niilos

98 05 16        Aloitan tämän  kappaleen muistelmia siitä,kun valmistuin lääkäriksi. Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki,kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun  autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten lääkäri ja onneksi olkoon. Tämän jälkeen haettiin läheisestä lääkintöhallituksesta sen

siunauspaperit ja sitten mentiin apteekkiin ja kirjoitettiin  spriiresepti,, että saisiko tuota. No saatiinhan sitä,kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet, että kyllä sopii.

Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut senn mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne

Hankasalmelle ,koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää

lähestyiimme Hannkkasalmea,kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,kuten niiden on tapana. Painoin kaassua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne

tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, sennverran ettei lentämään pystynyt.

Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinen  asia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä   äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennenn oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä  vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirrjja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli  silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.   Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton   mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten  hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista  apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain  tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin

pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää

että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua. No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta  korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni  ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli   samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli   työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.   Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään  haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2   kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti   lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli  kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi  suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihhen   hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäyynnillä ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse   asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Kun sitten  kerran tulin Kuusankoskelta kotiin Helsinkiin oli   asunto tyhjennetty, siellä ei ollut  ketään ja melkein kaikki tavaratkin olivat poissa.

98 05 16        Aloitan tämän  kappaleen muistelmia siitä,kun valmistuin lääkäriksi. Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki,kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun    autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten lääkäri ja onneksi olkoon. Tämän jälkeen haettiin läheisestä lääkintöhallituksesta sen

siunauspaperit ja sitten mentiin apteekkiin ja kirjoitettiin  spriiresepti,, että saisiko tuota. No saatiinhan sitä,kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet, että kyllä sopii.

Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut senn mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne

Hankasalmelle ,koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää

lähestyiimme Hannkkasalmea,kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,kuten niiden on tapana. Painoin kaassua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne

tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, sennverran ettei lentämään pystynyt.

Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinenasia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä  äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennen oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan ja  sitten  antaa  kunnan  maksaa   vaimon ja  lasten  elätys. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä  vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirrjja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli  silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.  Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton  mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten

hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista

apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain

tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin  pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää  että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua.  No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta   korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni   ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli   samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli

työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.

Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään

haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2

kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti

lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli

kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi

suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihen  hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen, josta olen aikaisemmin kertonut. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäynnillä  kun   Jorman  lapset  sairastivat  kuumelutauteja ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse  asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Kun sitten  kerran tulin Kuusankoskelta kotiin Helsinkiin oli   asunto tyhjennetty, siellä ei ollut  ketään ja melkein kaikki tavaratkin olivat poissa.

980502             Jatkan tätä muistelmateostani nyt  Sinäjoen  ajasta. Kun olimme olleet  aikamme Ähtärissä aloimme  tajuta  näistä  paikallisista valtasuhteista ja intriigeistä

Petäys oli kieltämättä hyvä kirurgi, mutta  hänen johtamistyylinsä  oli  sellainen, että  hän sai  paljon  vihamiehiä. Hän tahtoi johtaa koko  sairaalaa  eikä hän   katsonut  aiheelliseksi  neuvotella  mistään  asiasta  edes  muiden  ylilääkäreiden  kanssa.  Hän oli

meidän tullessamme  luvannut, että Elina saisi  vapaana  olevan  ylilääkärin  viran, mutta hän  pani  viran  auki neuvottelematta meidän  kanssamme ja kun  lisäksi oli monta muutakin   aihetta   epäluottamukseen,  katsoimme, että on  parempi muuttaa

Seinäjoelle,jossa  Elinalla jo  oli  työ Keskussairaalassa. Kun  sairaala onnistui  vielä  hankkimaan  asunnon Seinäjoelta  sairaalan  läheltä, pakkasimme  tavaramme ja  lähdimme  Ähtäristä. Sain viran gynekologina osastonlääkärinä. Tri  Rautalinko oli ylilääkärinä, kolleega,jonka kanssa  työ  sujui ilman  suurempia  hankauksia. Työtä   tietysti oli paljon  sillä potilasalue oli n 250.000.  Toisaalta  meillä ei  silloin ollut  sairaalassa synnytyslaitosta,vaan  synnytykset  hoiti  kaupunginlääkäri Kähkönen lähellä olevassa  kaupungin synnytyslaitoksessaa. Kähkönen  hankki itselleen  gynekologin  pätevyyden  vanhoilla päivillään ja  toimi  Seinäjoen  keskussairaalan gynekologina minun  lähdettyäni  sieltä.   Mikäli  potilaat  tarvitsivat  sectiota lähetettiin  heidät  meille  leikattavaksi.Lisäksi synnytyksiä hoidettiin lukuisissa paikallissairaaloissa. Elinan  esimiehenä  oli  tri  Särmö, joka nykyisin  toimii Sairaalapiirin johtajalääkärinä  Sairaalassa toimi myös  yksi minun   kurssikaverini kirurgina tri Risto Ignatius , joten  sairaalassa  oli  tuttaviakin. Sisätautien lääkärinä oli  myös minun vanha  tuttuni Yli-Uotila Raimo, johon olin  tutustunut Lappajärvellä kandidaattina  toimiessani, Yli-Uotila oli  silloin  viereisen Vimpelin kunnan  kunnanlääkärinä. Moni  sittemmin  erikoislääkärin  koulutuksen  hankkinutta  lääkäriä toimi  aluksi  kunnanlääkärinä ja  saivat näin   arvokastta  kokemusta.

Kirurgian osaston ylilääkärinä toimi myös minun  entinen tuttuni  Jussi Kangas, joka oli

aikaisemmin  Kurikan kunnanlääkärinä ja sieltä sivutoinään hankki  sitten  Helsingissä

 kirurgin pätevyyden. Olin  hänen  sijaisenaan  yhtenä  kesänä Kurikan kunnanlääkärinä.  Korvalääkärinä oli Pauli Haveri oikein  mukava  mies- jonka  vaimo kuoli,mutta  meni  sitten naimisiin nuoren  röngenlääkärin kanssa. Silmälääkärinä oli  Kytilä jonka  tunsin jo opiskeluajoilta. Seinäjoki  oli  selvästi  suurempi  paikka,kuin  Ähtäri ja  sieltä oli myös paljon paremmat yhteydet esim junalla Helsinkiin.  Lääkärinä oleminen  siihen  aikaan  oli  ruumiillisesti  ja  psyykisesti  raskasta. Lisäksi monet kolleegat polttivat itseään myös vapaa-aikanaan. Haluttiin näyttää kavereille, että ollaan kovia  urheilemaan ja  kovia  kestämään  viinaa. Tästä oli  sitteeeen  seurauksena monia  tragedioita.  Meillä oli hyvä ortopedi  keskussairaalassa tri Petäjä, mutta hän  kuoli  nuorena ,kun tukehtui  juovuspäissään omaan  oksennukseensa. Ähtärin  sisätautilääkäri  Rytkönen kuoli myös melko nuorena ja  väitetään  hänen  ampuneen  itsensä  haulikolla hengiltä. Seinäjoen keskusairaalan  röntgenlääkäri  teki itsemurhan,kun  hänen väitöskirjansa ei  täyttänyt vaatimuksia väitettyjen  kopiointien  vuoksi. Koska  meillä oli perhe ja lapsia ei me  Elinan kanssa otettu osaa  tähän  hurjaan  pohjalaiseen  seurapiirielämään Elelimme kotona,vaikka  siihen kotielämään  ei nyt niin paljon jäänyt  aikaa. Minulla oli  viikon  päivystys kaksi kertaa kuussa, siis  15  pv  kuussa ja  sama  Elinalla,joka  suurinpiirtein asui  sairaalassa päivystysaikana. Minulla oli  lisäksi  vastaanotto  kolmena  iltana viikossa 16-22 jolloin  sitä jo  mei  mielellään nukkumaan. Toisaalta  me  olimme  molemmat  nuoria ja  jaksoimme. Eniten kai  tästä kärsivät lapset,jotka meitä eivät paljon nähneet,mutta meillä oli kuitenkin  kotona minun äitini,joka  silloin  vielä oli hyvässä kunnossa jja  jaksoi  hoitaa  meidän  lapsemme. Kaikesta huolimatta  Seinäjoella viettämämme vuodet olivat  parhaasta  päästä, sillä koko perhe oli terveenä eikä mitään onnettomuuksia  tapahtunut. Hauskoja  ja  vähemmän  hauskoja  tapauksia tietysti jäi  muistiin  vaikka  millä  mitalla: kerran  tuli poliklinikalle  tyttö  äitinsä  kanssa,kun oli  verenvuotoa  alapäästä. Tutkimuksessa  ilmeni että   sieltä alapäästä oli  napanuora  näkyvissä. Ei  toivottu  lapsi oli  tapettu  synnytyksen jälkeen  kotona, mutta ei  huomattu että  asia  kyllä  paljastuu kun napanuora  ja  istukka  paljastaa, että  raskaushan  tässä on ollut. Toisen  kerran  tulee läheisen  kunnan  kunnanlääkäri vähän kummallisessa  asennossa. Hän  tulee potilaan  kanssa ja  hänen kätensä on  siellä  potilaan  alapäässä. Lääkäri  kertoo, että kysymyksessä on  napanuoran  esiinluiskahdus, jota hän on  ollut  koko matkan  pitämässä ylhäällä. No Hyvinhän  siinä kävi ja  tästä lääkäristä  tri Tunkelosta  tulikin  sitten  gynekologi. Toisaalta hän  sitten myöhemmin  sai  aivotuumorin ja kuoli  verraten nuorena. Koska kysymyksessä oli  suuri  sairaala oli  tietysti  kaikenlaisia  intriigejä,mutta on  sanottava että Jussi  Kangas hoiti johtavan lääkärin  asemassa hyvin. Hän oli  kolleegojensa  puolustaja, jota  ei  voi  sanoa  läheskään  kaikista johtavista lääkäreistä,jotka  mielellään  potkivat kolleegojaan  päähän. Hän   yritti myös mahdollisuuksien mukaa järjestää vapaa-ajan  huvia ja muistan   kaksi virkistysmatkaa, jotka teimme. Toinen tehtiin syksyllä kalastuksen merkeissä  etelärannikolle jonne  Orionin  lääketehdas oli  rakentanut majan rantasaunoineen. Käytiin   eräällä  saarella  kalastamassa ja  minä  taisin olla  ainoa joka  sai  pienen  hauen. Sitten  saunottiin ja  tietysti  piti  uidakin saunan jälkeen.  Tri  Yli-Uotila  halusi olla  ensimmäinen, joka  hyppäisi  veteen ja  hän  antoikin  silmälasinsa  kavereille  ja  teki  tyylikkään  hypyn  laiturilta. Oli  ilta  ja  pikku  pakkanenkin,  kuului  roiskahdus ja  huomasimme , että  Yli- Uotila oli  sukeltanut  sentin  paksuisen  jään  läpi. No  eihän  siinä  kuinkaan  nkäynyt, mutta  me  muut  mentiin  sitten  jo  vähän  varovaisemmin  veteen. Seuraava  virkistysmatka  tehtiin  sitten  metsästyksen  merkeissä lappiin, jossa Kuusamossa oli   niin ikään  Orionin  lääketehtaan omistama maja jossa  saatoimme  majailla. Lintuja oli   mutta  minä  en  onnistunut saamaan  riistaa  aseessani  olleen  pienen   vian  johdosta:  aseen  piippu  kosketti  aseen    tukkia  ja  siitä  seurasi  piipun lämmettyä, että osuma   ammuttaessa  ei  ollutkaan  siellä  mihin  tähdättiin. Virhe ei ollut  suuri, mutta sen verran,että  muutaman  sadan metrin matkalta ei  enää osunut lintuun. No tämän virheen sain  sitten  korjattua  myöhemmin.

