa  lainaajien  palauttamat kirjat takaisin oikeille  paikoilleen  hyllyihin ja ja  leimata  lainaajien valitsemat kirjat.  Töölönkin kirjaston  lainaus oli  melko  suurta, riitti  siinä  työtä. Kuten  sanottu minulla oli  aivan  erinomainen  asunto  opintojani  varten keskellä Helsinkiä Messuhallin  vieressä;   raitiovaunupysäkki oli  muutaman  kymmenen metrin  päässä ja  siitä  pääsi  suoraan  yliopistolle.  Kesäisin  minä  kuitenkin   useimmiten  kävelin  tuon matkan,  saihan  siinä  myös  liikuntoa. Kullervo  Hälvä,  jonka  luona  asuin oli  taas  itse  saanut  asuntonsa  sisarensa  luona, joka  taas  asui  erään  vanhan  leski-ihmisen  luona.  Kullervo  oli  priimus  luokallaan, hyvin  lahjakas ja  kummallista  kyllä halusi tulla  arkkitehdiksi,  vaikka  ei  ollut  erikoisen  taiteellinen  tyyppi. Kullervo  ihaili  minua,  joka  olin  voittanut  palkintoja  taidekilpailussa, joka  oli  kai  yksi  syy  minkö  vuoksi  hän  halusi  minut  asuintoverikseen.  Kullervon  sisar  oli  ministeriössa  korkeassa  virassa, mutta  oli   ajoittain  sairas,  kun  häntä  vaivasi  suvussa  esiintyvä  schizofrenia;  tauti,joka  usein  esiintyy  erittäin  lahjakkaissa  suvuissa  kirouksena.  Eli  se  on  niin, että  kun   aivot  käy  koko  ajan  kuumana,  tahtoo  joskus  proput  palaa-nykyäänhän   sitä  puhutaankin  Burn Outista , joka  nimi   mielestäni  sopii  hyvin.   Maria  näki  joskus  näkyjä  ja kuuli  ääniä. Tästä Marian  sairaudesta  oltiin  hyvin  hiljaa, kunnes  se  tuli  yllättäen  esille. Eräänä  päivänä  Maria  Hälvä  väitti minun  puhuvan  unissani  ja  sanoi  sen  häiritsevän   häntä. Minun  huoneeni  ja  Marian  huoneen  välissä  oli  kuitenkin  huone, jossa  Kullervo  asui.  Kysyinkin  sitten  Kullervolta, että  jos  minä  kerta  puhun  unissani  niin  kovasti, että  Maria  kuulee, on  Kullervonkin  se  kuultava.  Kullervo  meni  vähän  vaikean  näköiseksi,  mutta   ei toisaalta  voinut   väittää  kuulleensa minun  puhuvan, Kullervo  väitti  sitten, että  hän  nukkuu   sikeämmin kuin  sisarensa ja  se  taitaa  olla  selitys.  No  tämä  probleema  ratkesi  sitten kuitenkin,  kun  Maria  joutui  mielisairaalaan hoitoon. Maria  tuli  sitten  sieltä  parin  kuukauden  kuluttua  ja  kertoi, että  hän  käy  joskus  pattereita  lataamassa, kun  filmi  menee  poikki. Sitten  oltiin  taas   Marian  kanssa  hyvissä  väleissä.  Tämä  "pattereiden  lataaminen"  oli  siihen  aikaan aika

tavallista  tunnettujenkin  henkilöiden  piirissä. Töölöössähän  oli  ns  Sanervan  yksityissairaala, jossa  mm  Mika  Waltarin  tiedettiin  usein  olleen  " lepäämässä".  Kullervo  Hälvä oli  5 laudaturin  ylioppilas  ja  hyvin  mukava  poika.  En pitkään  aikaan  kuullut  hänestä  mitään, kunnes  1997  Helsingissä Elinan  kanssa  käydessämme  tapasimme  Kullervon  Stockmannilla.  Hän  kertoi   , että  hänelle  oli   juuri  tehty  sepelvaltimotaudin  vuoksi  ohitusleikkaus, mutta  jaksoi muuten hyvin.  Hänhän oli ollut  töissä  Suomen  Rautateiden  rakennusosastolla, mutta  elämäkertatietojen  mukaan  ei  jaksanut  lukea  valmiiksi  arkkitehdiksi niinkuin  oli  aikonut.  Suvun  kirous  lienee  syynä  tähänkin  hyvin . Aloittelin  sitten  kemian  opiskeluni   siellä  Unioninkadulla olevassa laitoksessa,  jonka laboratiriot olivat  kai  nähneet  parempiakin  aikoja, mutta  saivat  kelvata  vielä  vuosia.Luentojen lisäksi kuuluivat  laboratoriotyöt  asiaan ja  ne  aloitettiin  epäorgaanisen  kemian   kvalitatiivisilla  analyyseillä.   Piti  saada  20  pistettä  kasaan  ja jokaisestaepäonnistuneesta  analyysistä   tuli  miinuspiste. Saattoin  käydä  niin, että  ensimmäisen  talven  uurastuksen  jälkeen  keväällä  oli  -10  pistettä  kasassa.  Kyllä  siinä  vuoden  aikana  porukka  harveni  puoleen, kun   ne  jätti  kesken  kemian  opinnot.  Minä onnistuinkuitenkin  saamaan  hiki  otsassa  nämä  tarvittavat  pisteet, joten  pääsin  sitten eteenpäinseuraavalle osastolle,  eli   kvantitatiivisen  analyysin  osastolle  ja  sieltä   sitten  orgaaniusen  kemian  synteeseihin  ja  niin  edespäin. Opintokavereista  suurin  osa  oli 