                                    Isäni  Robert  Remes

     Tässä kappaleessa  haluan  kertoa  isästäni. Isä syntyi Suomessa Kiuruvedellä 1898  23 elokuuta. Isä oli siis  viimeisiä  1800  luvun  tuotteita. Isän isä  oli  Antti Remes  ja hänen äitinsä Liisa.   Anttia  ja  hänen  sisariaan  kohtasi  nuorena   kova  kohtalo, kun  heidän  isänsä  Jussi  Remes   hukkui   verraten  nuorena.   Meillä on  vain  vähän  tietoa  hänen nuoruudestaan.   Aikuiseksi  kasvettuaan  ja  hankittuaan  perheen  Liisa  Parviaisen, siis  minun  isoäitini  kanssa,    Antti  halusi  paremman  tulevaisuuden  perheelleen  ja  katsoi, ettei  Kiuruvedellä  olisi  tulevaisuuden  mahdollisuuksia.  Elettiin  1880-90  lukua  ja  silloin  oli   väestön  muuttoliike  katovuosien  aikana  suurta.  Joukoittain   ihmisiä   muutti   Amerikkaan  onneaan  etsimään, mutta  Antilla  ei  ollut  rahaa  matkalippuun  ja  hän  päätti   yrittää  uutta  elämää  etelä  Suomessa, jossa  olivat   suuremmat  mahdollisuudet.  Antti  oli  voimakas  mies, tottunut  kovaan  työhön  ja  myös  tunnettu  ahkerana  työntekijänä.  Antti  saikin  työtä   suurehkossa  kartanossa  etelä-Suomessa. Isäni  kertoi, että  Antti   yritti  toimia  tilanhoitajana  ja  raatoi   yötä  päivää,jotta  isäntä  olisi  tyytyväinen.  Isäntä oli  ruotsinsuomalaisia ja  puhui   niin  huonosti   suomea, että  helposti  tuli  väärinkäsityksiä  siitä  mitä  hän  halusi. Isäntä oli hyvin  kärttyisä  luonteeltaan  ja  haukkui helposti  alaisiaan.  Ja  kyllähän  sitä  nuotista   suomalainenkin  ymmärtää   ruotsalaiset  kirosanat. Antin   kärsivällisyys  kärsimättömänä ja  helposti  suuttuvana  Remeksenä  alkoi  loppua   ja  hän   alkoi  hautoa  suunnitelmaa miten  tuota  öykkyriä voisi  rankaista.   Isäntää  ei  passaisi  vetää   julkisesti  turpiin,  siitä  tulisi   linnareisu, mutta  se  pitäisi  saada  näyttämään  itsepuolustukselta  tuumi  Antti.  Kun  sitten  taas  isäntä  kerran    porukan  läsnäollessa  haukkui   alaisiaan  otti Antti, iso  riuska  mies kun  oli,  isäntää   rinnuksista   kiinni  ja   kaatoi  tämän   maahan  niin, että  Antti  itse  jäi  alimmaiseksi.  Sitten  Antti   veti  isäntää  turpiin, niin, että  veri  roiskui ja  kai  isäntä  sai  mustelmia  muuallekin.  Kun  sitten  isäntä  poistui  paikalta,  hän  lupasi  haastaa  Antin  oikeuteen.  Oikeudessa  Antti  sitten  selitti, että  hänhän  vain  löi  itsepuolustukseksi,  sillä  isäntähän se  oli  kaatanut  hänet  maahan,  hänhän  se  oli  alapuolella.  Todistajat  kertoivat  tuomarille, että  antti  puhuu  totta  ja  Anttihan  vapautettiin  pahoinpitelysyytteestä  ja  isäntä  sai  varoituksen  työntekijän  pahoinpitely-yrityksestä.  Isäntä  lähti   mutisten kotiinsa  eikä  sen  koommin   liene  palkannut  ketään  Remes  nimistä  tilanhoitajaa.  Toisaalta  jos   Antti  olisi  jäänyt   sinne  ruotsalais-seudulle,   olisivat  kai  hänen  jälkeläisensä  puhuneet  tänä  päivänä  helpommin  ruotsinkieltä.  Antti  ajatteli, että  tämä  ulkomaanmatka  riittää ja  että on  parempi  elää  kaukana  kavalasta  maailmasta,  ja  tehdä  niinkuin  Aleksis  Kiven  seitsemän  veljestä , jotka  muuttivat  Impivaaraan  maailman  pahuutta   karkuun.  Metsän  eläimetkin ovat  ihmisystävällisempiä kuin  nämä  etelän  ihmiset.  Antin  pojanpoika  Niilo Tapio  Remes  katkeroitui  myös  näihin   Helsingin  herroihin, että halusi  muuttaaa mahdollisimman  kauas. Monet  muuttivat  Australiaan tai  Kanadaan,mutta  Niilon  äiti esti  muuton  kauemmaksi  kuin  Ruotsiin:   se  on  ollut  sitten  Niilon  Impivaara. Tämän  jälkeen  Antti   haki  vapaana-olevaa  metsänvartijan   virkaa  Kiuruvedeltä ja  sai  sen.  Virkahan  oli kuin  luotu  Antille:  työpaikka  oli  metsä,   synkkä  korpi, jossa  naapurin  hajut  eivät  liikaa nokkaan  tulisi. Metsänvartijan   virka-etuihin  kuului, että  hän  sai  virkapaikaltaan  maata, jonne  sai   rakentaa  kotinsa.  Maata  annettiin  myös  maanviljelyä  varten, jotta  se  vastasi  tämän  päivän   pienviljelystilaa.  Minun  isäni  kertoi, että  hän muistaa  kuinka  sinne  tilalle,  joka  oli   tietysti  vain metsää,  mentiin  keväällä. Liisalla oli  lehmä ja  joitakin  kanoja. Asuntona  oli  laavu,  siis  jonkinlainen  tuulensuoja  nuotion  vieressä,  jossa  laitettiin  ruokaa. Antti  sitten  kesän   aikana  teki  pitkiä  päiviä,  jotta  se   hirsimökki  saataisiin  talviasuttavaksi,  ennen  lumen  tuloa  ja   kova  työmies  kun  oli,  siinä  Antti  onnistuikin.  Koska  ensimmäisinä   vuotena  ei  tietysti  ollut  ennätetty  raivata  suurempaa  peltoalaa, oli   leipäjauhot  haettava  Kiuruveden   kirkolta  ja  leipähän  oli tärkein  ravinto  1800-luvulla.  Nauriita ja  lanttuja  sai  kasvatettua  pienelläkin  alueella  ja  ne  säilyivät  talvenkin  yli  paremmin  kuin  perunat, joita  oli  varjeltava  paleltumiselta- lanttu ja  nauris  kelpasivat  syötäväksi ,  vaikka olisivat  jäätyneetkin.  Hevosta  ei  Antilla ollut ja   kerran  minun  isäni  muistaa,  kun  Antti  kantoi  Kiuruveden  kirkolta, jonne oli  matkaa  n  50  kilometria  Antin  mökiltä,  selässään  ruisjauhosäkin  a  50  kiloa  kotiin  saakka.  Nämä Antti Remeksen  ruoanhakumatkat  olivat  tietysti  saavutus  jo  siihenkin  aikaan ja  niistä  kerrotaan tänäkin  päivänä  Kiuruvedellä  ihmetarinoita. Kerrotaan, että  tällaisella  hakumatkalla  tuli  pappi  Anttia   vastaan  ja  jäi  jututtelemaaan.  Antti ajatteli, että  hän  ei   halua  näyttää, että  tämä  säkki  hartioilla  painaisi  erikoisen  paljon  ja  piti  sitä  koko  ajan  hartioillaan,vaikka  se  varmasti  tuntui  melko  hankalalta. Se  oli  niinkuin  Antin  merkki  mikä  mies  hän on. Talon  valmistuessa  siinä oli tupa ja  kamari . Koska  lapsia oli  niinkin  paljon kun oli   7  kappaletta, oli   Liisalla  parhaimmillaan  2  lehmää. Kuitenkin , vaikka   Antilla oli   metsänvartijan  palkkansa,  toimeentulo oli  ajoittain  niukkaa. Silloin  Liisa   tarttui  toimeen  ja  kiersi   lähitaloissa   hierojana  ja  oli  kuulema   taitavan  hierojan  maineessa  ympäristössä.  Niin, että  tätä  parantamisen  taitoa  on  ollut   suvussa  jo  monessa  sukupolvessa.  Terveydenhoito  oli  tietysti  näissä  olosuhteissa  korkeimmissa  käsissä ja  minun  isäni  kertoi, kuinka   eräs  hänen   sisarensa  kuoli  8  vuoden  ikäisenä  ripuliin.  Isä kertoi, että  hän  auttoi  sisarensa  käymälään,  kun  tämä  pyysi, mutta  sitten  sisar  siellä  ei  enää  jaksanut  nousta ja  lakkasi  hengittämästä ; se  oli  Robertille   järkyttävä elämys.  Sisar   kuoli  luultavasti  suolistoinfectioon  ja  sen  aiheuttamaan  nestehukkaan,  jota  aliravitun lapsen  puolustuskyky ei  kestänyt. Aliravitsemus  johtui  proteiinin  puutteesta, sillä  isä  kertoi, että  pitkän  aikaa  ei  ollut  muuta  syötävää kuin  ruisleipä tai  ruisvelli.  Antti  oli  monitoimimies, kuten  siihen  aikaan oli  pakko  olla: hän  teki  lapsilleen  vaatteet  ja  kengät.   Pienessä  pirtissä monen  lapsen  melutessa ja  riidellessä,  tunnelma  saattoi  käydä  kireäksi.  Kerran  minun  isäni  oli  kai  melunnut  liikaa  niin että  Antti  antoi  Robertille  vauhtia niin, että  Robert  löi  päänsä  ovenpieleen, niin että  päähän  tuli  iso   vuotava  haava. Antti  otti  silloin  neulan  ja  pikilankaa  ja  ompeli   haavan  kiini  ja  hyvähän  siitä  tuli  loppujen  lopuksi.  Robert  oli  kaikkein  nuorin  lapsista ja hän  tietysti  sai  kuritusta  myös   sisariltaan.  Isän  vanhin  sisar  Saara  kertoi  minulle  sota- aikana,  kuinka  hän  antoi  Robertille  selkäsaunan ja  sanoi  kyllä  antavansa minullekin  tarvittaessa.  Ei  siis  ollut  helppoa  Robertin  lapsuus  siinä  perheessä.  Antilla oli neljä  poikaa: Antti, Paavo, Jussi  ja  Robert. (  Robert  sai  hienon  ,ulkolaiselta  kalskahtavan  nimensä, kun   kastetilaisuudessa  ruosinkielinen  pappi  muutti  Roope  nimen   kastekirjaan Robertiksi.)  Antti  oli  niitä  vanhan  ajan  tervaskantoja.  Robertin  kertomusen  mukaan  Antti  ei   nauttinut  alkoholia ja  oli  muutenkin  terveitten  elitapojen  kannattaja.  55   vuotiaana  Antti  kuitenkin  sai  lievän  oikean  puolisen  halvauksen, mutta  hän  toipui  siitä  niin  hyvin, että  rakensi   vielä  lähes   80  vuotiaana  omin  käsin  hirsitalon. Poikien   tultua  aikuiseksi, he  olisivat  halunneet  ansiotyöhön kotitöiden  lisäksi. Rahantarve  oli  erikoisen  suuri, sillä   maailmalla oli  alkanut   1914  maailmansota  ja  sen  vaikutukset  tuntuivat  Suomessakin   vähitellen  lisääntyvänä  puutteena.  Kaupungeissa  nähtiin   suoranaista  nälkää  ja  maaseudullakin  saatiin   kiristää   nälkävyötä muutaman  pykälän. Pojat  menivät  yhdessä  kysymään  työtä  ja   saivat  kuulla ,että  työtä  tulee, mutta  teidän  olisi  sitä  ennen  liityttävä  valkokaartiin,  jotta  maata  voitaisiin  puolustaa  noita  " punikkeja"  eli   punakaarteja  vastaan.  Isännät  pelkäsivät kovasti sillä etelä - Suomesta  kerrottiin  hurjia  juttuja  siellä  tapahtuneista  murhista. Pojista  Paavo Jussi ja Robert  liittyivät sitten  valkokaartiin,  Robertkin vaikka  hänen  täytyi  tehdä  se  vapaaehtoisena, kun oli  vasta  17 v.   Jussi   sai  sitten  eräässä  hyökkäyksessä   "kuularuiskun",  joksi  konekivääriä  siihen  aikaan  kutsuttiin,    sarjan  mahaansa  ja   menehtyi   sisäiseen  verenvuotoon.  Isä kertoi, etttä  hän   erikoisesti  piti  Jussista. Jussi oli  lapsista  lahjakkain  ja  erittäin  musikaalinen. Jussi  oli  onnistunut   hankkimaan   niin paljon  rahaa, että oli  ostanut  haitarin ja  soitti  sillä  erittäin  hyvin  ja  ansaitsi  kai  muutaman  lantinkin  soittamisellaan.  Soitot  kuitenkin  loppuivat  siihen   kuularuiskun  musiikkiin. Robert  haavoittui  Tampereen  valloituksen  yhteydessä  ja  vain  Paavo  selvisi  ehjin  nahoin  tästä  työnhakureissusta.  Isän  vanhin  veli  Antti   jäi  maanviljelijäksi ja  eli  melko  vanhaksi,mutta  häntäkin   vaivasi   tuberkuloosi  vanhemmalla  iällä.  Paavo  meni  ensimmäisen  vaimonsa  kuoltua  naimisiin  lesken  kanssa, mutta  vaikka  oli  olevinaan   talon  isäntä,  ei  Paavo  saanut  palkkaa  edes  matkalippuun  kun  hän  tuli  meille  Jyväskylään  veljeään   katsomaan vaan  Robertin  piti  isännän  matkalippu  maksaa.  Kun  sitten  isä oli jotenkin  parantunut, hän  sai  työtä . Kyllä isännät  olivat   tälle  sotasankarille  kiitollisia;  olihan  isäntien  omaisuus  nyt  turvassa  kun  niistä  punikeista  ja  ryssistäkin  oli   päästy  eroon. Isä  pääsi  sitten  metsätyömaille  kirjuriksi  ja  mittamieheksi,  koska  hän  ei  sitä  raskasta  hakkutyötä  invaliidina  voinut  tehdä.  Työtä oli  runsaasti, sillä   Savossa oli lähet  koskemattomat  metsät  uittoreittien  varrella ja  Euroopassa  tarvittiin  sodan  jälkeen  puuta  jälleenrakennukseen. Puut  kaadettiin  talvella  metsissä ja  vedettiin  hevosella  uittoreittien  varrelle. Miehet  asuivat  metsäkämpillä, koska  pitkien  matkojen   vuoksi  ei  voinut  mennä  kotiin  vaimon  luokse  yöksi  työpäivän  jälkeen. Robert  pääsi  nopeasti  eteenpäin, sillä  hänellä  oli  terävä  laskupää, jota  tarvittiin, koska  piti  laskea  hakatun  puun  määrä ja  palkat. Robert  ei  ollut  käynyt  kansakoulua, vaan  kiertokoulun, mutta  oli  kehittänyt  oman  erikoisen   laskutapansa. Robert  laski  sormillaan,  koska  metsässä  ei  aina ollut  kynää  ja  paperia. Kaikesta   huolimatta  Robertin  laskutapa  oli  nopeaa  ja  tarkka, vaikka  en   minä  koskaan  oikein  ymmärtänyt  kuinka  hän  sen  teki, mutta  oikein  hän  kuitenkin laski  summat  ja   kertomiset  ja  prosentit. Lopputulos  kirjoitettiin  sitten  tupakkaskin  takakanteen  muistiin, sillä   kaikkihan  sitä "Työmistä" polttivat. (Työmies  ja  Saimaa olivat tupakkamerkkejä.  Tupakkaa myytiin  pienissä  pahvilaatikoissa ja  kannessa oli  kaunis  maisema  ja   merkin nimi. Askin  takapuoli oli  ilman  tekstiä ja  sinne  saattoi  kirjoittaa  tärkeimmät  asiat  muistiin)  Pitkä-aikaisin  työmaa  isällä  oli   Suojärvellä.  Suojärvellä oli  myös  paljon  pohjoiskarjalaisia  työntekijöitä  savolaisten  lisäksi. Venäjän  vallan  aikana  nämä  rajakarjalaiset  olivat  huomattavasti  venäläistyneet   niin  kieleltään  kuin  kulttuuriltaankin.  Joillakin  oli  haitari,  jolla  sai  musiikkia  metsäkämpän ikävyyttä  vastaan  ja  joskus nämä  karjalan  pojat  tanssivat  ripaskaa musiikin  tahdissa.. Siitähän  isä  kovasti  piti  ja  näytti  minullekin  joskus  mallia.  Suojärvestä  Robertilla  oli myös ikäviä  muistoja.  Kun  asuttiin   metsäkämpillä  talvella  pitkiä   aikoja  ei  tietenkään   hygienia ollut  korkeatasoista.  Bakteeri-infektiot  levisivät helposti .   Suojärvellä  isä  sairastui  kurkkutulehduksen , angiinan,  ja  makasi  korkeassa  kuumeessa   pari  viikkoa.  Siihen  aikaan  ei  ollut  tähän  tautiin  mitään  lääkkeitä. Jos  luonto ei  parantanut,  kuolema  korjasi.   Toivuttuaan   isä   voi  huonosti  ja  lääkäri  totesi  hänellä    sydämen  rytmihäiriön, jonka  hän  oli  saanut  tulehduksen  yhteydessä Rytmihäiriö jäi   pysyväksi ja  sitä   pidettiin  siihen  aikaan  niin  vaarallisiena, että kun  minä   synnyin  ja  isä  olisi  halunnut  ottaa  itselleen  henkivakuutuksen, turvatakseen  perheensä   toimeentulon  hänen  mahdollisen  kuolemansa   varalta,  vakuutuslääkäri  sanoi, ettei  hän  voi  myöntää isälle  henkivakuutusta  sillä tämän  rytmihäiriön  vuoksi  isä  ei  eläisi  kauan.   Tämä   tuomio  sitten  vaivasi  ja  masensi  isää   pitkän  aikaa  ja  oli   syy  siihen, että  isä  käytti  alkoholia  ajoittain  liikaakin. Onneksi   silloinen  lääketiede  oli  väärässä osittain, sillä  isähän  eli  vielä  30  vuotta  tämän  jälkeen,  vaikka   tämä  rytmihäiriö lopuksi  kuitenkin  aiheutti  kuolemaan  johtavat  elinvauriot  1960.  Nousukauden  aikana  1927-1933,  ennen  maailmanlaajuisen  laman  tuloa  isä  menestyi  hyvin  liikemiehenä;  aluksi   toisten  yrityksissä,  mutta  myöhemmin  itsenäisenä  yritttäjänä.  Isä  myi  maatalouskoneita ja  ensimmäisen  maailmansodan  aikainen  aika oli  Suomen  maatalouden  ensimmäinen  koneellistamisen  kausi. Silloin  tarvittiin  puimakoneita heinänleikkureita, separaattoreita  jne.  Tämä  johtui  myös  siitä, että   aikaisemmin  maataloustyössä  liikkunut  maaton  työväestö   oli  yhä  suuremmassa   määrässä  siirtymässä  kaupunkeihin,  jossa  voimakkaasti  kehittyvä  teollisuus   kilpaili  siis  nyt  maatalouden  harjoittajien  kanssa  työvoimasta.  Oli  pyrittävä   suoriutumaan   samasta  työstä  kuin  aikaisemmin  vähemmällä  ihmistyövoimalla   koneiden  avulla. Voi  sanoa, että  Suomi  suoriutui  loistavasti  tästä  ensimmäisestä   maatalouden  koneellistamisen  kaudesta. Maataloustuotteita oli  runsaasti  saatavilla  ennen  sotaa  ja  ne  olivat   kansainvälisestikin halpoja  niin,  että  tavaöllisen  työläisenkin  oli  helppo  ravita  itsensä  kunnon  ruoalla. Kun  nyt  Suomi  Eu:un  liittyessään  täytyy   alkaa  uusi  maatalouden  koneellistamisen  kausi  ollaankin  sormi  suussa, kun  pitäisi   pystyä  tuottamaan   maataloustuotteita   kansainvälisesti  kilpailukykyisillä  hinnoilla.  30-luvulla oli  pakko  selviytyä,  nyt  ollaan  sitä  mieltä, että  valtion  on  autettava  erilaisilla  tukiaisilla  selviytymään.  "  Ennen  oli  miehet  rautaa ja  laivat puuta"  Isällä  meni  siis   hyvin  ja  hänellä  oli  parhaimmillaan  pari  autoakin  , joista  sillä  kuorma-autolla  koneet  saatiin  asiakkaille  nopeasti. Isä  oli  syntynyt  myyntimieheksi .  Hänellä oli  taito  saada  ostaja  vakuuttuneeksi  siitä,  että  tämä  ehdottomasti  ei  tulisi  toimeen ilman  isän  myymiä  tavaroita. Joskus  tietenkin  oli  kaupan  saamiseksi  käytettävä  tehokkaimpiakin   keinoja.  Kauppaneuvotteluissa  isäntien  kanssa  tarjottiin  usein  runsaasti  ns  harjakaisia  melko  korkeaoktaanisella  pirtulla ja  kun  sitten  isäntä  oli  umpihumalassa olikin  sitten  helppo  saada  isännän  nimi  kauppakirjaan.  Tämä  ei  tietenkään ollut mitenkään  uutta; se  kuului  siihen  aikaan  kaupantekokulttuuriin. Moni  isäntä  oli  jo  paljon  aikaisemmin   markkinoilta  tultuaan   todennut, että  taisin  olla  vähän  humalassa  hevoskauppaa tehdessäni, kun  toin  kotiin  pattipolvisen  hevosen.  Siihen  aikaan  ei  rankaistu  ohjasjuoppoudesta  ja  hevosethan  oli  raittiina.  Vaikka  isäntä   oli  umpihumalassa  hevonen  osasi kotiin.   Hannakin  kertoi miten   hänen  isänsä Jahvetti  joskus  markkinoilta  tullessaan  oli  humalassa, mutta  kun  kaverit  panivat  Jahvetin  rekeen  vällyjen  alle  ja  sanoivat  pollelle  menepäs  kotiin,  polle   teki  työtä  käskettyä  ja  sitten  kotona   Jahvetin  vaimo  kuuli  hevosen  hirnahduksesta, että  nyt  se  Jahvetti  tuli  sitten  kotiin. Tällaisissa  kaupantekomenetelmissä  oli  kuitenkin  varjopuolensa ja  siinä  piti  tasapainoitella.  Kerran   Robert   oli   taas tekemässä  kauppoja  erään  isännän  kanssa  ja  kun  isäntä  oli   umpihumalassa  eikä  oikein  pystynyt  kirjoittamaan  nimeään  kauppakirjaan, hän  pyysi  Robertia  auttamaan  nimen  kirjoittamisessa.  Kun  isäntä  sitten  aamulla  heräsi  tietysti  kauheassa   krapulassa  ja  emäntä oli  nähnyt  kauppakirjan ja  sen  vuoksi  pitänyt  kauhean  haukkumasaarnan  yritti  isäntä  selvitä  pälkähästä  selittämällä, että  hän  oli  niin  humalassa  että  ei  tiennyt  mihin  hän nimensä  pisti  ja  päätti   asettaa  kyseenalaiseksi  kaupan  laillisuuden  haastamalla  Robertin  käräjille  siitä  syystä, että  Robert  oli  muka  väärentänyt  kauppakirjan, vaikka  oli  todistajia, että  yhdessä  isäntä ja  Robert  niitä  nimiä  kirjoittivat,  oikeus kuitenkin  totesi, että  isäntä ei  kirjoitustilaisuudessa ollut  oikein  täysissä  ruumiin  ja  sielun  voimissa  ja Robert  sai tästä  varoitukseksi  sakkoja.   Emännät   eivät  tarvinneet  pirtua,  sillä   useimmiten  riitti   komean  ja lipeväleukaisen  Robertin  ylipuhuminen,  jotta  kaupat  syntyivät.  Kerran   Robert  myi  separaattorin  emännälle, jolla  ei  ollut  edes  lehmää, josta  olisi    voinut  lypsää, jotain  separaattoriin  pantavaksi.   Robert oli  mennyt  naimisiin  jo  20 luvun  alussa  Lyydi  Vartiaisen  kanssa.  Robert  ja  hänen veljensä  Paavo  seurustelivat  sisarten  kanssa  ja  menivät  siis  naimisiin  näiden  kanssa.  Robert  oli  kauppamatkojen  vuoksi  paljon  poissa  kotoa  ja  siitä   nuori  vaimo  ei  tietenkään  pitänyt.  Kerran  Robert   matkoiltaan  tultuaan  tapasi  vaimonsa  vieraan  miehen  seurassa  ja  se  vaikutti   syvästi  Robertiin.  Lydia  sai  kaksi  lasta,  joista  toinen  Olavi  kuoli  kuitenkin  jo  3  vuotiaana infektioon:  Olavilla oli  meidän  suvussa  lievänä  esiintyvä  tauti, jota  siihen  aikaan  kutsuttiin  nimellä  "maitorupi",  ja  jolla  on  nyt  hienompi  nimi " Prurigo Benier". Tämä  tauti ei  ole  yleensä  vaarallinen, mutta  kun  ihoon  tulee  verestävä  haava, voi  infektio  olla  vaarallinen. Siihen  aikaan ei  ollut  penisilliiniä,joten  tauti  sai  kuolemaan johtavan  kulun.  Lyyti  sai  sitten  tuberkuloosin  ja  kuoli  verraten  pian, joten  Robertista  tuli  leskimies  jo  ennen   30  vuoden  ikää  1927.  Robertilla  meni  tästä  huolimatta lujaa  ja  kaupat  vain  lisääntyivät.  Jossain  vaiheessa  kuvaan  tuli  Hannakin,joka   tietysti  myös  lankesi  tämän  lipeväleukaisen  komean  liikeyrittäjän  puheisiin, jolla   oli  rahaa  käytettävissä  runsaasti  ja  mm oma  auto, joka  siihen  aikaan  oli  statusta. Hannahan  oli  Kuopiossa  veljensä  luona  ja  kai  se  jotenkin  näissä   merkeissä  se   tapaaminen  tapahtui.  Robert  oli  komea,  hienosti  pukeutunut  ja   varakaskin, joten  Hanna  luuli  varmaan  hyvänkin  kaupan  tekevänsä, kun  tämän  johtajan  matkaan  lähti. Kaikki oli  hyvin  ja  Robert  oli  tyytyväinen, oli  uusi   vaimo  ja  vauvakin  tulossa. Kuitenkin ,  kuten  tiedämme, mikään  onni  ei  ole  ikuista, ja  tämä  kansainvälinen  nousukausi  sai  hyvin  ikävän  lopun  börssien  romahtaessa  1929.    Koska  kukaan  ei  voinut  mitään  ostaa,  ei  isä   voinut  myöskään  mitään  myydä  ja  konkurssihan  siitä  tuli.  Oli  uusi  vaimo  ja  pieni  lapsikin  jotka  kaipaisivat  ruokaa  ja  katon  päänsä  päälle.  Nuori  vaimo ja  lapsi  tulossa; konkurssi  tässä  tilanteessa  ei  ollut  lainkaan  hauskaa  ja  voi  vain  kuvitella  Hannankin  tunteita. Tämä on ollut  Hannalle  niin  vaikeata  aikaa,  ettei  hän  siitä  koskaan minulle  suostunut  kertomaan. Hannan  vanhemmat  jo  olivat  olleet  kovasti  liittoa  vastaan, sillä  eihän ollut  sopivaa, että  talollisen  tytär  menisi  naimisiin jonkin   tyhjäntoimittajan  kanssa, joka  ei  omista  aariakaan  maata.  Hannan  vanhin  sisar  Toini   kun  oli   mennyt  juuri  naimisiin   maatilanomistajan  kanssa  kuin  esimerkiksi  muille sisarille. Hannan  suhde  vanhempiinsa  oli  niin  vaikea, että  meni  kymmenen  vuotta  enenkuin  sopu   tuli. Kun  minä olin  aivan  pieni  Hanna ja  minä   olimme  Robertin  vanhempien  luona  ja  Robertin  äiti hoiti  minua  jonkin  aikaa.  Vaikka  Hannan  vanhemmat  olisivat  voineet   auttaa,  ei  Hanna  voinut  heidän  apuaan  pyytää. Kun  minä  olin  niin  pieni  rääpäle oli  Robertin  äiti  juottanut  minulle  kuulema  kermaa,  jotta   saisin  riittävästi  ravintoa.  Henkiin  minä  sentään  jäin. Tällä  aikaa  isä  mietti  mitä  hän  voisi  tehdä.  Hän  on   erittäin  hyvä  myyjä, mutta  mitä  hän  myisi.  Isä  oli   hyvä  piirtämään  ja  hän  ajatteli,  että  jos  hän  myisi  taidetta  ovelta  ovelle.  Mitäs   sitä  voisi  myydä. No  onhan  Suomessa   valtiomiehiä kuten  Mannerheim, presidentti  Svinhuvud ja  Presidentti  Ståhlberg, jokainen kunnon  suomalainen  tietysti  haluaisi  näiden  kuvan  seinälleen. Taiteen  myyminen  vaikeina  aikoina  on  pelastanut monta   nälkäkuolemasta. Muutama  vuosi  aikaisemmin, kun  isä  aloitti  taiteen  tekemisen  oli  Itävallassa  nuori  mies  Hitler  elänyt  vaikean  ajan  ohi  myymällä  maalauksiaan.  Että  olihan  Robertilla  näitä  esikuvia, vaikka  ei  hän  Hitleriä   tuntenutkaa  vielä  silloin.  Isä  näki   suurmiestemme  kuvia  ja  korkokuvia,   eli reliefiä, kuten  isä niitä  nimitti,  Suomen  Kuvalehdessä  ja  osti  kaupasta  kipsiä  ja  alkoi  muovat  kuvia  Suomen  kuvalehden  mallien  mukaan, sillä  eihän  ollut  mahdollista, että  Robert  olisi  pyytänyt   Marsalkka  Mannerheimia  malliksi.  Suomen  Kuvalehdessä  olleet  reliefit  oli  tehnyt  kuvaamataiteen  professori   Wikström,  joka  on  sittemmin  tullut  tunnetuksi  piirtäjä  Kari  Suomalaisen  isänä.  Kyllä  siinä  muutama  viikko  meni  ennenkuin  nämä  prototyypit  olivat  valmiita, mutta sitten  kun  isä  sai   myytyä  ensimmäiset  työt  ja  niitä  oli  vielä  kehuttukin  hän  alkoi  sarjatuotannon  ja  kipsiä  ja  maalia  ostettiin  paljon  varastoon.   Robert  ei  tietysti  voinut  myydä  tauluja   aivan  köyhiin  mökkeihin, olihan  pula-aika. Robert  kävi  suurissa  virastoissa  johtajien  luona  ja  näiden   virastojen  seinille  tietysti  tällaisten  suurten  herrojen  kuvat   sopivatkin.   Kerran  sitten  eräs  johtaja   kiinnitti  huomiota, että  Robertin  reliefit   muistuttavat  Wikströmin  töitä  ja  syytti  isää  jäljentämisestä.  Isä  meni  silloin  suoraan  itse  professori  Wikströmin  luokse  ja  näytti  töitään  tälle. Kävi  ilmi, että  isä  oli  vain  käyttänyt  mallina  Wikstrrömin  töitä, eikä  suinkaan  valanut   kipsiin  Wikströmin  alkuperäistä  työtä,  täten  voitiin  katsoa  Robertin töiden  olevan  Robertin  omia  taideteoksia.  Professori   Wikström kirjoitti   silloin  paperin,  jossa  hän   sanoi, että  Robert  voi  täysin  vapaasti  myydä näitä  Robertin tekemiään  töitä .  Tässä  kai  auttoi  myös  se  , että  Professori  Wikström   halusi  tällä  tavalla  auttaa   hädässä  olevaa  sota-invaliidia.  Professori  Wikström  ei  ollut  vain   suuri  taiteilija, vaan  myös   suuri  ihminen, kuten  hänen  poikansa  Kari  Suomalainenkin.  Robert  oli  tyytyväinen  ja  alkoi  sitten  myös  tehdä   kuvapatsaita,   joita  hän  myi   korkeisiin  virastoihin.   Patsaan  tekeminen oli  tietysti  työläämpää kuin  reliefien,joten  isä   keskittyi  sitten  enempi  näihin  reliefeihin  valmistamiseen. Kauppa  kävi  niin  hyvin, että  meillä  ei  ollut  vaikeuksia  selvitä  tämän   Suomea  koettaneen  laman  läpi. Koska  tietysti   samaa  ei  pienillä  paikkakunnilla  voitu   myydä  ikuisesti, Robert  muutti   aina  uudelle  paikkakunnalle,  kun  entisellä  paikalla  myynti  laski. Täten me  muutimme  Oulusta   Vaasaan,  Vaasasta   Hämeenlinnaan,  Hämeenlinnasta  Turkuun  ja  sitten  lopuksi  Turusta   Helsinkiin.  Helsingissä  isä  sitten  ajatteli, että  olisi  mukava olla  jokin  tavallinen  työpaikka, ettei  tarvitsisi  tätä   epävarmaa  liiketointa  harrastaa.  Helsinkiä  rakennettiin  kovasti  ja   rakennusalalla oli   työtä  vaikka  kuinka  paljon. Isä  kuuli, että  muurarit  ansaitsevat  hyvin.  Hän  meni  eräälle  rakennustyömaalle ja  katseli  kuinka  nämä  muurarit   tekivät  työtä  ja   meni  sitten  seuraavana  aamuna  eräälle  läheiselle  rakennustyömaalle  ja  kysyi  mestarilta  muurarin  töitä. Tämä   vain  kysyi  oletko  sinä  aikaisemmin  tehnyt  tätä  työtä ja  isä  vastasi   myöntävästi. Siinä  ei  sen  kummempia  todistuksia  tarvittu.  Isä  aloitti  työt  ja   sehän  kävi  ihan  mukavasti.  Isä  oli  nähnyt kuinka  muurarit  kätevästi  katkaisevat  tiilen  kuokan  tapaisella   vehkeellä  ja  jotta  hän  näyttäisi  ammattilaiselta  teki  samalla  tavalla.  Katkaisu  ei  kuitenkaan  onnistunut  niin  kuin  tosi  ammmattilaiselta,vaan  isä  iski  sillä  kuokalla  vasempaan  käteensä   eikä  siihen  tiileen, niinkuin  oli  tarkoitettu.  Siitähän  työpäivästä  tuli  sitten  melko  lyhyt  ja  isä  sai  käydä   sairaalassa  sitä  kättä  hoitamassa.  Tämä  tarina  osoittaa  vaan  sitä, että  isällä  aina  riitti  uskoa  , että  hän  pystyy  selviämään  vaikeuksista  ja  että   häneltä  ei  puuttunut  yrityshalua. Onneksi ei  tullut  infektiota  siihen  käteen. Kun  käsi oli  parantunut   sai  isä  työtä  läheiseltä  Merivaaran  tehtaalta, jossa   tehtiin  siihen  aikaan  suurta  menestystuotetta  Hetekaa. Heteka oli  rautasänky  ja  sen  suosio  perustui  siihen , että  siihen  eivät  sen  ajan   tutut  kotieläimet  lutikat  pystyneet  pesiytymään,  sekun  oli  rautaa.  Kun  me  sitten  muutimme  Vaasankatu  23  Helsingissä,  isä   sai  työtä   aivan  kotimme  lähellä  olevassa  autokoritehtaassa, jossa  hän  sitten  sai  peltisepän  koulutuksen ja  pätevyyden  autokoripeltiseppänä.  Linja-autoja valmistettiin  runsaasti ja  työtä  riitti, joten  perheen  leipä oli  taattu.  Sitten  kuitenkin  tuli se  isän  tuberkuloosi ja  myöhemmin  sota.   Vaikka  isä  täten  olikin  muuttunut   itsenäisestä   liikkeenharjoittajasta   ns  työntekijöiden  yhteiskuntaluokkaan,  ei  isä  kuitenkaan  tuntenut  olevansa  proletaari vaan  hänellä  oli  enempi   oikeistolainen  poliittinen  vakaumus.  Työväestön  piirissä oli  vieläkin paljon  kommunisteja, vaikka  suurin  osa  niistä  olikin  melko  hiljaa.  Työpaikoilla  kuitenkin  oli  vieläkin  kaunaa   ja  isä  sai  joskus  kuulla  lausuntoja  siitä, että  oli  ollut  lahtareiden puolella   vapaussodan  aikana.  Isä  kävikin  vapaa-aikana  entisten  sotaveteraanien  kokouksessa ja  siellähän oli  myös  näitä   Itä-Karjala-liikkeen  miehiä.  Isällä  oli  paljon näitä   korkeita  upseereita  ja Itä.Karjala- liikkeen  johtajia  tuttuina  enkä  minä  koskaan   päässyt  selville  miksi.  Näistä  tuttavuuksista  oli  kuitenkin  hyötyä varsinkin  sitten  kun  isä sairastui,   isä  pääsi  nopeasti  hyvään  hoitoon  sinne  Alvar  Aallon  piirtämään  Paimion  parantolaan. Eräs  näistä  korkeista  upseereista  oli  niin  hyvä  ystävä, että  lupasi   auttaa  milloin  vain  Robert  apua  tarvitsisi.  Kun  minä  sitten   aloitin  opiskeluni  isä  puhui  tämän  upseerin  kanssa, joka  muuten  asui  Helsingissä  Messuhallia  vastapäätä.  Upseeri, jolla oli  hieman  erikoinen  nimi  Susitaival, (luultavasti  otettu  suomalainen nimi vapaussodan jälkeen.Oli  tavallista  silloin, että   sukunimet  muutettiin  suomalaiseksi)  sanoi, että  minä  olisin  tervetullut  heille  käymään  tutustumaan ja  hän  tarjoaisi  päivällisen, jolla  sitten  voitaisiin  puhua  kuulumiset.  Päivällinen  oli  hienosti  katettu  ja  kotiapulainen  oikein  tarjoili. Olin  kuitenkin  ällistynyt, sillä  ruokana  tarjottiin  verilettuja. Meillä  köyhässä  perheessä  sellaista  ruokaa  pidettiin  huonona.  Kun  minä  sitten  kiittelyjen  jälkeen menin  kotiin,  päätin, etten  minä   tuolta  upseerilta   tohdi  mitään  apua  pyytää,kun  se  on  niin  köyhä  itse, että  sen  on  syötävä  verilettuja.  Isä  selvisi   tuberkuloosista  hyvän  hoidon   johdosta  ja  taas  kaikki  alkoi  vaikuttaa  hyvältä. Kuitenkin  sota  taas  sotsi  tilanteet   muutamaksi  vuodeksi.  Sodan   jälkeen  isän  terveys  sitten  vähitellen  huononi.  Hän  sai  kaaduttuaan  lonkkamurtuman, josta  olen jo  aikaisemmin  kertonut  ja hän  ei  enää  pystynyt  tähän  raskaaseen   sepän  ammattiin ja hänen  oli  jäätävä  eläkkeelle.  Kun  isä  kuitenkin  halusi  lisää  tuloja  ajatteli  hän  palata  tähän  vanhaan   harrastukseensa  taiteeseen ja  yllättäen  kauppa  kävi  niin  hyvin, että  Robertin  veli  Paavo  tuli    häntä   auttamaan  markkinoimisessa. Kuten  aikaisemmin  kerroin  Paavo ei  saanut  isännän  palkkaa ja  lompakkoon  tuleva  provisio  isän  taulujen  myynnistä  oli   tervetullut.  Me  isän kanssa  vähän  säälimme  Paavon  kohtaloa, mutta  kuulimme   sitten  myöhemmin, että  omaiset  olivat   hoitaneet   sitten   aikanaan  Paavon  kunnialla  hautaan,  mitähän  se  sanonta  nyt   sitten  tarkoittaneekin.    Paavo  kuoli  75  vuotiaana  uremiaan, jonka oli  saanut, kun suurentunut  prostata oli  tukinnut   virtsatiet,  ja  aiheuttanut  ns  virtsamyrkytyksen. eikä  niitä   siihen  aikaan  leikattu. Peltisepän  taidoista  isällä oli  sitten  hyötyä kun  hän  teki  näitä  kuparipakotuksia  aikanaan   kun  me  asuimme  Jyväskylässä  ja   näitähän  sitten  jäi  meille  muistoksi  isän  kuoltua.  

                      Isäni Robert  Remeksen  kirjeet  1953 -1959    

Isän kirje 26.12.1953     Tapio ja Terttu.  Lähetän tässä taas näitä tauluja 4 kpl,  myy sitten taas nämä maitorahoiksesi,  mutta älä nyt alle ainakaan  viiteensataan.  Minä myin tänne Kirja‑Mattiinkin  500 kappale 2 kpl.   Huomasitko sen  lehtileikkeen  viime pakkauksessa  se  oli siinä vaikka en ensin meinannu  laittaa.   Minä olen muovaillu  Aleksis‑Kiven reliefin saman suuruisen  sitä on täällä kysytty.  Ruppeen ensi viikolla tekemään Kiven kuvia.  Nyt ei äiti antannu.  Minä maksoin Säästöpankkiin  sen  5000  ja Pylkkäselle ( paikallinen kauppa  josta ostettiin luotolla ruokaa) 2000 Olen  ototellu teollisuustapaturmalta rahaa viime kuulta ei ole tullu viikon päästä menen Kurkipään luo ( hoitava lääkäri)  loppulausunnolle eli  jos antaa tämän vuoten loppuun, en mene töihin ennen pyhiä ja uutta vuotta. Niin nyt kun tulis nämä terveenä perille  ( lähetetyt kuvat)  Kirjoita heti kun saat. Paljon terveisiä ja kuulemiin piirteli isä ja Anni ( olisiko Anni ollut käymässä)  jatko: On kiire nyt mutta minä vähän pistän tätä Aleksis kiven mallia, kun äiti on kaupassa  ja tämä paketti laitetaan postiin ( kirjeessä on sitten isän piirtämä kuva Aleksis‑Kivestä)                                                                       

 Isän kirje Jyväskylä 15.02.1954.   Poikani Tapio Tervehtykseni täältä  kotoa ja taas Kuopiosta ja kiitos kortistasi. Minä kävin tultuani Kuopiosta tuolla sosiaalilautakunnassa  ja  sain minä sen meitän varattomuustotistuksen,  mutta en minä nyt sitä tämän mukana lähetä;  tarkastan niitä kaavakkeita vielä tarkemmin, mutta tällä viikolla se  tulee. Niin menihän tuo Kuopion matka, vaan loppu etupäässä Aleksis‑Kivet. Kuluja tulee, jäihän siitä 5000.  No muuta ei voi juuri toivoakaan alle 30 lastista ( tarkoittaa, että hänellä oli 30 myytävää taulua mukana!)  Niin, nyt otin Kurkipäältä loppulausunnon jalastani.  Merkintä tuli :  90 asteen kulmaan taipuu.  Nilkka vahvempi,  sääri ohempi.  Saan vielä 42 päivältä noin  13.000. Kunhan nyt joutuu  rahat, viikon päästä ehkä. Olen ollut aika pahassa flunssassa  silloin kun lähtit.  Samana iltana rankasti vilutti ja se olikin horkkaa. Olin sitä alussa lääkinny Kuopiossa,  mutta nyt en uskalla on hyvä, ettei ryvitä, ettei ole verensyöksyn pelkoa. ( Isä  pelkäsi  tuota  verensyöksyä,  josta  me  nuoremmat  sukupolven  ihmiset  emme ole  edes  kuulleet.  Kun  isä  oli  tuberkuloosoparantolassa, monet  hänen  huonetoverinsa  kuolivat  tähän  verensyöksyyn, kun  tuberkuloosin  tuhomista  keuhkoista  yskänkohtauksen  sattuessa  puhkesi jokin  suurempi  verisuoni ja  loppu  tuli nopeasti.)  Niin kuin viime keralla se yskä repi silloin, kun viikon ryin. Äitillä on ollu kauan paha yskä yöllä, varsinkin tänä tänä aamuna en laskenu häntä töihin heti aamulla, vaan komensin menemään  lääkärille.  Tämä se hiekan pöly aina vaan ärsyttää ja sen vuoksi on paras jatkaa lääkärin luona,  kun on tuollaisesa yskässä. Töihin on tainnu jäätä,  kun ei ole tullut kotiin,  kello on jo puoli 3. Lähten viemään tämän postiin ja Lurtialle  Jyväskylän Sanomain toimittajalle vien samalla tuon Ukko‑Pekan kuvan.  Sain sen vihtoin Kuopiosta  ja nyt sitten  on niitäkin: aika parhakka kuvahan se on.  Eilen meni kotoa  yksi   300‑ nyt otan 500. Niin kirjoitan pian uudelleen ja lähetän ne paperit. Monin terveisin isä‑ ukko( kirjeen ylälaitaan kirjoitettu lisäys)  Nyt on K J Tohlberg ( Tarkoittanee presidentti Ståhlbergiä ) valmis.  Valmistelen taas tässä hyvän lastin ja lähten nyt ehkä Mikkeiiin,  kun tässä tulen  taas oikeen kuntoon. Tämä lunssa kestää 2 viikkoa aina.                                                          Isän kirje 15.04.56                                                                                                                                                            No hei Tapio perheinesi.   Minäkin tähän vähän kirjoitan. Onhan mukava kuulla, että olet päässyt päämäärään. Ymmärrän ajatuksesi voinnin suhteen, siis taloushuolet Ne on varmaan kiusana niin lopussa kuin alussakin.  Tässä on ollu mullakin yhtä sun toista harmia;  lakot sun muut. Sain lakon aikana,  kun ihmeen kautta 15.000,  muuten ois asiat hullummin. Nyt ois taas 60 kappaletta tauluja.   Kun saisin pian myytyä,  voisimme sitten laittaa teille vähän.  Se äiti aina enemmän uskaltaa, kun minua onnistaa. No,  yritän ainakin parhaani ja pitän peukkua pystyssä,  että nyt saisit lopputyösi onnistumaan. Kirjoittelemme lisää tässä,  kun käyn matkalla. Kuulemiin piirteli isä Robert. ( Lisäys kirjeen lopussa)  Meillä oli menoja tässä lakon aikana toistakymmentä tuhatta No,  nyt ne on maksettu. Minäkin sain tässä tauluista Paavolta 4000  ja yh 21.000,  mutta nyt ne on melkein menny,  mutta uutta lähen hakemaan;  tavaraa on 15.000 arvosta. ( Tässä on mielenkiintoinen uutinen, että niin myöhään kuin 1956,  isän veli Kiuruvedeltä Paavo,   myi Isän valmistamia tauluja. Paavohan oli vanhempi veli, mutta oli ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin isän palveluksessa).                                                                                 Isän kirje Jyväskylä 25.04.56   Poikani Tapio.  Tervchtykseni Täältä. Tällä menee muten entiseen tapaan.  Olen ollut sellaisessa terveydessä,  kun se tällä iällä  lienee. Äiti on vaan sen kurkkunsa kanssa vähän harmissaan. Ei kai se taita sen vakavampaa sittenkään olla,  kun tulehtusta. Koska sen henki haisi, mutta nyt on niitä Koivikon lääkkeitä  ( Koivikko paik. kunnanlääkäri)  käyttänny, niin  ei enää haise.  Huomenna menee taas sitä näyttämään.   Sehän selvittää lääkärin kirjakin,  että kylmä ja kuuma sitä aiheuttaa ja ärsyttää. No niin,  ilmoitan siitä pian uutelleen,  jos on tarpeellista ei vielä ole syytä pelkoon. Itse olen ollut tässä kotimiehenä ja tehnyt tauluja ja aina vähän myynytkin.  Paavolle olen aina lähettänyt.  Nytkin sain 4000 jälkivaatimusrahat ja pian kai tullee uusi tilaus.  Nyt muutin verstani vintille  Paljon on  menojakin ,  jos  sitä  vähän   saa, niin sillä on jalat het. En ole vieläkään saannu tästä tapaturmasta mittää.  Soitin itsekin Helsinkiin sinne teollisuustapaturma oy  ja sanottiin sen olevan korvausosastolla ja pian luvattiin antaa tieto väliaikaisesta  korvauksen  suuruutesta  ei sitä  hylätty ole vaan arvaten pienennyksestä.  Sillä mulla on hyviä toiveita saata  lisää elinkorkoani  sairauteni  takia.  Uusi laki  myöntää  25.000  vuoteen  ja taannehtivasti,  että myös entisen  jalkasairauteni  suhteen saan   takaperoisia  Valtion tapaturmatoimistosta.   Niin harmittaa,  kun ei  itte taas pääse  sinne Hesaan,  se joututtaisi niitä asioita ja niitä  oiskin taas aivan rukassa,  mutta tottahan taas kaikki aikanaan järjestyy.  Mulla on vaan nyt ensimmäinen ja tärkein, että tuo  jalka parance häiriöittä  ja pääsen tässä muutaman kuukauten  kuluessa  kävelemään  kepin kanssa   ja vaikkapa kahtella. Kunhan vois heittää kainalosauvat  ja muuten tulis rusto kovaksi,  että ei satu.   Niin , koitahan nyt olla rauhallinen ja suorita  opiskelusi  loppuun  sinne ei ole monasti tilaisuus  tulla  ja ota kaikesta  huomioita ja  vertailuja.   Niin äitikin puhui siitä puvusta.   Kyllähän se ois sulle tarpeen. Koita säästää, että saat jos siihen on  vähäkin  tilaisuutta  ja  voit  saada  jäämään.   Katsomme  sitten kun  tulee  päätös  tuosta  tapaturmakorvauksesta. Ilmoitan heti ja se voi tulla nyt piankin vaikka huomenna, mutta viimeistään viikon  lopulla  sitte  jo soitan ja kysyn missä vika. Niin täällä oli Arvokin pyhänä käymässä hän on Kuopiossa  töissä  toistaiseksi  kirvestöissä. Jo taas lopetan äiti  vie tämän asemalle. Niin, koita olla kaikessa varovainen siellä. Kuulemiin taas, piirteli Isä Rob Remes.                                                                                                                                                                    Isän kirje Jyväskylä 27.10.56     No terve Tapio poika.   Minä vähän kirjoitan tähän äitin kirjeen nurkkaan,  että täällä sitä vaan ollaan me ja voitaan silloin huonommin kun ei ole sitä nuorta elämänhaluista  elämää   kuten teillä nuorilla. Nii n sitä olet sitte sinäkin armeijan sotilas.  Ymmärsin että se ei ole oikein mieluinen  toimi, kun sen joutuu vielä perheellisenä suorittamaan. No mitäs muuta kun täytyy otottaa tulevaisuutelta korvausta ja onhan elämä  taas ihanaa, kun sekin on päättynyt. Ompahan kanssa veljesi suorittannu vaikcamman  palveluksen  jo 5‑6 vuotta,  enemmänkin ja loppuikänsä vaivaisena, niinkuin minäkin. Pianhan pääset lomalle vähä ja siinähän se aika menee. Tuleehan sulle hyvää aikaa lueskella kun alku on ohitettu. Minä olin tässä matkalla viime viikolla Joensuussa, tulin viime pyhinä kotiin Kuopioon tulin viime lauvantaina autossa Joensuusta ja Kuopiosta tulin Aeron koneella, pyhänä klo 2 olin kotona. Sainhan minä myytyä 18‑tonnin etestä,   mutta matkat ja yösiat vie omansa  Mk  11500   ja en ollu oikeen  terve  enkä  ole vieläkään se ruusu (  ihottuma  jalassa;  streptokokkien  aiheuttama)  kai  kiusaa en ole ottanut tippaakaan mittään  lääkkeetä  en aspiriiniakaan, nekään ei sovi mulle. Saunassa olen käyny ja koittanu   syötä  mitä vaan menee  ja Vissy vettä olemme juoneet äitin kanssa , se on paras lääke kun on.  Olen  tehnyt  tauluja   lähetykseen. Kun niillä kai ei ole kiire. Ja vielä tässä lopuksi kerron, että äiti  on ollut oikeen loistotuulella, siitäkin syystä, kun päätin sittenkin ostaa sen sohvan, samanlaisen kuin teilläkin, paitsi kangas  ja sohvapöytä  ja  lepotuoli  ja  pieni  tuoli.  Sohva maksoi 24.000, pöytä 4800, tuoli 5400 , pieni 1400. No, nyt oli täälläkin alennusmyynti, ne oli yhteensä 35.000, maksoin vaan 5000 käteen, maaliskuussa maksan 15.000 loput 6 kk. No nyt passaa  tulla pääsiäisenä kokeileen. Niin, meilläkin oli välttämättä hankittava, kun ei ollut kunnollista etes  äitille ja sitten tekin Tertun kanssa saitte kitua siinä kitisevässä, joka on nyt tuolla liiterissä. Jo taas lopetankin. Hyvää jatkoa. No enpä tietä vaikka soittaisin Kotkasta. Kuinka nyt sattuu. Kuulemiin. Piirteli isä‑ukko R. Remes.                                                                                                                                                           Isän kirje 06.01.58     Poikani Tapio.  Kiitos kirjeestäsi  ja samalla siitä ystävällisestä kohtelusta,  joka tuli osakseni käytessäni luonasi jouluna ‑57. Niin se meni kohtalaisen hyvin. Joutuimme kotiin samana päivänä klo 4 siis 7 tuntia  kesti  matka. Oli minulla vähän päänsärkyä ja vähän hengitysvaikeus.  Se ehkä johtui siitä vetosta, kun makasin keittiössä yhten yön. Mulla on tavallista tuo ilmiö. Taas olen tavallisessa kunnossa ja ehkä se siitä rupee kestämään. Koti oli myös kiitettävässä kunnossa, lämmin kun tulimme. Niin nyt jo onkin loppiainen , siirrymme tässä tavalliseen arkielämään. Täällä onkin raitis ilma. Ostin puita 2 kuutiota pitkinä Smk 3400.  Paavo pienii niitä apuna. Nyt hän kai käynee pieniä matkoja. On vähän varastoa  tälle 10 kuparityötä ja rupeen lisää tekeen. Kipsitöitä on vielä yheks matkaks entisiä. Miten  se nyt Taina pärjää  jalkineensa puolesta, kun jäi  ne huopatöppöset ostamatta, kun sato vettä kun olimme Leinolla ( kenkäliike Jyväskylässä) Tainan kanssa kenkiä ostamassa. Tämäpä terveisistäni ja uuten vuote toivotus  teille molemmille vuotelle 1958 ja Tuomolle ja Tainalle. Näin isä ukko. R Remes.   Saman kirjeen toisella puolella äidin kirje: Rakkaat lapset Kiitos viimeisestä. Täällä on niin kova pakkanen, että meinaa ihan jäätyä,  35‑38 astetta.  Eilen oltiin Norosella ja minä oli paleltua matkalla. Uusi vuosi me oltiin ihan kotona, kun Noroset ei tullu meille, kun Arvon jalka oli kipeä. Miten te tarkenette siellä, kun sikäläinen ilma on kosteata, pitäis saada lapsille ne huopatöppöset, jos et Terttu niitä saa tämän kuun loppuun, niin jos olen terveenä, niin minä koetan saada ne ensi tilistä. Minä en tehnyt uuden vuoden päätöksiä, mutta toivoisin uudelta vuodelta terveyttä, sitä kun olisi niin kaikki olisi hyvin.. Minä en ole polttanut yhtäkään savuketta sieltä tultuani, eikä me tavallisena arkipäivänä juoda kahvia, kuin kaksi kertaa päivässä, että jos uni ei joskus tule, niin siihen on muita syitä. Ei muuta kuin sydämelliset terveiset ja hyvää jatkoa teille kaikille.; Tainalle ja Tuomolle eri terveiset ja Tainalle kiitos kirjeestä. Loppukaneetti ( kirjeessä on ollut mukana rahaa) Tässä on puolet Tainalle ja toinen Tuomolle,  että ostakaa sieltä joitakin appelsiineja ja voita.                                                                                                                                        Isän kirje Jyväskylä 12.4.1959     ( ei otsikkoa) Nyt on lauvantai ilta ja rupeen tässä kirjoittelemaan  ja aluksi tätä kirjettä.Kun sulta tuli tänään kirje olin jo aikeissa kirjoittaa sulle ja kun olin Keskussairaalassa , mutta kun teitän piti tulla tänne pääsiäispyhiksi se kirje jäi  lähettämättä. No tulihan Terttu sitten kuitenkin. Niin onpahan sulla jo tietossa minkä vuoksi olin Keskussairaalassa. Keuhkokuume oli syynä.  Kun vielä oli keuhkot kipeet ja lähtin ajelemaan ( pyörällä)  tuonne Lahjaharjuun vähän tuolla Taulumäen takana, 1 kilometri. Niin aprillipäivänä   31.3. järjestin niitä laskuja sinne tapaturmatoimistoon   Smk 11.200 .  Nyt  on lissää 3740.  Kaupungin kulkutautisairaalasta 7 vuorokautta , niin sitten se oli kai huhtik. 2 päivää vasten kun alkoi pistää vasemman kyljen alle ja korkea kuume 39‑40. Saimmehan sen taas laskemaan‑ antoivat kovennettuna penisilliiniä ehkä rettamysiiiiniä ( ilm tetrasykliiniä).  Hikoilin kovasti illalla. Ehkä perjantaina 3.4. iltayöstä noin 8 aikaan kaikki   vaatteet oli muutettava,  jopa lakanakin ja yöllä sama juttu, ainakin paitan muuttivat. Niin tässä sitä taas ollaan. Niin vielä kerron, että kävin tuperkuloosihuollossa tarkastuttamassa keuhkoni. Tohtori tarkasi kuvat ja sanoi että ei paljon ole muutoksia tullu entisestään, mutta 6 kuukauden kuluttua uusi kontrolli. Olen tässä lepäilly kotona ja on tarpeellista nyt lepäillä,  että paranee vähä nuo keuhkot. Ne olivatkin niin kipeet kuin olisivat ollu vereslihalla. Nimittäin vasemman keuhkon kärki. Niin  se tässä muuten rupee menemään,   mutta rahavarat rupee loppumaan ja on säästökirja tyhjä. Lähetin sen uuten täytennyskorkohakemuksen jo helmikuun 25 päivänä ja käskin tri Korhosen lähettää   lausuntonsa.  Se olisikin ollut hyvä,  jos nämä  viimeiset sairautet olisi ollu siinä mukana.  Kun se tulee  luultavasti vuoteksi entisen suuruisena,  mutta olishan hyvä jos nämä asiaan vaikuttais,  niin voisin laittaa uuten vaikka tri Wihavaiselta,  eli tohtori Elolta,  joka viimeksi tarkasti  ja tämän keuhkokuumeen aikana hoiti. Jos sulla oisi aikaa,  niin voisit käytä  tietustelemassa,  että tarvitseeko lisätotistuksia  ja oisko niistä asialle etua. Lähetän tämän kuumesairaalan laskun  3500 huomenna Valtion tapaturmatoimistoon. Nyt on vaan semmosta ototusta. Ehkä ensi viikolla tullee   vastaus vap. Sotan  invaliitiliitolta. Niin kuten sanoin,  jos on aikaa niin käy VTT täytennyskorkohakemustani  tietustelemassa. Saat sitte kertoa,  kun tulet jos tulet ja kirjoita sitten jos et tule. Terve taas piirsi isä ukko   R  Remes.  Myös terveisiä Tertulle ja Tainalle ja Tuomolle.                                                                                                                                                                    Isän kirje Jyväskylä 16.4.59  ( ei otsikkoa)  Kiitos kirjeestäsi,   jonka juuri sain. Me nyt neuvotellaan äitin kanssa siitä hampaan laitosta , mutta ensin hän on puhunu  silmälääkärissä  käynnistä ja uusista laseista,  sillä  kun on se kaihin pelko. Sinä jos käyt siellä tapaturmatoimistossa,  niin ei tarvii muuta kun kysyt, onko lääkäri laittanut lausuntonsa ja onko vielä lähetettävä uusia lääkärinlausuntoja,  kun on niin paljo lääke laskuja,  ei se tilanne ole korjautunut entisestään. Ainakin entisen suuruinen täytennys pitäisi tulla. (Tämä oli lyhyt kirje ja se oli  isän viimeinen kirje minulle. Isä oli silloin jo vakavasti sairauden merkitsemä mies‑ hänhän eli vajaan vuoden tämän jälkeen.)