sellaisia  vanhempia  kavereita, jotka  olivat  olleet  rintamalla ja  sitten  aloittaneet  opintonsa.  Monet  lukivat  proviisoreiksi  ja  niiden  tarvitsi  saada  kemian  laudatur  myös.  Mäkisen Veijon  kanssa  tehtiin  yhdessä  näitä  töitä. Hän oli ollut  rintamalla

juuri  pahimpaan  aikaan  Kannaksella ja  kertoi kauhujuttua, kun  hän  juoksi  henki kurkussa  pakoon  häntä  takaa  ajavan  venäläisen  panssarivaunua.  Toinen  kaveri

muistutti   elävää  ruumista, kertoi  maanneensa   2  viikkoa  punataudissa  rintamalla, mutta  selvisi    jotenkin hengissä  ja  koska  hänestä  ei  ollut  enää maanviljelijäksi

ajatteli  lukea  itsensä  kaulusköyhälistön  joukkoon.  Osakunnassakin  tuli  käytyä,kun  se  nyt  oli  lähellä  lasipatsia.  Siellä  tapasin  sen  Erkki  Öberin ja  sain  asunnon.  Siellä oli

myös  usein  pingistä pelaamassa  Pekka  Peltokallio, joka  luki  lääkäriksi.  Se  tunsi  minut

kun  se  oli  ollut  Jyväskylän  sairaalassa  kandidaattina  minun  isääni  hoitamassa.  Kun  se  näki  minut,  se  kysyi  millä  rahoilla   sinä  luet  täällä,  kun  se  tiesi,  että  minä  olen

rutiköyhä  invaliidin  poika.  No  kyllähän  se  talous  oli  kireätä, mutta  siinähän  sitä  ryömittiin  eteenpäin  päivä  kerrallaan.  Keskisuomalaisella osakunnalla oli  myös  koripallojoukkue ja  kun  minä olin  ollut jo  oman  kouluni  joukkueessa  minua  pyydettiin  mukaan.  Pelasin  pari  peliä, mutta  jotenkin  minun  kaikki  voimani  olivat  poissa; vähän  ajan  pelattuani  totesin, että  sydän  hakkaa  ja  jalat  tuntuvat  lyijyltä.  Minun  oli  pakko