970927

                 Lukiessani   vanhoja   kirjoituksiani  siitä, miten minun matkani  Englantiin  sujui   40-vuotta  sitten,  tuli mieleeni jatkaa  kirjoittelua.  Englannista  tultuani aloitin sitten  syksyllä  opintoni ja  samalla suoritin myös sen Enlannin  pakollisen  pro exercitio tentin ja   se  meni oikein  helposti kiitos   sen  vuoksi, että  olin oppinut  kieltä niin hyvin  British  Council järjesti myös  samana  syksynä  kilpailun  Euroopan ylioppilaille  ,jonka palkintona oli  opiskelustipendiaatti  Gambridgen  yliopistossa. Kielitaitoni perusteella voitin kilpailun pohjoismaisen osan.  Eräs  Hollantilainen voitti  sitten koko euroopan kipailun. Minun  virheeni oli  se, että  en  ymmärtänyt mikä  tässä oli tärkeintä. Haastattelussa  minulta  kysyttiin, osaanko  soutaa, tyhmyyttäni  vastasin, että  en  osaa. Nyt on niin että  urheilusaavutuksilla  annetaan  Englannissa  suurempi  arvo kuin  meillä ja  varsinkin  tämä  soutamisen  taito on  Gambridgessa ja  Oxfordin  yliopistossa tärkrä. Nämä   yliopistothan  kilpailevat  vuosittain  tässä lajissa. Jos  olisin  vastannut  tuohon  kysymykseen toisin, olisivat  pisteeni  nousseet   huomattavasti. Olinhan  muuten  kooltani  tuollainen  soutajatyyppi. No  en  tiedä  kuinka  elämä olisi  sitten  järjestynyt,jos  olisin  päässyt  Gambridgeen-- todennäköisesti olisin  jäänyt  Englantiin  pysyvästi, sillä  opin  rakastamaan  Englantilaisia ja  heidän kulttuuriaan  ollessani  siellä. Kesällä 1954  uskalsin jo hakea  työtä   Kotikaupungistani ja  sain  työtä Rautpohjan  tehtaan laboratoriosta   kesäksi. Siellä  sain  tutustua  metallien  spektraalianalyysiin:  hiilivalokaaressa  poltettiin  pieni   määrä  tutkittavaa  jauhetta  ja sitten  valo  johdettiin  prisman  läpi jollin  spektraaliviivat  voitiin  valokuvata  tavalliselle  valokuvauspaperille. Menetelmä oli vanha, mutta  erittäin  tarkka. Siinä  ei  saatu  vain  selville  mitä  ainetta  tutkittava näyte  sisälsi, vaan  myöskin  kuinka  paljon. Minulla  oli  siellä  mylös  pieni  erikoistyö, jossa  tutkin  eri  keraamisten  materiaalien  ns  lämpöspektriä:  kaikki  aineet  sitovat  lämpöenergiaa  eri  tavalla  lämmitettäessä, joten   jokaiselle  aineelle  muodostuu  oma  käyränsä  lämmitettäessä. Tällä on   varsinkin  tulenkestävien  tiilien  rakenteessa  tärkeä   ominaisuus . Minua  alkoivat  taas  vaivaamaan nielurisat,jotka  olivat   riesanneet  minua  laapsesta  asti. Kun Jyväskylään  oli   juuri  valmistunut uusi  Keskussairaala jas  olivat  saaneet sinne   spesialistejäkin  päätin  viimein  leikkauttaa  pois  nuo   kiusalliset  risat.  Menin  sitten  eräänä  aamuna  sairaalaan  ja  sain  leikkausta  odottaessani  morfiinipiikin. Ajattelin, että nyt  minulle  varmaan  tulee  ihana  olo, mutta olo  tuli  päivastoin  melko  kurjaksi, en  tahtonut  pysyä  pystyssä,kun  kävelin  leikkaus-saliin. Siellä  jo  tri  Saltevo odotti ja  paikallispuudutuksen  jälkeen  hän  nipsautti   risat  pois.  Vaikka  pelkäsin ,leikkaus  oli  lähes  kivuton  eikä  juuri  vuotanut  verta. Illalla  sitten  jo  osastolla  söin lihakeittoa ja  sekin  meni  hyvin. Sinne  leikkaus-saliin  sitten  jäivät  minun  kurkkukipuni  ja  angiinani,  niitä  ei  ole  näkynyt, vaikka leikkauksesta on  jo monta  kymmentä  vuotta.

Korvalääkäreillä oli silloi  työtä  kovasti ja  lomia  vähän. Niinpä  Saltevosta  oma  tarina. Eräänä  kesänä  Saltevo oli jatkokoulutuksessa  Helsingissä ja   perhe oli Jyväskylässä. Osastolla  oli niin  vähän  korvalääkäreitä,että ei  ollut  mahdollista  antaa  kesälomaa.  Saltevo, mietti  ja  sanoi  kavereilleen, minulla on  tuossa  kaulalla  pieni  patti,leikatkaa se  pois  niin  saan  vähän  sairaslomaa,niin että  pääsen   katsomaan  perhettäni. No  patti  leikattiin  ja  Saltevo meni lomalle  tyytyväisenä. Kun  hän  tuli   takaisin sai  hän  kuulla, että  hänen  vaarattomaksi  luulecvansa  patti  olikin patologin  tutkimuksessa  osoittautunut  olevan  syöpäkyhmy. Talvi  meni sitten  tavallisten  opintojen merkeissä ja  seuraavana kesänä oli  sitten jo mahdollista saada  työtä  omalta  alalta  kun  opinnotkin jo  olivat  edistyneet pitemmälle. 1955  olin  sitten työssä Jyväskylän Keskussairaalan  laboraattorina. Tarkoitus olisi ollut, että  keskussairaalatasoisten  laboratorioiden  esimiehenä olisi ollut  kemisti  tai  laboratoriolääkäri. Aikaisemmin oli  esimiehenä toiminut  sairaanhoitaja. Keskussairaala- verkosto rakennettiin  niin  nopeasti, ettei  laboratoriolääkäreitä, eikä  edes  kemistejä ollut riitttävästi  tai   virkoja  ei  ollut  perustettu  vielä. Palkka  oli jo  melko hyvä  valitettavasti en  ollut  vielä  pätevä  hakemaa  vakituista  virkaa. Tein  laboratoriossa  kaikki  vaativammat  analyysit  erikoisesti  paljon  oli  verensokerimäärityksiä, jotka  silloin  tehtiin  vielä  hankalalla  Somogin  menetelmällä.

Aikaisempina  opiskelukesinä  olin työssä m.m. Orionin lääketehtaan org. syntteesilaboratoriossa,  SOK:n  keskuuslaboratoriossa 1956  ja kaiken kukkuraksi  1957 myös tutkimusassistentin toimen  Nobel-palkinnon  saajan  aketeemikoo  Artturi Virtasen  laboratoriossa.  Orionin kesä  oli  hyödyllinen siksi, että  sain  lähemmän  käsityksen  siitä.kuinka  lääkkeiden valmistus  suuressa  skaalassa  tapahtuu. Täytyy muistaa, että  lääkkeiden  tehdasmainen  valmistus  oli  verraten  myöhäinen ilmiö.Aikaisemmin  tapahtuii  lääkkeiden valmistus  apteekeissa ja  vasta  sotien jälkeen,juuri  lääkärien  perustama  Orionin lääketehdas aloitti  massavalmistuksen.   Tähän  oli myös  syynä  voimakas  sairaalalaitoksen  ja  koko lääketieteellisen  hoidon  kehittyminen.  SOK:n keskuslaboratorion  kesä  oli  siitä mukava, että laboratorion henkilökunta  oli tavattoman miellyttävä.  Johtaja  oli lähellä  eläkeikäänsä oleva  mies,joka  sairasti Parkinsonin tautia, tämä ei kuitenkaann mitenkään vaikuttanut hänen  henkisiin kykyihinsä.  Laboratoriossa tutkittiin kaikkien SOK:n  tukkuliikkeiden ostot, olivatpa ne sitten  appelsiinejä , jäätelöä tai muuta.  Ostettavan tuotteen oli  siis  sisällettävä  sitä mitä  sen väitettiin olevan.   Artturi Virtasen laboratoriossa voi sanoa,että  ensimmäistä  kertaa  pääsin todelliseen  huippututkimuksen piiriin. Olin silloin jo  melko pitkällä opinnoissani, koska  viimeinen osa  siis erikoistuminen juuri Virtasen  erikoisalaan  biokemiaan  oli  omankin  opiskelujeni  kohteena. Virtasen laboratoriossa   olivat silloin työssä  m.m.  biokemisti  Miettinen  ja  ulkomaisina muistan  englantilaisen  tri  Williamsin. Virtanen  lähetti  sitten  Miettisen  Hanfordiin  Englantiin  tutustumaan  radiokemiaan, joka  oli  silloin  aivan  uusi ala. Tässä   siis  tutkitaan  biokemiallisia  ilmiöitä  radionukleiidien  avulla, näitähän valmistettiin juuri  Hanfordissa ja  sitten  niitä  sieltä  toi  juuri  Mietinen  Suomeen  tullessaan, joten Suomessakin voitiin  aloittaa  työt näillä uusilla  välineillä. Miettisestä tulikin siitten radiokemian  isä Suomessa ja on  saavutttanut jopa  kansainvälistäkin kuuluisuutta lähinnä  myrkkykaasujen  analyysimenetelmien ja -laittteiden kehittämisessä.  Miettisen kohdalla kerrottakoon tässä pieni anekdootti: Miettinen  väitteli  biokemian  tohtoriksi,mutta oli tehnyt väitöskirjansa  Virtasen laboratoriossa , eikä varsinaisessa Biokemian laitoksessa,kuten tapana on. Väittelyssä  oli arvostelijana  tietysti myös biokemian professori  Erkama , jonka  mielestä  Miettisen väitöskirja  ei  oikein täyttänyt  väitöskirjalle  asetettavia  kriteereitä. Tällöin  nousi  itse  Virtanen  esille ja perusteli minkä  vuoksi   hänestä väitöskirja oli   tieteellisesti pätevä. Niin korkea oli Virtasen  arvostus, että  tiedekunnan  edustajat  ja  asiantuntijat  uskoivatt  enempi häntä, kuin  alan  istuvaa professori  Erkamaa. Tässä  oli  Virtanen oikeassa,sillä jos  väitöskirjaa ei olisi hyväksytty , loistavan tiedemiehen ura olisi tyrmätty heti alkuun.

Kun  aloitin työskentelyni laboratoriossa, minuulla oli  ensiksi keskustelu Virtasen kanssa, jolloin  sovittiin  työn laatu.  Virtanen  sanoi, että  tarjoan   sinulle  kaksi vaihto-ehtoa: tieteelinen  työ ilman palkkaa tai  tutkimusprojekti  ilman palkkkaa, mutta  mahdollisuus  jatkaa väitöskirjaan  asti.  Tässä tein  elämäni  suurimpia  virheitä; valitsin palkatun tutkimusassistentin  työn. Osittain  tämä johtui  minun  hälyttävän kurjasta  ekonomiasta ( tuskin  Virtasella oli koskaan ollut  näin kurjassa  taloudellisessa  asemassa  ollutta  tutkimusassistenttia)  Luultavasti  toinen vaihtoehto olisi ollut  kuitenkin parempi, sillä  työtoverini Linko  sai sitten  minun työni  perusteella   väitöskirjansa valmiiksi ja muutti  professoriksi  Amerikkaan.  Sain kuitenkin  paljon suuremman  hyödyn  työstäni Virtasen laboratoriossa   myöhemmin:  Luettuani lääkäriksi,  halusin  sitten  erikoistua. Yliopiston erikoistumispaikan saaminen edellytti kuitenkin väitöskirjan  tekemistä.  Minulla  oli  tutkimustöitä,mutta ei väitöskirjaa. Oli vähän niinkuin  vaikea tilanne.  Päätin  silloi   rohkaista mieleni ja kääntyyä vanhhan  esimieheni Virtasen puoleen.  Kerroin hänelle probleemani ja  hän  lupasi kirjoittaa suosituskirjeen,jjonka sittten liiitin  hakupapereihini ,kun hain erikoistumispaikkaa. Niin suuri oli Virtasen nimen  vaikutus, että sain  erikoistumispaikan. Virtasta on  viime vuosina  arvosteltu,mutta  mielestäni hän on  ehdottomasti  suurimpia ja  humaanisempia  ihmisiä,joita  Suomessa on ollut.  Hän kohtteli  meitä kaikkein pienimpiäkin  tutkijoita kuin  vertaisenaan, Hän kävi,joka päivä laboratoriossa kysymässä työn  edistymistä ja neuvoi henkilökohtaisesti jokaista  työtä. Minun  projektini  oli  etsiä  uusia   aminohappoja. Niitä oli aikaisemmin  löydetty 67 ja  tässä työssä  Akatemikko Virtasen  työryhmä  oii  maailman  johtavin.  Työtä  tehtiin  uuttamalla  eri  kasvien  sisältämät   aminohapot   alkoholiliuoksella, puhdistamalla ne ja lopuksi  eristämällä ne  kromatografialla,joka  myös  oli  aivan  uusi  menetelmä siihen  aikaan. Koska  minulla ei ollut  kasviopin tutkintoa, kutsui Virtanen  erään kasvien  asiantuntijan  laitokseen ja  mesitten  teimme  yhden päivän  retken  luontoon  ja keräsimme  niin paljon  erilaisia  harvinaisia  kasveja kuin mitä  ennätimme ja  joiden  aminohappoja  ei  laitoksessa  oltu  aikaisemmin  tutkittu.  Seuraavana päivänä kasvit sitten  murskattiin  Waring  Blendorissa  alkoholin kanssa ja  seos  pantiin  syrjään odottamaan  myöhäisempää käsittelyä.  Alkoholi  tislattiin pois ja  jäännös käsiteltiin suolahapolla, ajettiin  joninvaihtajahartsin läpi , vesi  poistettiin ja  jäännös  ajettiin n.s

kaksisuuntaisella  kromatografialla, jolloin  aminohapot  erottuivat  täpliksi  paperilla,

ja voitiin  saada  esille.  Samalla  aminohapot voitiin tunnistaa sillä  rinnakkain  saatettiin ajaa   kromatogrammi  tunnetuista  aminohapoista.  Mikäli  kartassa  esiintyi tuntematon täplä ; tätä  aminohappoa   sitten   konsentroitiin   eristämällä   kromatografialla  ja   suoritettiin  lopuksi  aineen  analyysi.  Koko  kesän  työn tuloksena onnistuin  löytämään  Kalliokielo  nimisestä  kasvista  aikaisemmin  tuntemattoman  aminohapon  , joka  kemiallisen  analyysin  jälkeen olevan  piperatsiinia ja  oli   siten

68.s  tunnettu  aminohappo.  Kuten  mainitsin laboratorio oli hyvin kansainvälinen ja minun  aikanani  siellä  oli eräs tri Williams  Englannista, joka  tutki  syytä  lehmiä kesällä vaivaavaan ns ähkytautiin.  Hän yritti  eristää  apilastata   ainetta  joka selittäisi tämän taudin esiintynisen. Hän kykeni osoittamaan, että apilan  sisältämien  saponiinien  määrä  lisääntyy   voimakkaasti  kesäkuun lopulla,jolloin  juuri  tauti   esiintyy.  Hän käytti myös työssään  uutta  menetelmää  ns  jäähdytyskuivausta,jossa  molekyylit eristyksen  aina  saadaan säilymään muuttumattomana.Tri Williams  oli kovasti kiinnostunut   luonnosta ja minä  teinkin hänen kanssaan  retken  luontoon,jolloin kalastelimme ja  saatuamme  mainion  saaliin  ahvenia, keitimme  siitä  makoisena  sopan. Kotimatkalla  tapasimme  polulla  kyykäärmeen, joka  peloitti  Williamsia kovasti. Hän oli   retkeen  kovin  tyytyväinen ja  lienee  kertonut hirmujuttuja  kotimaassaan  retkestä  Suomalaiseen  erämaahan.   Syksyllä minulle  sitten  tarjoutui  tilaisuus  jatkaa  tutkimustyötä  käyttäen  samaa  kromatografiatekniikkaa,jota  jo  olin oppinut hallitsemaan  Wirtasen laboratoriossa. Yliopiston kemian  laitoksessa  tapasin  tri  Nordströmin, joka  tutki  kasvien flavonoideja.  Hän oli  tehnyt  niistä  väitöskirjan isänsä  ohjaamana,joka  taas  oli kasvitieteen professori .  Nordström  oli saanut  tutkimusprojektin  laastentautien professorilta  Räihältä, kun  niihin   aikoihin  oltiin  alettu kiinnittää  huomiota näiden

flavodoidien  verisuonivaikutuksiin.  Hän  tarvitsi  apulaisen  tässä  eristystyössä ja  minä  sovin  taitojeni   vuoksi  hyvin  siihen. Eristimme  siis  flavonoideja  punajuuresta ja tuotteen puhdistimme  kromatografisesti. Yritimme myös  kehittää  menetelmän  flavonoidien  eristämiseksi  verestä ja  totesimme, että   flavonoidit  sitoutuvat  erittäin  voimakkaasti  albumiiniin ja  voidaan  sieltä  saada  esille  elektroforeesilla. Minulle tuli sitten myös toinen projekti,jossa   eristin  lihasta erästä  uutta  steroidia, sekin tapahtui  kromatografisesti.  Lihan  hain  kaupungin  teurastamosta, koska sen piti olla aivan tuoretta;   liha  jauhettiin ja  siitä  uutetiin  steroidit  asetonilla ja  sitten puhdistettiin  kromatografisesti.   Tässä  steroiditutkimuksessa  sitten  kävi  pieni onnettomuus.  Kun me suurella  vaivalla  ja n  50.000 mk:n  hinnalla olimme  saaneet 2 vuoden  työn tuloksena  n. 200  mg  tätä  ainetta  ja  halusimme molekyylirakenteen  selvittämiseksi saada  aineesta   massaaspektrometrisen  tutkimuksen, ei  sellaista  laitetta  ollut  koko  Suomessa ja  jouduimme  lähettämään  sen  Ruotsiin  Karoliiniseen  instituuttiin analyysiä  varten.  Odotimme  innolla  vastausta   tutkimuksesta ja  lopuksi vastauksen  viivyttyä otimme  itse  yhteyttä  Karoliiniseen  instituuttiin, josta  vastattiin,  että  he  ovat valitettavasti   hukanneet  näytteen.  Eihän  200 milligrammaa  ole  paljon, mutta  siinä  meni  kahden  vuoden  työ. Kemian laitoksella  työskentely   oli muutenkin hyödyllistä. Kuten  esimieheni  tri Nordström sanoi, kun  sinä olet täällä näkyvillä, joku  tulee  kysymään  sinua  , kun  kemistiä tarvitaan. Se piti paikkansa: ensiksi  minua  tultiin  kysymään opettajaksi: tri Laaksovirta,joka  oli muuten  suomen valokuvauskemian  kehittäjiä ja  myös  assistentti yliopistolla pyytsi  minua  hoitamaan hänen itsensä  hoitamaa   tuntiopettajan  tehtävää   Karjalan Yhteiskoululla.  Vähän tämän  jälkeen minua  pyydettiin  assistentiksi  lääketieteellisen  tiedekunnan  kemian perusopetuksen laitokseen. Nämä molemmat  toimet olivat  ekonomiaa  ajatelle aivan  erinomaisen tärkeitä, mutta paljon  siinä  ei  vapaa-aikaa  opintojen lisäksi jäänyt.  Assistentin toimi oli  siitä hyvä, että se oli  verraten hyvin palkattu ja lisäksi  siinä joutui myös  tarkemmin  perehtymään  siihen mitä  opetti.  Samalla  opin  lähemmin  tutustumaan  yliopistomaailmaan   sisältäpäin. Kemian laitoksen esimiehenä toimi vanha ja kokenut prof. Lyden,jolla oli 30 vuoden yliopistokokemus takanaan.Hän oli erinomainen  luennoitsija ja  oli  mielenkiintoista tavata häntä päivittäin. Hän kertoi paljon  sellaista  jota ei  voi koskaan lukea  mistään julkaisusta. Laitoksen vanhempana assistenttina  oli myös  Kuusinen, joka oli  tunnetun Otto Ville Kuusisen poika ja  suomalaisen kommunistipuolueen  edustaja  Hertta  Kuusisen   veli.  Kuusinen oli hyvin älykäs ja  lahjakas  persoona. Hän  oli  aluksi  kouluttanut  itsensä  pianistiksi, mutta kun hän talvisodan jälkeen  tarkasteli tilannetta,hän  huomasi, että hänellä ei Suomessa olisi  tulevaisuutta  muusikkona  vihatun  isänsä vuoksi ja  sen  vuoksi  hän  päätti  kouluttaa  itsensä  kemistiksi.  Hyvä  kemisti  hänestä  tulikin.  Jos  joku  talossa  halusi tietää vastauksen johonkin kemiaa koskevaan  vaikeaan  kysymykseen  sai  kuulla, että mene Kuusisen  luokse  hän  tietää. Isän  maine  aiheutti  vielä myöhään  tragedian  Kuusisen   elämässä.  Laitoksella  oli  työssä  viehättävä  naiskemisti ja  tiedettiin , että

hänellä ja  Kuussisella oli  suhde.  He olivat  ajatelleet  mennä  naimisiin, mutta kun  tytön  isä  sai   tietää, että  tuleva  sulhasmies olisi Kuusinen, sanoi isä  tekevänsä tyttärensä  perinnöttömäksi,jos  avioliitto solmittaisiin. Kuusinen  päätti  siirtää  häitä

kunnes  appiukko olisi  kuollut. Kuusinen  ei  ollut  aivan  terve . Hän kertoi minulle  sairastavansa  Bechterevin tautia , mutta oli myös ketjupolttaja. Ikävä kyllä  oireet olivat myös  sepelvaltimoista ja  Kuusinen  kuoli  sydänkohtaukseen luennolle mennessään. Minä satuin  olemaan  tällöin  patologian kurssilla  ja  tapasin  vanhan työtoverini ja  suuresti  kunnioittamani  ihmisen  hänen  ruumiinavauksessaa.  Tämä oli minulle  järkytys,josta minun oli  vaikea  toipua. Muistan kuitenkin  avausta suorittavan professori  Teirin  esityksen, jossa  hän  näytti  Kuusisen  sydäntä, joka  oli  harmaa, melkein  ilman toimivaa lihaskudosta ja  täynnä  arpia veritulppien jäljiltä.  Teirin  kommentti:" Ei ole ihme,että tämä ihminen on kuollut,kun hänellä on ollut  näin huono  sydän,mutta on  ollut  ihme että hän on pystynyt elämään tällaisen  sydämen kanssa". Professori Lydenillä oli myös oma  tragediansa.  Hänellä  oli ollut poika joka oli  valmistunut  diploomi-insinööriksi,mutta  melko pian sen jälkeen  saairastunut  aivokasviin ja kuollut. Kai tästä  syystä  Lyden  tunsi jonkinlaista  synpatiaaa  minua kohtaan ja  meillä oli  monta  mukavaa  juttutuokiota  hänen laboratoriossaan, jossa  hän tarjosi  minulle  teetä.  Hän joi  teetä  venäläisittäin lasista  ja  paljon  sokerin  kanssa. Teimme  usein myös  kävelyretkiä ja  kerran  hän mm. pyysi  minua  käymään  kanssaan  Hietaniemen hautausmaalla  poikansa  haudalla. Paitsi  tidemies, oli Lyden myös  huomattava  kulttuuripersoona.  Hän  kuuluin  myös  siihen  kulttuurieliittiin,joka uskalsi  esittää  sodan  aikana  kritiikkiä  sotaa  vastaan. Näistä

mielipiteistään hän sai  maksaa  kalliin  hinnan.  Kun  hän  täytti  60-vuotta, keräsivät kaikki  hänen  ystävänsä ja  entiset oppilaansa  raha-lahjan  Lydenin muotokuvan maalaamiseksi. Kun  prof. Toivonen  laitoksen  esimiehenä sai  kuulla tästä hän sanoi,että  Lydenin kuvaa  ei  saa  laittaa  laitoksen  seinälle   muiden  professorien  kuvien  viereen.  Tämä  oli  tietenkin  törkeä  teko, mutta  Lyden  otti  asian  rauhallisesti ja  näytti  sitten  meille  hienoa  kameraa,jonka  hän  mm oli  näillä hänelle  annetuilla  rahoilla   ostanut.  Yliopistomaailman kauniin fasaadin taakse  kätkeytyy monta inhimillistä tragediaa.  Olin tämän  assistenttikautenani jo valmistunut  biokemistiksi ja  koska työpaikkoja  ei   ollut  liikaa, ajettelin  lähteä vielä  lukemaan lääketiedettä.  Minulta puuttui  kuitenkin vaadittava  eläintieteen  arvosana,joten  suoritin  eläintieteen  approbatur-kurssin   ja  eläinfysiologian  cum-laude-kurssin eläintieteen  laitoksella.  Olin  myös  jo  tutustunut  bakteriologiaan  suorittamalla mikrobiologian  apprpbatur  kurssin  yliopiston mikrobiologian laitoksella. Eläintieteen kurssi  oli  varsin mukava.  Suullisen lopputentin  suoritin  henkilökohtaisesti  prof Palmeelle, josta  sitten  tuli  Yliopiston kansleri.  Tentti  suoritettiin Tvärminnen laitoksella  Hankoniemellä  ja  matkan tein  pyörällä  ja  junalla. Palmen oli  hyvin mukava ja  hän  kyseli ja  kertoi  minulle  paljon  hyttysten  erikoisesta  elämästä.  Tentti  meni läpi ja  kiirettä   siinä  olikin, sillä  lääketieteen  opinnot  alkoivat  sitten jo  parin viikon päästä. Koska  minulla oli paljon  lääketieteen -kandidaatin  tutkintoon  vaadittavia  tutkintoja, sain aloittaa  opintoni  suoraan  anatomiasta ja  fysiologiasta. Näin  sain  vähän  kiinni  aikaa ja  suoritettua  kandidaatti-tutkinnon  vuodessa kahden  ja  puolen  vuoden  sijasta.  Anatomian professoriksi oli aivan äskettäin  tullut  professori  Eränkö, joka myöhemmällä  iällään  tuli kuuluisaksi  Suomen ensimmäisenä   ohitusleikkauspotilaana ja  kävi  vakuuttamassa  kolleegoja  tämän  hoitomuodon  eduista. Eränkö oli   histokemian  uraanuurtajia  maaassa ja  hän  oli ssnuut tähän biokemian  suuntaisen  koulutuksen  Englannissa. Koska  olin  itse  biokemisti, minulla tämä  anatomia  meni  sitten  ihan mukavasti.  Fysiologian  professori  oli  taas  jo lähes eläkeiän  saavuttanut  professori  Reenpää, jonka  johdolla  hänen laitoksensa  keskitti  voimavaransa  aistinfysiologian  tutkimiseen.  Reenpää  oli  hieno  herrasmies,jonka tutkimukset olivat  lähempänä  filosofiaa kuin  lääketiedettä. Hänen jälkeensä  tuli tri  Bergström,  joka  sittemmin tuli kuuluisaksi pitämällä  televisiossa  osaksi filosofian  luonteisia  esitelmiä. Lääke-kemia oli  sitten  viimeinen  kynnys  ennen kandidaastin  tutkintoa ja  sitä  laitosta  johti  pelätty  professori  Simola.  Hän oli  sikäli  kuuluista  että  hänellä oli  kaksi  tohtorinväitöskirjaa:hän oli lääketieteen  tohtori ja myöskin  biokemian  tohtori.  Hän  saattoi  olla  erittäin vaativa ,mutta  oli  minulle  suullisessa-  tentissäkin oikein mukava.  Sinä  kesänä  pidin  sitten  kemian  tenttejä  ja  kertausharjoituksia  lääketieteen karsintakurssilla, se  tehtävä kuului  assistenttien

tehtäviin  ja  sitten  syksyllä  alkoivat  Unioninkadun  klinikalla  sisätautien  propedeuttinnen  kurssi.  Unionin  kadun klinikalla oli perinteitä. Sehän oli  aikanaan ollut  Engelin  suunnitteleman  Helsingin keskuksen  osa . Kun  Suomesta  tuli itsenäinen, ei  Suomella ollut  varaa  rakentaa  yliopistolleen parempaa  sisätautien

klinikkaa, ennenkuin Meilahden sairaala  valmistui.  Kaupungin  itselleen  rakentama

Kivelän  sairaala oli  ainut  jotenkin  moderni  koko Helsingissä, sillä  ruotsinkielinen

Mariankin  sairaalakin   oli  vanhaa  venäjän  armeijan  perua.  Kivelän-  ja Marian sairaalthan  olivat minulle  tuttuja jo  aikaisemmalta ajalta,jolloin olin ollut näissä  sasiraaloissa   töissä  kirjastoapulaisena. Minun  tätini  Anni oli  työssä  kaupungin kirjastossa ja   järjesti minulle  tämän  kirjastoapulaisen  tehtävän,joka  auttoi  talouden tasapainottamisessa. Yhden  kesän  olin  työssä Kivelän sairaalan kirjastossa  ja  asuin

silloin  myös kirjastossa  tyoskentelevän opiskelija Olli Matti Ronimuksen kanssa. Hän oli oikein miellyttävä poika, jonka kanssa  tuli  mielenkiintoisia  keskusteluja. Myöhemmin  hän  tuli  tunnetuksi  ranskalaisen  kirjallisuuden kääntäjänä ja runoilijana. Hänen   yhteiselämänsä kirjailija Holapan kanssa  tuli  sittemmin myös  yleisen  keskustelun  aiheeksi. Kirjastossa   oli  myös  vapaa-ajan  harrastuksia.   joista  kirjastokerho oli tärkein. Se  oli kerho,jossa lähinnä  perehdyttiin filosofiaan ja logiikkaan. Kirjastokerho idean oli tuonut Helsinkiin  kirjaston johtaja dos. Saarnio ,kun hän muutti  Tampereelta.  Kirjaston  tehtävänä  oli  hänen mielestään myös  kasvattava  tehtävä, eikä  vain  ajanvietteen  levittäminen.Kirjastokerhossa kävi uskollisesti  filosofiasta  kiinnostuneita kirjaston omia  työntekijoitä,mutta myös muita  akateemisessäkin  maailmassa  tunnettuja  henkilöitä.  Muistan m.m.  dos  Kalle Soraisen,joka  hoiti  yliopiston  ruotsin kielen kielikoetta. Hän ei  oikein  koskaan  päässyt  filosofiseen  ajatteluun  sisään, mutta  oli  ahkerasti mukana. Saarnio oli logiikan  fanaattinen  kannattaja. Kunhan  kaikki  vain  osaisivat  ajatella loogisesti,niin  maailma  olisi  paratiisi.  Hän oli fanaatikko ja  teki juuri  johtopäätöksissään loogisen  perusvirheen. Hänen esimiehensä Professori Eino  Kaila oli  taas  suurmies, sillä  hän oli paitsi  filosofian, myös  psykologian  professori. Hänen veljensä oli  lisäksi yliopiston  psykiatrian professori,joten  siinä oli  voittamaton veljespari. Kuuntelin  prof. Kailan  viimeisen  virkavuoden  luennot ja  ne  ovat  jääneet  pysyvästi  loistavuudellaan  mieleeni. Hänen kaltaista  persoonaansa  on  vaikea  korvata.  Kuuntelin myöskin  dos. Saarnion  logiikan  luentoja  muutaman  viikon, mutta  lopetin  sitten,koska  kyllästyin koko  filosofiaan  sillä  kerralla ja  päätin  satsata  kemiaan ja  matematiikkaan.

Aloittaessani  opintoni oli  tietysti ensimmäinen  probleema  etsiä  asunto. Äitini  ehdotti,että  hänen  sisarensa  kai  voisi  auttaa  minua  alkuun,mutta  kylmä  suihku  odotti. Anni  esitti,  ettei  mitenkään   voisi  tulla  kysymykseen, että  asuisin  edes  vähää  aikaa  hänen  luonaan, sillä  naapurit voisivat  ajatella vaikka mitä. Siis,joko kotiin tai jotain muuta. Olin  kuullut  , että  pelastusarmeijalla on  tällaisia  halpoja  yösijoja ja niinpä minä sitten  aloitin  siellä  ensimmäisen  opiskelija-yöni  puliukkojen ja  muiden  hämärämiesten kanssa.  Seuraavana päivänä kävelin  sitten  töölössa  ssynkkänä, kun tulee  minun  luokkatoverini  Kullevo  Hälvä  vastaan. Pujuttiin  siinä yhtä ja toista, kunnes hän  kysyy:"  Onko  sinulla  asuntoa".  Minun  oli  sanottava, että  huonosti on  asiat. Tällöin hän  ehdotti, että  tule  asumaan  minun  luokseni. Asunto oli  aivan keskustassa  Messuhallin  vieressä ja  vuokrakin oli  25 mk  kuukaudessa- tosin minun

 koko kuukausibudjettini,johon  sisältyi kaikki oli  85  markkaa. Kaikki  alkoi  sitten luistaa  eteenpäin kun  oli  saanut  kunnon  asunnon.  Edellisenä talvena  olin  asunut

niinikään koulutoverini  Erik Öbergin kanssa  Käpylässä, sielä olevassa  Helluntaaiseurakunnan  asunnossa. Meillä oli halpa vuokra  mutta  meidän oli talvella  huolehdittava lämmityksestä. Talossa  oli poika  joka oli aloittanut lääketieteen opinnot ja soitteli paljon  pianoa  hermojen  rauhoitukseksi.  Kyllähän  siellä  asua olisi voinut, mutta seurakunta  tarvitsi  tilat  seuraavana talvena  omiin tarkoituksiinsa ja  koulutoverini Öberg myös lopetti opintonsa ja  muutti takaisin kotiinsa Jyväskylään, mutta kuten  sanoin  minua  onnisti ja  pääsin  asumaan  melkein  keskelle  kaupunkia.

Pari asiaa on  jäänyt tuolta Käpylän  asuntoni ajalta. Yksi oli Mannerheimin kuolema ja hautajaiset.  Hautajaispäivä oli talvinen  pilvipoutainen   kylmä päivä. Hyvin pitkään  soitettiin  kirkonkelloja, ja  nee  kuuluivat  erittäin  hyvin. Jotenkin  tuo päivä jäi mieeleen. Toinen  oli  ruotsalaisen helluntaiseurakunnan papin  vierailu vaimonsa kanssa. Alakerrassa, jossa  talon  isäntä asui, veisattiin  virsiä ja yläkerrassa,jossa minä

asuin  oli   vierashuone.  Minusta oli  erikoista, että  vieraat tulivat  aina  aterioiden välillä yös ja  rakastelivat  melko kovaäänisesti-- sen jälkeen he  menivät taas  alakertaan  ja  sitten  alkoi  taas  virrenveisuu.   Kaupunkiin muutettuani minun oli  helpompi  olla  opiskeluni  ohessa työssa kirjastossa. Messuhallin lähellä oli   Töölön  kirjasto, jossa  olin kirjasto-apulaisena iltaisin. No enpähän ollut  muussa  pahanteossa ja  palkka  oli  tarpeen. Kirjasto   sijaitsi  sillä paikalla, jossa  nykyisin  sijaitsevat   hotellit  Intercontinental ja  Hesperia.  Oli kummallista, että  paikalta  voitiin  repiä vanhat  arvokkaat   rakennukset, mutta Helsinki  ei  ole  koskaan  erikoisesti  kunnioittanut  historiallisia  arvoja.

Kirjasto-apulaisen  työ  oli pää-asiassa  asetta  lainaajien  palauttamat kirjat takaisin oikeille  paikoilleen  hyllyihin ja kun Töölönkin kirjaston  lainaus oli  melko  suurta, riitti  siinä  työtä --kun kaikki  kirjat oli  palautettu, olin  sitten  lainaamassa  kirjoja, eli leimaamassa lainatut  kirjat. 