lopettaa  pelaaminen  ja  sitten   alkoivatkin  nämä  minun   sydänvaivani, joista  minulla  oli  riesaa  monta  vuotta.Kumlin   Minua  jo  lapsena  kovasti  vaivanneet  nielurisatulehdukset uusivat  sitten  Helsingissä ja  jouduin  sitten  ottamaan  yhteyttä  Ylioppilaiden  terveysasemalle.  Olin  kerran  niin   huonossa  kunnossa, että   sain  maata  muutaman  päivän  siellä   ylioppilaiden  terveysaseman  sairastuvalla. Tämä  sairastupa oli  aivan  erinomainen  asia, sillä  maalta  tulleet  opiskelijat  asuivat  useinmiten  yksin ja  jos  he  tulivat  sairaiksi   heillä  ei  ollut  mitään  mahdollisuutta  saada  hoitoa.  Nyt  oli  kuitenkin jo  uusi  aika, sillä  penisilliiniä  oli  jo  käytössä ja  muutaman  päivän  penisilliiniruiskeilla olin  terve. Penisilliini   jouduttiin   vielä  silloin  antamaan  ruiskeina,  sillä  tämä  suun  kautta  annettava  muoto  oli  vasta  tulossa.  Minua  onnisti  myös, kun  sain  sitten  pitkäaikaiseksi  lääkärikseni  Ylioppilaiden  terveysaseman  lääkärin  tri  Kumlinin, joka  oli  myös  Kivelän  sairaalan  sisätautilääkäri.  Kun  minä  olin  epätoivoinen, hän pumppasi  minuun  uutta  elämänuskoa:  todella   suurenmoinen  lääkäri ja  ihminen.   Kun  nämä minun sydänvaivani  vain  jatkuivat  kehoitti  minun  isäni   menemään  professori Kerppolan  vastaanotolle, kun  hänen  tiedettiin  olevan  minua  vaivaavan  " Dystonia  neurocirkulatorian"  asiantuntija  ja  oli  kirjoittanut   aihhesta  tieteellisiä  julkaisujakin. Kerppola  oli  aikaisemmin  parantanut isän vasemmassa  kädessä eiintyneen  hermovian.  Kerppola  oli Helsingin Yliopiston  sisätautiprofessori ja hyvin pidetty  ja  kunnioitettu  lääkäri, joka  hoiti kaikki Helsingin silmäätekevät ; mm  Kari  Suomalainen  taitelija  ja  piirtäjänä tunnettu oli hänen potilaansa. Kari  Suomalainen kertoi  että hän  tykkäsi  huonoa, kun Kerppola  kysyi häneltä hänen mentyään Kerppolan  vastaanotolle, " Miksi tulitte  tänne"?  Kari  tykkäsi, että  se  oli  epäkohteliasta, mutta  Kerppola  tarkoitti  tietysti, että  minkälaisia  oireita  potilaalla  oli  tai  minkälaista  tautia  hän  luuli sairastavansa.  Tässä  nähdään, että  hyvää tarkoittavakin  kysymys  voidaan  käsittää  väärin. Tästä lääkärin ja  potilaan  kohtaamisesta on  kerrottu  lukemattomia  vitseja.  Tietysti  potilas  lääkärille  tullessaan on  kovin  jännittynyt ja  hermona  ja  voi  sen  vuoksi  käsittää ihan  vaarattoman  kysymysen  väärin.  Seuraava  esim. Lääkäri:  "Mikä  teitä  vaivaa"  Potilas :  "No  teidänhän se  pitäisi tietää kun  olette  lääkäri". Minä  kävinkin  sitten Kerppolan  vastaanotolla.  Kerppola oli  mielestäni hyvin  asiallinen. Kysyi  aluksi  miksi olin  tullut  hänen  luokseen ja  kunteli  hyvin tarkkaavaisesti  mitä  hänelle  kerroin  ja  mitä   muut  lääkärit olivat löytäneet. Hän  tutki minut  huolellisesti  ja  lohdutti  minua sanoen,  että  ei  tämä  " Dystonia neurocirculatoria  ole  vaarallista, vaikka  se  tuntuu  siltä  ja  kirjoitti  hyvät  lääkkeet.  Tutustuin  sitten  myöhemmin  Kerppolaan  uudestaan,kun  kuuntelin  hänen  luentojaan  sisätautikurssilla lääketiedettä jo  lukiessani.  Kerppola oli  silloin  juuri  lähdössä  eläkkeelle.  Hänellä oli  erittäin  laaja  kokemus ja  tiesi  mistä  puhui.  Muistiini  jäi ,kun  hän  kertoi, että " Kyllä  nuo  kirurgit  puhuvat  siitä  kuinka  he  parantavat  mahasyövän leikkauksella, mutta en ole  30  vuoteen  nähnyt  yhtään  potilasta,  joka  olisi  elänyt yli  puoli  vuotta   diagnoosin  tekemisen  jälkeen."  Kerppola  vanheni  sitten  hissukseen,niinkuin  me  muutkin  teemme.  Sairastui  sitten  jo  vanhuksena  keuhkokuumeeseen  ja  joutui  tyttärensä  hoitoon, joka  oli  geriatri   Koskelan  sairaalassa, jossa  siihen  aikaan  vanhuksia  etupäässä  hoidettiin. Tytär  ehdotti, että  aloitettaisiin  penisilliinihoito, mutta  Kerppola  sanoi, että  minä  en  halua  mitään  penisilliiniä,  sillä  tiedän, että   keuhkokuume  on  vanhan  ihmisen  ystävä ja  että  siihen  tautiin  kuolee  ilman  tuskia.  Niin  myös  tapahtui; Kerppola  tiesi, kun  oli  näitä  keuhkokuume-vanhuksia hoitanut  vuosikymmeniä,  mikä  on  taudin kulku.  Kun minulla  näitä vaivoja   ajoittain  esiintyi,  tutustuin myös  toiseen  lääketieteen  professoriin.  Eräänä  keväänä  minulla  oli  pitkäaikinen   päänsärky;  kun  sitä  oli  esiintynyt  kuukauden  ajan, ajattelin  että nyt  olisi  jo  aika  mennä  lääkärille. Tilasin  vastaanoton  professori  Bjorkesteniltä, joka  oli  neurokirurgian  professori.  Hän  tutki ja  sanoi, että  sinulla on  ollut  pitkäaikainen  nielutulehdus  ja  se  on  päänsäryn  syy, se  kyllä  häviää kohta ilman  lääkkeitä. Kolme  kuukautta kun  oli  kulunut  särky  oli   yks  kaks  poissa  eikä  ole  vaivannut  sen  jälkeen.  Professori  Björkestenille  kävi  sitten  vähän  huonosti ,kun  hän  sairastui  vähän  ennen   eläkkeelle  jäämistään  eturauhas-syöpään  ja  valitteli  kolleegoilleen, että  minulla  on  vähän   huono  tuuri,  en  olisi   toivonut  kuolevani  sellaiseen  tautiin, josta  olen  itse  tehnyt  väitöskirjan, että  niin sitä   voi  käydä.  Valokuvaushommat!  Armeija.