                              Opiskelua  herrojen Helsingissä                                                               

Ylioppilaaksi  tultuani  ajattelin  lähteä  Helsinkiin opiskelemaan, sillä  siellähän  oli  Suomen  paras  yliopisto  siihen  aikaan.  Helsinkinhän  oli  toisaalta  minulle  tuttu  kaupunkikin, sillä  olinhan  asunut  siellä  5  vuotta   ennen  sotaa.  Lisäksi  minulle  läheinen  omainen  äitini  sisar Anni  asui  siellä  ja  oli  luvannut  auttaa  parhaan  kykynsä  mukaan  minua  alkuun. Minun  tätini  Anni oli  työssä  kaupungin kirjastossa ja   järjesti minulle kirjastoapulaisen  tehtävän  Kivelän  ja  Marian  sairaaloiden  kirjastoissa  1950  kesällä  ja  myös  kesällä  1951.  1950 Anni oli  puhunut  kirjastossa  työskentelevän   Olli  Matti  Ronimuksen  kanssa   että  voisin  asua  hänen  luonaan  tämän  kesän  ajan.   Olli Matti  Ronimus oli oikein miellyttävä  ihminen,  lukenut  paljon kirjallisuutta ;  hänen kanssaan   usein  keskusteltiin  myöhään  yöhön  filosofiasta  ja  kirjallisuudesta  ja  opin  todella  pitämään hänestä  suuresti   suurenmoisena  ihmisenä.  Jollain  tavalla  me  sovimme  hyvin  yhteen.  Ajattelin, että kun  syksyllä  tulen  Helsinkiin jatkamaan opintoja kenties   voin  asua  hänen  kanssaan, mutta  tultuani  takaisin kuulin , että  Olli  Matti  oli  muuttanut  Pariisiin.    Myöhemmin  hän  tuli  tunnetuksi  ranskalaisen  kirjallisuuden kääntäjänä ja runoilijana. Hänen   yhteiselämänsä kirjailija Holapan kanssa  tuli  sittemmin myös  yleisen  keskustelun  aiheeksi.   Holapanhan  tiedettiin  olevan   homoseksuaali ja  kirjoitti  äskettäin  tästä  suhteestaan  palkinnon  saaneen  kirjankin. Koska minulla tietysti tässä suureessa  kaupungissa ei  ollut  ketään  ystäviä , kehoitti  Anni minua liittymään  kirjastokerhoon,  jossa oli muitakin nuoria. Samalla ajatteli Anni, että  tällä kirjastokerholla olisi minun henkiseen  kehitykseennikin  positiivinen vaikutua.  Kirjastokerhon tarkoitus oli kehittää  jäsenten  maailmankatsomusta, siis   jonkinlainen  uskonnollisen  maailmankatsomuksen  vastapaino.  Kirjastokerhossa  lähinnä  perehdyttiin filosofiaan  matematiikkaan  ja   logiikkaan. Kirjastokerho idean oli tuonut Helsinkiin  kirjaston johtaja dos. Saarnio ,  kun hän muutti  Tampereelta  Helsinkiin  kaupunginkirjaston johtajaksi.  Kirjaston  tehtävänä  oli  hänen mielestään myös  kasvattava  tehtävä, eikä vain ajanvietteen  levittäminen. Kirjastokerho oli  Tampereella  toiminut sota-aikanakin ja  heti  sodan  jälkeen  sen  jäseninä  oli  mm  sodasta  palanneita   sotilaita,  joista  tiedetään  tunnetuimmaksi ,  sittemmin   Suomen  kansan  rakastama Väinö  Linna. Väinö Linna  onkin  kertonut  osittain  saaneensa  kipinän  laajan  romaanin  kirjoittamiseen juuri  Tampereen  kirjastokerhon  avulla.  Minun  tätini  tuli kuvaan  siten, että kun  hän  nuorena  tyttönä oli  kotiapulaisena  veljensä Eeron perheessä Tampereella,  ei  veli  tietenkään  viitsinyt  maksaa  palkkaa  sisarelleen. Anni   etsi  sitten  työtä ja  sai kuulla, että  kirjaston  johtaja Tampereella  etsi  kotiapulaista  lapsiensa  hoitoon.  Anni   sai  työtä  Saarnion  perheen  kotiapulaisena ja  sitten  Saarnio  kehoitti  Annia  lukemaan  iltakoulussa  ylioppilaaksi  ja  lupasi   Annille  työtä  kirjastossa.  Annihan luki  sota-aikana helposti  ylioppilaaksi  ja  sai vielä  erittäin  hyvän todistuksenkin;  sitten  kirjastokurssin  käytyään  Anni sai  vakituisen  viran  kirjasto-amanuenssina. Kirjastokerhossa kävi uskollisesti  filosofiasta  kiinnostuneita kirjaston omia  työntekijoitä,mutta myös muita akateemisessäkin  maailmassa  tunnettuja  henkilöitä.  Muistan m.m.  dos  Kalle Soraisen, joka  hoiti  yliopiston  ruotsin kielen   lehtorin  virkaa  ja  hän  piti  niitä  tunnetuksi  tulleita   kielikokeita.  Yliopiston  virkaa  hakevien oli nimittäin  haettava  kielitodistus, ilman tyydyttävää ruotsin kielen  suullista  ja  kirjallista  taitoa, ei   virkaa voinut  saada  ja  kuuluisaksi  ovat  tulleet  ne  Soraisen  sanat , kun  tutkittava  ei  onnistunut  kokeessa:" på hösten  tillbaka  komma". Hän ei  oikein  koskaan  päässyt  filosofiseen  ajatteluun  sisään, mutta  oli  ahkerasti mukana.  Kirjaston johtaja ja kirjastokerhon vetäjä  Uuno  Saarnio oli logiikan  dosentti  Helsingin yliopistossa  ja  tietysti  logiikan fanaattinen  kannattaja: kunhan  kaikki  vain  osaisivat  ajatella loogisesti,  niin  maailma  olisi  paratiisi.  Saarnion  idea  oli, että  opiskelemalla filosofiaa  ihminen  voi  omaksua  positiivisen  maailmankatsomuksen :  Saarnion  ajatuksilla oli  yhteyksiä  uskonnollisiin  herätysliikkeisiin  1700- luvulla:  silloin  uskottiin, ettei  ihminen  voi  tajuta  persoonallisen  uskonelämyksen  välttämättömyyttä,  ellei  hän  ole  ensin  oppinut  lukemaan. No,  niin  yksinkertaistahan  se  ei  kuitenkaan  ole. Saarnio  ei  muistanut  miten  kävi  Sokrateen, jota  pidetään  maailmanhistorian  suurimpina  loogikkoina: hänethän  tuomittiin juomaan  se  myrkkymalja  rankaistuksena, kun oli  opettanut  kansaa  ajattelemaan.  Saarnio oli fanaatikko ja  fanaatikoilla on  taipumus  nähdä vain  sitä, minkä  he  itse  pitävät  oikeana.  Hänen esimiehensä Professori Eino  Kaila oli  taas  suurmies, sillä  hän oli paitsi  filosofian, myös  psykologian  professori. Kailan veli oli  lisäksi yliopiston psykiatrian professori,  joten  siinä oli  voittamaton veljespari. Kuuntelin  prof. Kailan  viimeisen  virkavuoden  luennot ja  ne  ovat  jääneet  pysyvästi  loistavuudellaan  mieleeni. Hänen kaltaista  persoonaansa  on  vaikea  korvata.  Eino  Kaila  oli  professori   ja  lähes   Suomen  kaikkien  aikojen  älykkäin  mies.  Kuten  Eino  Kailan   oppilas,  Berliinin  Yliopiston filosofian  dosentti Pertti  Lindfors  äskettäin kirjoitti,  Eino  Kailalla  oli   professorin  pätevyys matematiikassa, fysiikassa, psykologiassa  ja  filosofiassa-  ei  ole  tänäpäivänä  Suomessa, eikä plajon  muuallakaan,   yhtään  sellaista  miestä. .  Kun  tuossa  kirjoitin, että Eino Kaila oli lähes  älykkäin,  tietysti tulee  kysyneeksi kuka  se  on ollut  se  älykkäin mies.  Joo  se  on  tietysti  se   Ernesti  Hentunen.  Te  nuoremmat  ikäluokat   ette  ole  kuullut  tätä  tarinaa,  joten minun on  se  nyt  kerrottava. Oli kolme  kaveria, jotka  aloittivat  yhtä  aikaa  opiskelunsa  Helsingin  yliopistossa: Eino Kaila , piispan  poika,  Pekka Juhani Myrberg , tuleva  Helsingin  yliopiston matematiikan  professori, ja  Ernesti  Hentunen.  Pojat olivat  kavereita ja  vähän niinkuin  kilpailivat, että kenestä tulee  filosofian kandidaatti  ensimmäisenä.  Myrberg  selvisi   3  vuodessa, Eino  Kaila  2,5 vuotta, mutta  Ernesti  luki   niin, että  tukka  höyrysi, lienekö  tuo  nukkunut  olleenkaan ja haki   fil. kandipaperit   loistavin  arvosanoin jo  2  vuoden  jälkeen, että  voitto  meni  Hentuselle. Tämän jälkeen   Ernesti  totesi, ettei  hän  enää  voi  oppia  mitään  Suomessa  ja  lähti  Ranskaan, jossa  nopeasti  suoritti  Sorbonnen  yliopistossa  opinnot  loppuun ja  saavutti  lakitieteen tohtorin arvon. Sitten Ernesti  palasi  Suomeen, mutta  työtä  ei  tahtonut  sodan jälkeen  löytyä,  kai  Ernestiä  pidettiin vähän   niinkuin   liian  pätevänä.   Sitten  Ernesti perusti oman  asianajajatoimiston ja  häntä  pidettiin  sitten  Suomen  parhaimpina  lakimiehinä ja  tulihan  sitä  rahaakin, niin, että  Ernesti  sitten  perusti oman  lehden, kun nuo tavalliset  "Uudet-Suomet" ja " Helsingin Sanomat"  eivät  oikein  tahtoneet  julkaista  hänen  artikkeleitaan rakkaan  isänmaamme  Suomen  tilasta. Ernestin lehti  "  Totuuden  torvi"  oli  sellainen  kuten  nimikin  sanoo, että  se  pani  monelle  herralle  luun  kurkkuun,  kun  "Totuuden  Torvi "  paljasti  niiden   rötöksiä.  No  eihän  sitä nyt  tietysti  voi  tulla  kovin  noiden  hienompien  piirien  rakastamaksi, kun  niiden  heikkouksia ja  rötöksiä paljastaa, kun  siellä  ylhäällä professorien  piirissä on  sellainen   lojaalisuuden  kultainen  sääntö  voimassa.  Kansan  suussa  on  tätä  herrojen  lojaalisuutta  manittu  sananlaskulla:  " Ei  se  korppi  korpin  silmää  puhkaise".  Niin  vihatuksi  tuli  Ernesti  Hentunen, että kun  selailee  Suomalaista  tietokirjaa,  jossa  on  mainittu  kaikki  tunnetut  suomalaiset,  sieltä  löytyy Kaila ja Myrberg, mutta   Hentusen  kohdalla on vain maininta, että  se nimi merkitsee  pientä  leivonnaista.  Että  sillä  lailla.  Totuuden  puhumisellakin  siis  pitää olla  rajansa  ja  siinähän  nämä  meidän  ruotsalaiset   toverimme ovat  maailmanmestareita ja  ovathan  ne   suomalaisetkin jo  aika  hyvin  oppineet. Tästä lojaalisuudesta ja  totuuden puhumisesta joutui minun  hyvä ystäväni  Oulun yliopiston dosentti  Erkki Koskela  saamaan karvaan oppitunnin. Kun kirurgian professori Viikari  oli  antanut  leikkaamalleen  potilaalle  kipulääkkeeksi  indometasiinia ja  kun potilaalla oli  astma hän otti  ja  kuoli. Erkki  Koskela  oli  liian  rehellinen ja  kirjoitti, että potilas oli kuollut  väärään  lääkkeeseen. No  tietäähän  sen miten  siinä  Erkille  kävi, kun  rupesi  rehellioseksi  eikä  ollut  lojaali,  Erkin virka  lakkautettiin,  sekun on  tapana,  Suomessa, kun   halutaan  päästä  jostakin  eroon, eikä  hän ole  tehnyt mitään  sellaista   virkavirhettä  jonka  perusteella   hänet  voitaisiin  laillisesti  erottaa  virastaan.  Että muistakaa nyt  olla  lojaaleja kaikkia  kohtaan ja  ennenkaikkea  Lipposta  kohtaan, vaikka  joskus  tekisikin  sitä  mieli  potkaista   sinnne   takamuksen  seudulle  Ajat ovat  Suomessa muuttuneet.  Ei ole  Hentusta,  ja  se entinen Suomen Kuvalehden  " Mustapartainen mies"  on kuollut. Ojaharju lienee  kirjoitellut johonkin   lehteen  vähän Hentusen  tapaan, mutta  sitä  lehteä  löytää harvoin  kauppojen  hyllyiltä, mutta  toivo  ei  ole  ihan  vielä  kokonaan  sammunut. Kirjoittauduttuani  sitten  Yliopiston  opiskelijaksi  valitsin luentoja  joille  aioin  osallistua. Oli   matematiikkaa,  fysuiikkaa, kemiaa  ja  Annin  kehoituksesta  ilmoittauduin myös   myös  logiikan  luentokurssille.  Kuuntelin  näitä  dos. Saarnion  logiikan  luentoja  muutaman  viikon, mutta  lopetin  sitten, koska  kyllästyin koko  filosofiaan  sillä  kerralla ja  päätin  satsata  kemiaan ja  matematiikkaan.  Ajattelin  samalla, että  filosofialla  on  vaikeata  ansaita leipänsä,   jos  nyt  ei  ole  vähintään  dosentti.  Ajattelin  myös sitä  filosofi  Diogenesta, joka  asui  tynnyrissä;   tynnyrissä asuminen käy  Kreikassa, mutta  Suomessa  se   käy  vähän  huonosti  ainakin  talviaikana.   1950  syksyllä  sain  sitten  asunnon  Käpylästä, jossa  minun  koulutoverini Erkki Öhberg  asui. Talo oli Helluntaiseurakunnan ja  meillä oli Erkin  kanssa  hyvin  pieni  vuokara mutta  jouduimme  huolehtimaan  talon lämmityksestä .   Talossa  oli poika    joka oli aloittanut lääketieteen opinnot ja soitteli paljon  pianoa  hermojen  rauhoitukseksi.  Kyllähän  siellä  asua olisi voinut, mutta seurakunta  tarvitsi  tilat  seuraavana talvena  omiin tarkoituksiinsa ja  koulutoverini Öberg myös lopetti opintonsa ja  muutti takaisin kotiinsa Jyväskylään, Seuraavana  syksynä Erkki  ei  tullutkaan  enää Helsinkiin, vaan  päätti   tulla  kotikaupungissaan  opettajaksi.   Pari asiaa on  jäänyt tuolta Käpylän  asuntoni ajalta. Yksi oli Mannerheimin kuolema ja hautajaiset.  Hautajaispäivä oli talvinen  pilvipoutainen   kylmä päivä. Hyvin pitkään  soitettiin  kirkonkelloja, ja  ne  kuuluivat  erittäin  hyvin  aina  sinne  Käpylään  saakka. Jotenkin  tuo päivä jäi mieleen. Toinen  oli  ruotsalaisen helluntaiseurakunnan papin  vierailu vaimonsa kanssa. Alakerrassa, jossa  talon  isäntä asui, veisattiin  virsiä ja yläkerrassa, jossa minä   asuin  oli   vierashuone.  Minusta oli  erikoista, että  nänä  ruotsalaiset   tulivat  aina  aterioiden välillä yös ja  rakastelivat  melko kovaäänisesti-- sen jälkeen he  menivät taas  alakertaan  ja  sitten  alkoi  taas  virrenveisuu. Kolmas   muistiini  jäänyt  asia  oli  tietenkin  Meerin  käynti  luonani,  hän  halusi  tulla  tervehtimään sillä  hän  tiesi, että  minulla  oli kovin  ikävä, olinhan  niin paljon  yksin.  Se  oli  tietysti  valopilkku  elämässä,  mutta  Meeri  pääsi  liian  harvoin  käymään  luonani. 1951  olin  taas  kesätyössä Helsingissä  kirjastossa,  sehän oli hyvä minulle  ,sillä  sehän  ei  ollut  ruumiillisesti  raskasta  työtä.   Kesällä  1951   asuin  taas  eri  paikoissa:  jonkin  ajan  Ruusulankadulla lähellä Messuhallia  ja  osan  Harmsin kanssa  ja  sitten  osan  erään  lesken  luona  lähellä  Kivelän  sairaalaaa.  Aloittaessani  opintoni  sitten  syksyllä 1951,  oli  tietysti ensimmäinen  probleema  etsiä pitempiaikainen asunto. Äitini  ehdotti,että  hänen  sisarensa Anni kai  voisi  auttaa  minua  alkuun,  mutta  kylmä  suihku  odotti. Anni  esitti,  ettei  mitenkään   voisi  tulla  kysymykseen, että  asuisin  edes  vähää  aikaa  hänen  luonaan, sillä  naapurit voisivat  ajatella vaikka mitä.  Syynä  oli kuitenkin, että Anni oli aloittanut  seurustelun  Reino Saarnion   kanssa ja  eihän   heidän  tapaamisistaan  olisi  tullut kovin  lämpimiä  jos  minäkin  siinä  olisin  asunut  mukana. Helsingin  Ylioppilaskunnalla  oli  jonkinverran  asuntoja, mutta  sinne  tuntui  olevan  täysin  mahdoton  päästä, sillä  tarvitsijoita oli  sata  kertaa  enemmän kuin  tarjottavia  asintoja.  Siis, joko kotiin tai jotain muuta. Olin  kuullut  , että  pelastusarmeijalla on  tällaisia  halpoja  yösijoja ja niinpä minä sitten kävelin Kallion  kirkon  lähellä  olavaan pelastusarmeija yömajaan. Yömaja oli  iso  sali,  jossa oli runsaasti  n.  kahden  neliön koppeja  joissa  oli  sänky.  Aloitin  siellä  ensimmäisen  opiskelija-yöni  puliukkojen ja  muiden  hämärämiesten kanssa.  Seuraavana päivänä kävelin  sitten  Töölössa  synkkänä, kun tulee  minun  luokkatoverini  Kullevo  Hälvä  vastaan. Puhuttiin  siinä yhtä ja toista, kunnes hän  kysyy:"  Onko  sinulla  asuntoa".  Minun  oli  sanottava, että  huonosti on  asiat. Tällöin hän  ehdotti, että  tule  asumaan  minun  luokseni. Asunto oli  aivan keskustassa  Messuhallin  vieressä ja  vuokrakin oli  25 mk  kuukaudessa;   tosin minun  koko kuukausibudjettini,  johon  sisältyi kaikki oli  85  markkaa. Kaikki  alkoi  sitten luistaa  eteenpäin ,  kun  oli  saanut  kunnon  asunnon. mutta kuten  sanoin  minua  onnisti ja  pääsin  asumaan  melkein  keskelle  kaupunkia.  Kaupunkiin muutettuani minun oli  helpompi  olla  opiskeluni  ohessa työssa    kirjastossa.  Anni oli  saanut  minulle  tilapäisen  kirjastoapulaisen  viransijaisuuksia ja  olin  siitä  hänelle  tietysti  kovin  kiitollinen.   Messuhallin lähellä oli  Töölön  kirjasto, jossa  Anni  oli   työssä  amanuenssina ja  siellä  olin kirjasto-apulaisena iltaisin. No enpähän ollut  muussa  pahanteossa ja  palkka  oli  tarpeen. Kirjasto   sijaitsi  sillä paikalla, jossa  nykyisin  sijaitsevat   hotellit  Intercontinental ja  Hesperia.  Oli kummallista, että  paikalta  voitiin  repiä vanhat  historiallisesti   arvokkaat   rakennukset, mutta Helsinki  ei  ole  koskaan  erikoisesti  kunnioittanut  historiallisia  arvoja.   Kirjasto-apulaisen  työ  oli pää-asiassa  asettaa  lainaajien  palauttamat kirjat takaisin oikeille  paikoilleen  hyllyihin ja ja  leimata  lainaajien valitsemat kirjat.  Töölönkin kirjaston  lainaus oli  melko  suurta, riitti  siinä  työtä. Kuten  sanottu minulla oli  aivan  erinomainen  asunto  opintojani  varten keskellä Helsinkiä Messuhallin  vieressä;   raitiovaunupysäkki oli  muutaman  kymmenen metrin  päässä ja  siitä  pääsi  suoraan  yliopistolle.  Kesäisin  minä  kuitenkin   useimmiten  kävelin  tuon matkan,  saihan  siinä  myös  liikuntoa. Kullervo  Hälvä,  jonka  luona  asuin oli  taas  itse  saanut  asuntonsa  sisarensa  luona, joka  taas  asui  erään  vanhan  leski-ihmisen  luona.  Kullervo  oli  priimus  luokallaan, hyvin  lahjakas ja  kummallista  kyllä halusi tulla  arkkitehdiksi,  vaikka  ei  ollut  erikoisen  taiteellinen  tyyppi. Kullervo  ihaili  minua,  joka  olin  voittanut  palkintoja  taidekilpailussa, joka  oli  kai  yksi  syy  minkö  vuoksi  hän  halusi  minut  asuintoverikseen.  Kullervon  sisar  oli  ministeriössa  korkeassa  virassa, mutta  oli   ajoittain  sairas,  kun  häntä  vaivasi  suvussa  esiintyvä  schizofrenia;  tauti,joka  usein  esiintyy  erittäin  lahjakkaissa  suvuissa  kirouksena.  Eli  se  on  niin, että  kun   aivot  käy  koko  ajan  kuumana,  tahtoo  joskus  proput  palaa-nykyäänhän   sitä  puhutaankin  Burn Outista , joka  nimi   mielestäni  sopii  hyvin.   Maria  näki  joskus  näkyjä  ja kuuli  ääniä. Tästä Marian  sairaudesta  oltiin  hyvin  hiljaa, kunnes  se  tuli  yllättäen  esille. Eräänä  päivänä  Maria  Hälvä  väitti minun  puhuvan  unissani  ja  sanoi  sen  häiritsevän   häntä. Minun  huoneeni  ja  Marian  huoneen  välissä  oli  kuitenkin  huone, jossa  Kullervo  asui.  Kysyinkin  sitten  Kullervolta, että  jos  minä  kerta  puhun  unissani  niin  kovasti, että  Maria  kuulee, on  Kullervonkin  se  kuultava.  Kullervo  meni  vähän  vaikean  näköiseksi,  mutta   ei toisaalta  voinut   väittää  kuulleensa minun  puhuvan, Kullervo  väitti  sitten, että  hän  nukkuu   sikeämmin kuin  sisarensa ja  se  taitaa  olla  selitys.  No  tämä  probleema  ratkesi  sitten kuitenkin,  kun  Maria  joutui  mielisairaalaan hoitoon. Maria  tuli  sitten  sieltä  parin  kuukauden  kuluttua  ja  kertoi, että  hän  käy  joskus  pattereita  lataamassa, kun  filmi  menee  poikki. Sitten  oltiin  taas   Marian  kanssa  hyvissä  väleissä.  Tämä  "pattereiden  lataaminen"  oli  siihen  aikaan aika

tavallista  tunnettujenkin  henkilöiden  piirissä. Töölöössähän  oli  ns  Sanervan  yksityissairaala, jossa  mm  Mika  Waltarin  tiedettiin  usein  olleen  " lepäämässä".  Kullervo  Hälvä oli  5 laudaturin  ylioppilas  ja  hyvin  mukava  poika.  En pitkään  aikaan  kuullut  hänestä  mitään, kunnes  1997  Helsingissä Elinan  kanssa  käydessämme  tapasimme  Kullervon  Stockmannilla.  Hän  kertoi   , että  hänelle  oli   juuri  tehty  sepelvaltimotaudin  vuoksi  ohitusleikkaus, mutta  jaksoi muuten hyvin.  Hänhän oli ollut  töissä  Suomen  Rautateiden  rakennusosastolla, mutta  elämäkertatietojen  mukaan  ei  jaksanut  lukea  valmiiksi  arkkitehdiksi niinkuin  oli  aikonut.  Suvun  kirous  lienee  syynä  tähänkin  hyvin . Aloittelin  sitten  kemian  opiskeluni   siellä  Unioninkadulla olevassa laitoksessa,  jonka laboratiriot olivat  kai  nähneet  parempiakin  aikoja, mutta  saivat  kelvata  vielä  vuosia.Luentojen lisäksi kuuluivat  laboratoriotyöt  asiaan ja  ne  aloitettiin  epäorgaanisen  kemian   kvalitatiivisilla  analyyseillä.   Piti  saada  20  pistettä  kasaan  ja jokaisestaepäonnistuneesta  analyysistä   tuli  miinuspiste. Saattoin  käydä  niin, että  ensimmäisen  talven  uurastuksen  jälkeen  keväällä  oli  -10  pistettä  kasassa.  Kyllä  siinä  vuoden  aikana  porukka  harveni  puoleen, kun   ne  jätti  kesken  kemian  opinnot.  Minä onnistuinkuitenkin  saamaan  hiki  otsassa  nämä  tarvittavat  pisteet, joten  pääsin  sitten eteenpäinseuraavalle osastolle,  eli   kvantitatiivisen  analyysin  osastolle  ja  sieltä   sitten  orgaaniusen  kemian  synteeseihin  ja  niin  edespäin. Opintokavereista  suurin  osa  oli 

sellaisia  vanhempia  kavereita, jotka  olivat  olleet  rintamalla ja  sitten  aloittaneet  opintonsa.  Monet  lukivat  proviisoreiksi  ja  niiden  tarvitsi  saada  kemian  laudatur  myös.  Mäkisen Veijon  kanssa  tehtiin  yhdessä  näitä  töitä. Hän oli ollut  rintamalla

juuri  pahimpaan  aikaan  Kannaksella ja  kertoi kauhujuttua, kun  hän  juoksi  henki kurkussa  pakoon  häntä  takaa  ajavan  venäläisen  panssarivaunua.  Toinen  kaveri

muistutti   elävää  ruumista, kertoi  maanneensa   2  viikkoa  punataudissa  rintamalla, mutta  selvisi    jotenkin hengissä  ja  koska  hänestä  ei  ollut  enää maanviljelijäksi

ajatteli  lukea  itsensä  kaulusköyhälistön  joukkoon.  Osakunnassakin  tuli  käytyä,kun  se  nyt  oli  lähellä  lasipatsia.  Siellä  tapasin  sen  Erkki  Öberin ja  sain  asunnon.  Siellä oli

myös  usein  pingistä pelaamassa  Pekka  Peltokallio, joka  luki  lääkäriksi.  Se  tunsi  minut

kun  se  oli  ollut  Jyväskylän  sairaalassa  kandidaattina  minun  isääni  hoitamassa.  Kun  se  näki  minut,  se  kysyi  millä  rahoilla   sinä  luet  täällä,  kun  se  tiesi,  että  minä  olen

rutiköyhä  invaliidin  poika.  No  kyllähän  se  talous  oli  kireätä, mutta  siinähän  sitä  ryömittiin  eteenpäin  päivä  kerrallaan.  Keskisuomalaisella osakunnalla oli  myös  koripallojoukkue ja  kun  minä olin  ollut jo  oman  kouluni  joukkueessa  minua  pyydettiin  mukaan.  Pelasin  pari  peliä, mutta  jotenkin  minun  kaikki  voimani  olivat  poissa; vähän  ajan  pelattuani  totesin, että  sydän  hakkaa  ja  jalat  tuntuvat  lyijyltä.  Minun  oli  pakko

lopettaa  pelaaminen  ja  sitten   alkoivatkin  nämä  minun   sydänvaivani, joista  minulla  oli  riesaa  monta  vuotta.Kumlin   Minua  jo  lapsena  kovasti  vaivanneet  nielurisatulehdukset uusivat  sitten  Helsingissä ja  jouduin  sitten  ottamaan  yhteyttä  Ylioppilaiden  terveysasemalle.  Olin  kerran  niin   huonossa  kunnossa, että   sain  maata  muutaman  päivän  siellä   ylioppilaiden  terveysaseman  sairastuvalla. Tämä  sairastupa oli  aivan  erinomainen  asia, sillä  maalta  tulleet  opiskelijat  asuivat  useinmiten  yksin ja  jos  he  tulivat  sairaiksi   heillä  ei  ollut  mitään  mahdollisuutta  saada  hoitoa.  Nyt  oli  kuitenkin jo  uusi  aika, sillä  penisilliiniä  oli  jo  käytössä ja  muutaman  päivän  penisilliiniruiskeilla olin  terve. Penisilliini   jouduttiin   vielä  silloin  antamaan  ruiskeina,  sillä  tämä  suun  kautta  annettava  muoto  oli  vasta  tulossa.  Minua  onnisti  myös, kun  sain  sitten  pitkäaikaiseksi  lääkärikseni  Ylioppilaiden  terveysaseman  lääkärin  tri  Kumlinin, joka  oli  myös  Kivelän  sairaalan  sisätautilääkäri.  Kun  minä  olin  epätoivoinen, hän pumppasi  minuun  uutta  elämänuskoa:  todella   suurenmoinen  lääkäri ja  ihminen.   Kun  nämä minun sydänvaivani  vain  jatkuivat  kehoitti  minun  isäni   menemään  professori Kerppolan  vastaanotolle, kun  hänen  tiedettiin  olevan  minua  vaivaavan  " Dystonia  neurocirkulatorian"  asiantuntija  ja  oli  kirjoittanut   aihhesta  tieteellisiä  julkaisujakin. Kerppola  oli  aikaisemmin  parantanut isän vasemmassa  kädessä eiintyneen  hermovian.  Kerppola  oli Helsingin Yliopiston  sisätautiprofessori ja hyvin pidetty  ja  kunnioitettu  lääkäri, joka  hoiti kaikki Helsingin silmäätekevät ; mm  Kari  Suomalainen  taitelija  ja  piirtäjänä tunnettu oli hänen potilaansa. Kari  Suomalainen kertoi  että hän  tykkäsi  huonoa, kun Kerppola  kysyi häneltä hänen mentyään Kerppolan  vastaanotolle, " Miksi tulitte  tänne"?  Kari  tykkäsi, että  se  oli  epäkohteliasta, mutta  Kerppola  tarkoitti  tietysti, että  minkälaisia  oireita  potilaalla  oli  tai  minkälaista  tautia  hän  luuli sairastavansa.  Tässä  nähdään, että  hyvää tarkoittavakin  kysymys  voidaan  käsittää  väärin. Tästä lääkärin ja  potilaan  kohtaamisesta on  kerrottu  lukemattomia  vitseja.  Tietysti  potilas  lääkärille  tullessaan on  kovin  jännittynyt ja  hermona  ja  voi  sen  vuoksi  käsittää ihan  vaarattoman  kysymysen  väärin.  Seuraava  esim. Lääkäri:  "Mikä  teitä  vaivaa"  Potilas :  "No  teidänhän se  pitäisi tietää kun  olette  lääkäri". Minä  kävinkin  sitten Kerppolan  vastaanotolla.  Kerppola oli  mielestäni hyvin  asiallinen. Kysyi  aluksi  miksi olin  tullut  hänen  luokseen ja  kunteli  hyvin tarkkaavaisesti  mitä  hänelle  kerroin  ja  mitä   muut  lääkärit olivat löytäneet. Hän  tutki minut  huolellisesti  ja  lohdutti  minua sanoen,  että  ei  tämä  " Dystonia neurocirculatoria  ole  vaarallista, vaikka  se  tuntuu  siltä  ja  kirjoitti  hyvät  lääkkeet.  Tutustuin  sitten  myöhemmin  Kerppolaan  uudestaan,kun  kuuntelin  hänen  luentojaan  sisätautikurssilla lääketiedettä jo  lukiessani.  Kerppola oli  silloin  juuri  lähdössä  eläkkeelle.  Hänellä oli  erittäin  laaja  kokemus ja  tiesi  mistä  puhui.  Muistiini  jäi ,kun  hän  kertoi, että " Kyllä  nuo  kirurgit  puhuvat  siitä  kuinka  he  parantavat  mahasyövän leikkauksella, mutta en ole  30  vuoteen  nähnyt  yhtään  potilasta,  joka  olisi  elänyt yli  puoli  vuotta   diagnoosin  tekemisen  jälkeen."  Kerppola  vanheni  sitten  hissukseen,niinkuin  me  muutkin  teemme.  Sairastui  sitten  jo  vanhuksena  keuhkokuumeeseen  ja  joutui  tyttärensä  hoitoon, joka  oli  geriatri   Koskelan  sairaalassa, jossa  siihen  aikaan  vanhuksia  etupäässä  hoidettiin. Tytär  ehdotti, että  aloitettaisiin  penisilliinihoito, mutta  Kerppola  sanoi, että  minä  en  halua  mitään  penisilliiniä,  sillä  tiedän, että   keuhkokuume  on  vanhan  ihmisen  ystävä ja  että  siihen  tautiin  kuolee  ilman  tuskia.  Niin  myös  tapahtui; Kerppola  tiesi, kun  oli  näitä  keuhkokuume-vanhuksia hoitanut  vuosikymmeniä,  mikä  on  taudin kulku.  Kun minulla  näitä vaivoja   ajoittain  esiintyi,  tutustuin myös  toiseen  lääketieteen  professoriin.  Eräänä  keväänä  minulla  oli  pitkäaikinen   päänsärky;  kun  sitä  oli  esiintynyt  kuukauden  ajan, ajattelin  että nyt  olisi  jo  aika  mennä  lääkärille. Tilasin  vastaanoton  professori  Bjorkesteniltä, joka  oli  neurokirurgian  professori.  Hän  tutki ja  sanoi, että  sinulla on  ollut  pitkäaikainen  nielutulehdus  ja  se  on  päänsäryn  syy, se  kyllä  häviää kohta ilman  lääkkeitä. Kolme  kuukautta kun  oli  kulunut  särky  oli   yks  kaks  poissa  eikä  ole  vaivannut  sen  jälkeen.  Professori  Björkestenille  kävi  sitten  vähän  huonosti ,kun  hän  sairastui  vähän  ennen   eläkkeelle  jäämistään  eturauhas-syöpään  ja  valitteli  kolleegoilleen, että  minulla  on  vähän   huono  tuuri,  en  olisi   toivonut  kuolevani  sellaiseen  tautiin, josta  olen  itse  tehnyt  väitöskirjan, että  niin sitä   voi  käydä.  Valokuvaushommat!  Armeija.

                                                        Nuoruus:                                                                                                                      Aloitan tämän kertomuksen  nuoruudestani  siitä hetkestä kun talvisota päättyi ja  olimme  muuttaneet Jyväskylään. Jyväskylä eli  silloin  kehityksen  aikaa. Olihan  suuri osa  sotateollisuutta  keskitetty  sinne. Jyväskylähän oli  aikaisemmin  ollut  uinuva kaupunki,jossa  jonkinverran  saha-ja  paperiteollisuutta  piti  kaupungin hengissä. Kaupunki oli  perustettu  Jyväsjärven  rannalle, josta  oli kohtalaisen  hyvät yhteydet  Päijänteen  kautta  etelään,  ennenkuin  rautatie   sitten  yhdisti  Jyväskylän  kahteen  risteysasemaan Pieksämäkeen ja  Haapamäkeen. Jyväskylä oli kyllä tunnettu  myös  koulukaupunkina, siellä oli  Suomen  kansakoulun  isä  Uno  Cygnaeus  oli   saanut  perustetuksi   opettajaseminaarin, josta  leivottiin  suuri  osa  suomenkielisistä  kansakouluopettajista. Kaupungissa oli tyttölyseo, poikalyseo ja Suomen ensimmäinen  yhteislyseo. Ainoa probleema oli, että kun kaupunki  kasvoi, tilaa ei tahtonut olla. Kaupunki oli  vinossa. Jyväsjärven  rannasta nousi  kaupunki Jyväsharjua  kohti, ja  harjun  takana  alkoi  kohta  taas  kaksi  korkeata vuorimaista  muodostumaa: Laajavuori ja Kypärämäki. Vaajakosken suunnassa: Jyskävuori ja Kanavuori,joissa oli  kummassakin  sotatarviketehtaat  vuoren  sisään  tunneleihin  kaivettuna. Jyväskylän   sijainti oli erinomainen  sotatarviketeollisuutta  ajatellen, sillä  se  sijaitsi lähes keskellä  Suomea  ja Tikkakosken  lentokenttä  oli lähellä, josta  hävittäjät  saattoivat  suojata  kaupunkia mahdollisia  ilmahyökkayksiä   vastaan. Lisäksi  kaikki  sotatarviketehtaat  oli kaivettu   kallion  sisään  tunneleihin,jotka olisivat olleet  suojassa  atomipommiakin   ajatelle. Syksypuolella  kesää  1940  isä  alkoi  etsiä meille  uutta  isompaa  asuntoa ja  kun  Kypärämäkeen oli   kaavoitettu  iso  omakotialue ja  osa  sen  taloista oli  jo valmiina päätettiin  muutta   sinne. Lehtokatu, joka  oli  ensimmäinen katu kaupungista tullessa tuli  sitten  olemaan  osoitteemme. Omakotitalon yläkerrassa meillä oli  sitten  kaksi  suurehkoa  huonetta, joka  riitti , olihan meitä vain kolme  henkeä. Syksyllä aloitin sitten Cygnaeuksen  kansakoulussa  neljännen  luokan. Koulumatka oli vain n kolme  kilometriä, joten  se ei talvellakaan tuntunut  erikoisen hankalalta.  Koulussa  oli  taas  kiva  tavata  vanhoja  kavereita ja  oli  niitä  uusiakin  tullut  , sillä   sotatarviketehtaiden  työntekijöitä oli muista  kaupungeista  sijoitettu  Jyväskylään ,  yksi  tällainen   uusi  kaveri oli  sitten  tutuksi  tullut  Kalevi  Kaarenoja. Vuosi meni ja tultiin kesään 1941. Maailmantilanne oli taas  meidänkin  suunnassa kiristynyt ja sitten kuultiin  radiossa, että  Saksa on  hyökännyt  Neuvostoliittoon. Kun  sitä  Suomessa oli koko  ajan  kuultu  kuinka  voittamaton  Saksan  armeija  oli   valloittanut yhden  Euroopan  maan  toisensa  perästä, oltiin  varmoja, että  nyt  on  vain  muutaman  viikon  kysymys, kun Venäjä  antautuu. Jotta  Suomalaiset eivät  jäisi  ihan  osattomaksi  saaliinjaossa  päättivät  hekin  hirvittävillä  sotavoimillaan  lähteä  mukaan. Koska maailmantilanne oli jännittynyt,kuunneltiin  radiosta  uutisia hyvin tarkkaan.  Kuunneltiin sitten  naapurissa  radiota joukolla ,taisi olla klo 13 uutiset ja  sanottiin, että   sota on  alkanut. Muistan  kuinka  kaikki  vanhemmat  miehet  olivat  iloisia  kun sota alkoi. He ihan hyppivät  riemusta:  nyt  vihdoinkin  voidaan  kostaa  talvisodan  väärä rauha.  Kyllä  tämä  into  sitten  Karjalan korvissa  rauhoittui, kun  sieltä vähitellen  tultiin  takaisin verissäpäin.  Sodan  alettua  suuri osa  miehistä  hävisi  taas  sinne  rintamalle. Kesä  oli  kaunis ja  radiosta kuultiin  koko  ajan  miten  poikamme  valtaavat  Karjalan  kannasta ,jopa  Itä-Karjalaa. Venäjää lyötiin turpiin kovasti, niin  että  ennen  syksyä  oli  jo  koko  Venäjän  armeija  tuhottu moneen  kertaan.  Syksy tuli, eikä sitä Venäjän  antautumista  vielä ollut  tullut. Koulu myös  alkoi, mutta  koska  rintamilta  oli  tullut  niin  paljon  haavoittuneita, että  kaikki koulut oli  takavarikoitu  sotasairaaloiksi, ei  tahtonut   löytyä  paikkaa. Lopuksi saatiin Puistokadun  koulu käyttöön ja me saimme  sitten  kahdessa  vuorossa oppia, koska  muuten  eivät  luokat  olisi  riittäneet. Iltavuoro  kesti  aina  klo  20  saakka, joten  läksyt  sai  lukea  myöhään  yöllä. Kypärämäestä tuli matkaa  Puistokadun koululle  5 km ja koska  bussikuljetusta ei ollut käveltiin tämä matka  satoi  tai paistoi. Alkoi  tulla  lunta, eikä  vieläkään  näkynyt  loppua  tästä  salamasodasta. Alkoi  tulla  paniikki.  Kun  miehet  olivat  rintamalla ja myöskin  suurin  osa  maataloustyössä  käytettävistä hevosista myöskin  siellä, jäi  vilja  ja  vihannekset korjaamatta. Alkoi  ankara  elintarvikepula. Lisäksi  alkoivat  polttopuut  loppua. Mutta olihan  meitä  koululaisia. Siis kaikki  koululaiset  halkoja  hankkimaan. Meidät  vietiin  autolla  metsään ja  jokaisen  tehtävänä oli saada aikaan  vähintään yksi  motti  halkoja. ( Motti on  yksi kuutiometri) Se  näytti  helpolta. mutta, kun  sitä  mottia  tehtiin  ranteen  paksuisista puista kyllä  siinä  se  päivä  hyvinkin  meni.  Nämä  halkotalkoot eivät vain  koskeneet lapsia. Isä  ja  äiti  joutuivat vielä  työnsä  lisäksi  tekemään  neljä  mottia per  nuppi. Koska työpäivät vanhemmillani  olivat jo  14-tuntisia ja työtä  tehtiin  lauantainakin, oli nämä  halkotalkoot  tehtävä  pyhäpäivänä  kirkonmenojen  jälkeen.  Tähän  saakka ei  vielä ollut  erikoisen vaikea  saada  ruokaa tai polttopuita, mutta nyt  alkoi  olla  tosi  vaikeaa. Maitoannosta  ei  saanut, usein  annettiin vain  lapsille  kuuluva  annos. Minun  vanhempani olivat niin ihania  ihmisiä, etteivät  koskaan ottaneet  tippaakaan  minun lapsiannoksestani  puolesta litrastani, mikäli  maitoa  oli senkin verran  jaossa, vaan  olivat mieluimmin  ilman. Leipääkään  ei  aina  saanut. Lihaa oli  harvoin  edes korttiannosten  määrääkään  ja  kalaa ei  tietenkään  sisämaassa  ollut  kuin  hyvin  harvoin. Olihan  Päijänteessä  kaloja, mutta  kalastajat  olivat  rakentamassa Suur-Suomea.  Aluksi  saatiin jäätyneitä perunoita, mutta niistä oli vaikea  laittaa  ruokaa.  Sitten  jostakin  tuli suuri  määrä jäätyneitä  lanttuja- ilmeisesti   niitä  varastoja, joita  oli  tarkoitettu  eläinten  rehuksi. Sitten  syötiin  lanttua keitettynä, paistettuna,  ja  kaikilla  mahdollisilla  tavoilla. Voi sanoa, että  ilma  lanttua olisimme  kuolleet  nälkään. Minähän en koululaisena kuluttanut paljon, mutta ihmettelen kuinka isä ja  äiti  jaksoivat niillä   ruokaannoksilla tehdä  14 tunnin työpäiviä.  Äiti ja isä lähtivät  työhön jo  klo  4  aamulla, he kävelivät 5  kilometriä  Jyväskylän  asemalle, sillä  silloin  ei  vielä ollut minkäänlaista  kuljetusta Kypärämäestä  kaupunkiin.  Kaupungista  menivät  vanhempani  sitten  junalla  Jyskävuoren  tehtaaseen ja  tulivat  sieltä  taas  illalla junalla kaupunkiin ja  kävellen  kotiin  5  kilometria.  Tuskinpa  sotilaat  raskaampia päiviä  rintamalla tekivät. Toisaalta  meillä kaukana  sisämaassa  oli  melko  rauhallista. pommituksia oli  harvoin joten  olihan  siinä  jotain  positiivistä.  Kyllä  isä  ja  äiti  olivat  melko  laihoja  siihen  aikaan, mutta  en  muista  heidän  koskaan  valittaneen mistään. Työtä  tehtiin valittamatta  niissä  olosuhteissa. Siinä  olisi  oppimista  tämän päivän  ihmisille. Sanotaan, että  hätä keinot keksii. Kun kaupat  eivät pystyneet  toimittaneet  ruokaa tarpeeksi yritettiin  suoraan  tuottajilta  ja  lisäksi  työnantaja  antoi   alueeltaan  peltopinta-alaa, jossa  työntekijät  itse  saattoivat  kasvattaa  perunaa ja  muita  vihanneksia  talven tarpeeksi. Meilläkin oli  aarin  perunamaa ja  saimmehan  me  siitä  melko  paljon  perunoita, joilla  helpotettiin  nälkää  pitkän  aikaa. Mutta  tarvittiin  muutakin  perunan lisäksi. Junathan kulkivat ja  huhupuheiden mukaan  jostakin saattoi saada  lisiä korttiannoksiin.Sehän oli  tietysti laitonta, sillä elintarvikkeet olivat  strategisia  tarvikkeita,joita myös sotalaitos tarvitsi. Maanviljelijöillä oli  tarkat  luovutusmäärät ja  ylimääräistä ei jäänyt.  Lisäksi  junissa   suorittivat  poliisit   matkatavaroiden  pistotarkastuksia ja  jos  ylimääräisiä  elintarvikkeita  löytyi , ne  takavarikoitiin.  Muistan  kun  kerran  tein  isän  kanssa  tällaisen ruoanhankinta  junamatkan.  Mentiin   erääseen  maataloon, josta  isä  sai  vähän voita ja osan  teurastetusta  vasikasta.  Sitten  jännittävä junamatka. Pelättiin  tarkastusta, mutta vaikka  poliisi  kulki  junavaunun  läpi  hän  ei  tarkastanut  meidän  matkalaukkujamme.  Tällainen  tarkastus  ei  tietenkään  ollut  miellyttävä  poliisillekään  ja  moni  poliisi  katsoi  joskus   sormien  läpi  näitä  matkustavaisia, sillä  he  tiesivät  miten  vaikeassa  tilanteessa  kaupunkilaiset  elivät.  Kotona  meillä  oli  sitten  pitkän  aikaa  juhla-aterioita, sillä  lihaahan  juuri  ei  nähty ja  voiannoskaan  ei riittänyt  monen  voileivän  päälle.  Vähitellen  kuitenkin  tästä  Mustasta  Pörssistä tuli  organisoitua.  Osuuskaupat  myivät  salaa  voita ja  sokeria. Tämä oli  järjestetty ylemmältä  taholta ja  monet  ansaitsivat  suuret  rahat  sota-aikana.  Kun  voi maksoi kaupassa  3 mk  kilo,  sai  siitä  maksaa  tiskin  alta  8 mk kilo.  Ajan mittaan meidänkin perhe  sai  lähellä  olevan  Osuuskauppa  Keskimaan  kaupanhoitajan  ystävällisellä  avustuksella  vakituisen  voitoimituksen. Sitä  ei  tietenkään  voinut  tehdä  päivän  aikaan, vaan  me  haettiin  sitä  kaupan  takaoven  kautta myöhään  illalla. Toimitus kävi, siten, että  kaupanhoitaja oli  pakannut  tilauksen valmiiksi. Koputin  sovittuna  aikana  kaupanhoitajan  ovelle. Ovi  aukeni ja  kun  hän  näki  kuka  oven  takana oli vaihtoivat  raha  ja  paketti nopeasti  paikkaa  ja  ovi  meni  kiinni  ilman  enempiä puheita. Muistan  tehneeni  monta  tällaista  hakumatkaa  sodan  aikana. Koska  tästä oli  tullut  meille  vakituinen  toimitus, ei  meillä  sitten ollut loppusodan  aikana  suurempaa  nälkäkuoleman  uhkaa.  Toisin  oli  niillä,  jotka   elivät  korttiannoksilla.

Kaarenojat  olivat  lähettäneet  yhden  pojistaan  Ruotsiin  sotaa  pakoon  ja  hän  lähetti  sitten  ruokaa  sieltä  perheelleen, joka  muuten  isänmaallisena ei  voinut  turvautua ns  mustan pörssin  apuun. Mekin  tunsimme  olevamme  isänmaallisia, mutta  ei  niin  isänmaallisia, että  sen  vuoksi  olimme  halunneet  kuolla  nälkään turhan takia.  Kesällä  1943,  jolloin minä  olin  melko  laiha  poika  alkoi  äiti  olla   huolestunut  minun  terveydestäni ja  ajatteli, että  jos   pääsisin  maalle  hänen  sukulaistensa  luokse  vahvistumaan,  jaksaisin  sitten  paremmin  käydä  kouluakin  seuraavana  talvena.  Äidin vanhin  sisar  Toini oli  melko  suuren  maatilan  emäntä  ja  hän  lupasikin  sitten  maksua  varten  pitää minua  muutaman  viikon  heillä.  Toini  hoiti  talouttaan  melkein yksin, sillä  mies  oli  kuollut  nuorena  aivoverenvuotoon  ja  vanhin poika  Pekka  oli rintamalla. Nuorin  alaikäinen  poika  Pentti  oli  vain  kotona.  Onneksi   oli  jätetty yksi  hevonen, joka  auttoi   suuresti,  jotta  peltotyöt  jotenkin  saatiin  tehtyä. Minä  ja  Pentti sitten  tehtiin  niitä  kaikenlaisia   peltotöitä  senkun  osattiin.  Minusta  oli  hauskinta, kun  sai  hevosella  ratsastamalla  hakea  lehmät  metsästä. Siihen  aikaan lehmät  hakivat  ravintonsa   metsäniityiltä  päivisin ja  haettiin  sitten  illalla  hevosella  lypsylle.  Yöt  nukuttiin   aitassa, jossa  ei  tietenkään  ollut  lämmityslaitetta, mutta paksujen  vällyjen   alla  ei  palellut.  En minä  tänä  aikana kai  paljon  lihonnut, mutta  sainhan  kunnon  ravitsevaa  ruokaa  pitkästä  aikaa.  Näin  vähällä  väellä ei  tietenkään  Toinin  maatila  kovasti  lisännyt  valtakunnan  elintarvikevarastoja ja  jotta  saataisiin siihen  vauhtia, sai  Toini  anomuksesta   pari  sotavankia   avuksi.  Pojathan  tekivät

töitä ja tuotto lisääntyi. Toinikin  piti  näistä  työntekijöistä   hyvää huolta  ja  oli  kertonut  Hannalle, että  se vanhempi pääsi jopa hänen  viereensä  joskus  öisin  lämmittelemään. Kun sitten  sota  loppui ja  nämä  venäjän  miehet  saivat  lähteä  takaisin   sinne  työläisten  paratiisiin,  oli  kuulema  pojille  tullut  itku  silmiin.   Olimme  muuttaneet  Kypärämäkeen Metsäkatu 8.aan, jonne  oli  rakennettu  uusi  asuntoalue.  Rakennukset olivat  ns   ruotsalaisia  lahjataloja,  jotka  oli  tarkoitettu  lähinnä  rintamamiesten leskeille, mutta kun  niitä  taloja oli  niin  paljon  me   saimme muuttaa sinne.  Talot olivat kahden perheen  taloja  ja  meillä oli  vapaampi  asua siellä kuin Lehtokadulla.  Meille tarjottiin  taloa  ostettavaksi  ja  hinta  oli  hyvin  edullinen, mutta  isä  sairaalloisuutensa  vuoksi  pelkäsi  sitoutua  sota-aikana  velkoihin;  ehkä  hän  ajetteli mielessään  vielä  muuttavansa  sodan jälkeen  takaisin Helsinkiin.  Talon  osti  sitten vanhahko  pariskunta  nimeltään  Renvall.  Mies  oli  muurari   ja  oli  ollut  kommunistina  punaisten puolella  vapaussodassa ja  sen  jälkeen  istunut  Tammisaaressa  vankilassa,mutta kuitenkin  säilynyt  hengissä.  Kun  sitten  Suomea  rakennettiin  oli  tämä  entinen  kommunisti  ansainnut  niin  hyvin, että   pystyi  nyt  tulemaan  kapitalistiksi  ja  ostamaan  oman  talon.  Siinä  sitten  minun  isäni ,  vapaussoturi  oli  vuokralla  entisen  vihollisensa   kommunistin  talossa.  Mukavia  ihmisiä olivat, varsinkin  se  muurari  oli  hiljainen  vaatimaton mies, mutta   sen  akka  röystäili  useasti  kuinka  rikkaita   he  olivat.   Vaikka  talo  oli  uusi,  ei  siinä  ollut   mitään ns  nykyajan  mukavuuksia.  Ulkovessa,  ei  viemäriä  ja  koska  ei  ollut  kaivoa,  oli  vesi  kannettava  parin  sadan metrin  päästä  talvellakin.  Talo oli myös  kiireellä  tehty, joten  seinien  eristyksessä oli  toivomisen  varaa.  Keittiössä, jossa  minä  nukuin , oli  kaappi, jossa  me  säilytettiin  ruokia ja  sitä  vesiämpäriä, jolla  me   haettiin  se  vesi  kaivosta. Talvella  se  vesi  siinä  ämpärissä  oli  usein  jäässä, niin  että  kun  äiti  keitti  sitä aamukahvia  oli  ensin  hakkattava   reikä  siihen  jäähän, että  saisi  sitä  vettä.  Minulla  oli   kylmä  siinä  huoneessa  öisin, kun  se  oli   jäähtynyt  yön  aikana  ja  muistan  kuinka  ihana  oli, kun  äidin  kahviveden   kiehuessa  hellalla, vaikka  eihän se   tietysti ollut  oikeata  kahvia, vaan  sitä korviketta,   vähitellen  ihana  lämpö  levisi  siihen   huoneeseen.  Kaarenojan Kalevin kanssa  käytiin sitten  Puistokadun kansakoulun  viimeistä luokkaa ja  sitten keväällä  tuli  oppikouluun pyrkimisen  aika. Oppikoulun käyminen  ei  siihen  aikaan ollut  muodissa  ns  köyhempien  ihmisten   luokassa, sillä  sehän oli  vain  joutavaa housunpersausten kuluttamista, parempi oli mennä  työhön ja  ansaita  elatuksensa.  Meidän  luokassa oli  40  oppilasta  ja 6  kappaletta  ajatteli pyrkiä  oppikouluun.  Minä  en  ollut  mikää  loistava  oppilas koulussa eikä  minulla  ollut  mitään  erikoisia   tulevaisuuden  suunnitelmia, mutta  kun  minun  kaverini  Kalevi  pyrki  ajattelin, että onhan  sitä  kaveria  seurattava,  muutenhan minä en näe enää Kalevia koskaan.  Oppikoulun  sisäänpääsykokeet  siihen  aikaan perustuivat  kansakoulun  todistukseen ja  sitten  kirjallisiin  ja  suullisiin  sisäänpääsykokeisiin.  Ei  minua  erikoisesti  jännittänyt, mutta yritin  parhaani ja  ymmärsin, että  tällä on  oleva  suuri  merkitys minun  tulevaisuudelleni. Eräs  kaveri  neuvoi, että kun  sinä  siellä  suullisessa  kokeessa  vastaat  opettajalle, tee  se  selkeällä  ja  kovalla  äänellä.  No  en  tiedä  auttoiko  se, mutta  kun  sitten  isän kanssa  mentiin  kuulemaan  näiden  kokeiden  tuloksia  oli  ilmassa  suuren  urheilujuhlan  tuntua. Nimiä  luettiin  ja  jännitys  nousi.  Ihmeekseni  mainittiin  minun  nimeni  niiden  joukossa, jotka oli hyväksytty  oppikouluun. Erikoisen  ylpeä oli  minun  isäni, sillä  hänen  poikansa  oli   koko  Remeksen  suvun  ensimmäinen, joka  oli  päässyt  oppikouluun, hänhän  ei  itse ollut  saanut  käydä  edes  kansakoulua.  Aloitettiin  sitten  syksyllä  se  oppikoulu, mutta kun  oli  pula  kouluista  sodan  takia, saatiin  käydä  Jyväskylän lyseon kanssa  vuorokoulua.  Yhteiskoulu   oli aivan  uutta   laatuaan  Suomessa. Aikaisemmin  oppikoulut  olivat ns  lyceum, mallisia :   oli  poikalyseoita  ja   tyttölyseoita. Aikaisemmin katsottiin, että  puberteetissa  olevat  nuoret  piti  erottaa, jotta  ne  voisivat  keskittyä koulunkäyntiin.  Toisaalta  naisasialiikkeen  edustajat  jo  vuosisadan  alussa  olivat  sitä  mieltä, että  tytöt  tulisivat  saamaan  tällaisessa  yhteikoulussa  paremman opetuksen :  ajateltiin, että  kun  pojat ja  tytöt  käyvät koulua yhdessä,   ne  voisivat   sitten  myöhemmin  elääkin  paremmin  yhdessä.  Vaikka tässä   yhteiopetus-ideassa oli  takana pedakogejakin,   oli  se  kuitenkin  huonosti  tutkittu  ajatus  ja  viime  vuosikymmeninä  sitä on  ajateltu  uudestaan.  Mm keski-euroopassa  on  jälleen  perustettu  poikien  ja  tyttöjen  kouluja  koska  on  ymmärretty  uudelleen  tuo  vanha  asia, että  tytöt ja  pojat  kypsyvät  eri  lailla;  saadaan  paremmat  tulokset  kun  lapsia  opetetaan  niiden  ikäkehitystä vastaavalla  tavalla.   Toisaalta  me pojat ajateltiin, ettei  niiden  tyttöjen  kanssa  voisi  mitään  kivaa  tehdä.  Me  kun  haluttiin  ampua  ja heittää  käsikranaatteja  sotapoikien  kanssa.  Suomessa  oli   järjestö  vähän  Saksan  Hitlerjugendin tapaan.  Nuoret  pojat  saivat  alustavaa  solilaskoulutusta  ja  olin  minäkin   siellä  mukana    yhtenä  sotakesänä.   Kyllä  me  heitettiin  käsikranaatteja  ja  ammuttiin  siellä  metsässä. Meidän  poikien  sotahuutokin  oli  varmaan  niin  karmea, että  jos  meidät  olisi  rintamalle  laskettu, olisi  ryssä  varmaan  sontinut  housuunsa.  Koulua  käytiin   3  tuntia  aamulla  sitten  oli  4-5  tunnin  tauko ja  sitten   taas  3-4  tuntia , usein  koulupäivä  venähti   aina   19-20  illalla.  Väliaikana  käytiin  syömässä  kaupungilla  ravintolassa. Kotonahan  ei  juuri  ollut  ruokaa,  kouluruokailua ei  ollut  vielä  keksitty, mutta  rahaa oli. Koska   työläiset  tekivät pitkiä päiviä, he  saivat melko hyvää palkkaa.  Toisaalta  sillä  rahalla ei  oikeastaan  tehnyt  mitään, sillä  mitään  ei   juuri  ollut  kaupoista  ostettavissa.  Vaatteet  olivat  kortilla, eikä  niitä saatu, sillä  kankaat  menivät  armeijan  tarpeisiin.  Kenkiä  ei  saanut  ostaa  sillä  niitä  ei  voitu  valmistaa  nahkapulan  vuoksi. Minäkin  jouduin  ostamaan  puukengät, joissa  oli  paperinarusta  tehty  päällinen; yhden  sateen  jälkeen ne  hajosivat.  Onneksi  isäni  oli   hyvä  suutari,joka  osasi  korjata minulle  kenkiä, etten    ainakaan  talvella  tarvinnut  kävellä  paljasjaloin.  Ravintoloissa  oli  aina jotakin  korttivapaata  ruokaa,  esim  lanttulaatikkoa, joten  aina  päästiin  eteenpäin  päivä  kerrallaan.   Aluksi oli vaikea  tottua  tähän oppikoulun  työskentelyyn, vaatimuksetkin olivat  kasvaneet ja  siellä  opetettiin  heti  alkuun  kahta   vierasta  kieltäkin. Opettajista  oli  tietysti pulaa.  Suurin osa  miesopettajista oli  rintamalla  ja  naisopettajia oli vähän,  osa  mieopettajista oli  jäljellä ja  ne  oli  sellaisia, jotka  olivat  saaneet  " ei  kelpaa  sotapalvelukseen"  todistuksen  lääkäriltä.  Matematiikan  opettaja  oli  kapteenin  puvussa, mutta  oli saanut  kranaatin  sirpaleen  päähänsä, joten   se  ei   ihan  kelvannut  joukkoja  johtamaan, mutta  meille  se  kyllä  opetti  hyvin  matematiikkaa. Vuosi meni ja minä  pääsin  sentään  seuraavalle  luokalle, mutta minun  kaverini  Kalevi  Kaarenoja  ei  päässyt.  Kalevin isä oli  entinen  armeijan  vääpeli, joka  ohjaili  perhettään  rautaisin ottein. Hän oli  päättänyt, ettei  perhe  laiskureita  elätä  ja  käski  sitten  Kalevin lopettamaan  koulunkäynnin  ja menemään  töihin.  Kalevin  isää harmitti  erikoisesti  se , että minä  Kalevin mitätttömänä  kaverina olin päässyt  luokaltani, mutta  ei  hänen etevä   poikansa. Tämä Kalevin  isän ja Kalevin välinen  skisma johti  vähitellen  siihen, että Kalevista  tuli Jehovan  todistaja.  Kalevia  en  enää  sitten  nähnyt  pitään  aikaan, mutta  sain  uuden  kaverin Jorma  Vuoren, joka  oli  karjalan  siirtolaisia. Isä oli  rautatieläinen. Jorman  kanssa  pelattiin  shakkia ja  tehtiin  kaikenlaisia  koiruuksia.  Liityttiin  sitten  Jyväskylän  shakkikerhoon ja  minä  edistyin  siellä  niin, että  pääsin  kerhon  mukana, kun  seura  pelasi  kaupunkiottelua Kuopiota vastaan. Minä  onnistuin  saamaan  vastustajastani  tasapelin, joten  en   ihan  munannut itseäni.  1943  kesällä  sain myös  ensimmäisen  työpaikkani.  Kaikkialla oli huutava  pula  työntekijöistä, koska  suurin osa  miehistä oli  rintamalla.  ARE  oli  autoliike,   jossa  tarvittiin  juoksupoikaa ja  minä  olin   siellä  muutaman  viikon.  Lähinnä   työ  oli  varaosien  viemistä  kottikärryillä  kaupungin  muihin  autokorjaamoihin. Työ ei ollut  kovin  raskasta ja oli  siellä  mukavia  kavereitakin. Äitikin   oli  mielissään, ei  niinkään  niistä   rahoista jotka  ansaitsin   se  palkka  oli  kuukaudessa  125  mk,  vaan  siitä, että  tiesi,  että  minä  olen poissa  muusta  pahanteosta. Muistankin   kuinka minä  sitten  ensimmäisen  palkan  saatuani  sanoin  äidille,  että tästä  saat  sitten  lisää talousrahaa   perhe-ekonomian  kohentamiseksi. Minusta  tuntui, että  olin  näkevinäni  äidin  silmäkulmassa  kyyneleen  silloin.  Seuraavana  vuonna  pääsin sitten  tykkitehtaalle  työhön  siitähän tuli sitten myöhemmin Valmet.  Siellä  rautavarastossa  toimitimme  rautaa  eri osastoille.  Oli myös  jännittävää  nähdä  miten  tämä  tykkien  valmistus  tapahtui.  Kallioon  poratuissa  tunneleissa  porattiin  tykinputket ja  valmistettiin  muutkin  osat  ja  nämä  sitten  pantiin kokoon   tunnelien  ulkopuolisissa  isoissa  halleissa. Siihen  aikaan  tehtiin lähinnä  boforsin  40-millisiä   puoliautomaatti  ilmatorjuntatykkejä.  Konstruktio oli niin  hyvä, että  sitä  taisivat  valmistaa  lisenssillä kaikki  sotaa käyvät maat  aina  yhdysvaltoja  myöten  ja  Bofors tienasi miljardeja.  Tehtaalle  tuotiin myös  korjattavaksi  rintamalla  vaurioituneet  tykkejä ja  niitä olikin  siellä  varastossa  iso  joukko. Suurin  korjattava  tykki oli  12  tuuman  rautatietykki,jonka   suomalaiset  saivat  Hangon valtauksessa. Se  korjattiin  hienoksi. Ikävä  kyllä  se   valmistui vasta   sodan lopussa  ja  jouduttiin  sitten  uudeksi  entisöitynä  luovuttamaan  venäläisille  takaisin: olihan  sekin   jonkinlainen   ylimääräinen   sotakorvausten lisä.  Toisissa  tunneleissa  valmistettiin  sitten  kranaatin  kuoria.  Muistan  käyneeni  niissä  tutustumassa  ja  siellä  tunnelma  muistutti  lähinnä  helvettiä.   Isoja  metallipaljoja  kuumennettiin  punahehkuisiksi  ja  sitten  ne   suuressa  prässissä  puristettiin  kranaatin kuoreksi.  Helvetillisen  kuumaa  ja  kaikki  oli  mustaa  ja  nokista  ja  savuista, koska  puristimissa  oli  käytettävä öljyä,jotta  se  ei  olisi  tarttunut  kiinni  hehkuvaan  rautamöykkyyn.  Ulkona  oli  sitten  isot  kasat  näitä  kuoria  odottasmassa   sorvausta  ja  täyttämistä.  Nämä  6  tuuman  tykinammukset  olivat  kalliita  sanottiin  niiden  maksavan  senaikuista  rahaa  5000 mk  kappale.  Paljon  niitä  tehtiin  ja  muistan, että   sodan  loppuessa  niitä  oli  siellä  ulkona   iso  kasa  vielä  jäljellä.  Viimeinen  sotakesä  oli  tehtaalla  kiireistä  aikaa. Valmistettiin  uusia  aseita mm Syvärin linnoituksia  varten  uutta  rekyylitöntä  ns  korsutykkiä.   Lisäksi  toimitettiin  rintamalle   uusia  Saksasta  ostettuja  panssarintorjuntaan  tarkoitettuja  tykkejä.  Nämä  maalattiin  uudestaan,  kun  ne  oli  tullut  Afrikasta   keltaisessa   aavikkosuojamaalauksessa  eivätkä  sellaisenaan  kelvanneet   Suomen  rintamalle. Tehtaalle  tuli  sitten  myös  nuoria  venäjän  miehiä.  Ne  oli  sotavankeja, jotka  auttoivat  työssä.  Ne  tunnisti  helposti, sillä  ne  tekivät  työtä  Venäjän  armeijan  asusteissa.  Saivat  Suomessa  paljon  paremman  kohtelun  kuin  Saksassa. En  tiedä oliko  ne  alunperin  Inkeriläisiä,   mutta  kovia  kokeneita  kundeja . Meillä oli  tapana  ruokatunnilla nostella punnuksia, joita  oli  meidän  metallivaa´assa .  Siinä  oli  sellainen  50  kg:n  punnus  jota  me   ei  tahdottu  oikein  jaksaa  nostaa  kahden  käden  kanssa.  Siinä  oli  sitten  sellainen  pieni  tanakka , hiljainen  sotavanki ,  joka  näytti,  että  saisiko   hänkin  yrittää.  Se  otti  sen  painon   yhdellä  kädellä  pani  käden  suoraksi  ja  piti  sitä   sivulla  suorana jonkin  aikaa.  Me  sitä  katsottiin kuin  jotain  ihmettä,  me  sitä ei  voitu  uskoa  sitä  todeksi.  Kaveri   osoitti   sitten  itseään  sormella  ja  sanoi  Stalingrad.  Me  kun  tiedettiin  silloin  jo  mikä  paikka  se  Stalingrad  oli,  kun  siellä  edellisenä  talvena  oli  Saksan  armeija  saanut  turpiinsa.  Me  sanottiin  toisillemme,  että  kyllä  me  nyt  ymmärretään  mitä varten  saksalaiset  saivat  turpiinsa  kun  niillä  oli  tuollaisia  vastustajia   ja  ruvettiin  vähän  niinkuin  miettimään  sitä   Suomessa   esitettyä  väitettä,  että  yksi   suomalainen  vastaa  kymmentä  ryssää.  Kaikki  pantiin  siis  työhön.  Meillä  oli  siellä  varastossa  myös  eräs  johtaja,  joka  oli  komennettu sinne.  Muistan  aina,  kun  hän  hienossa  puvussa  työnsi  meidän  kanssa  niitä  rautakärryjä.   Sillä  kai  oli   jotakin  mahavaivaa,  kun  se  ei  ollut  rintamalle  kelvannut,  se  röyhtäytteli  aina   vähän  välillä  ja  puhui  masentuneesti,  sillä  lailla  kun  se  olisi  itsemurhaa  suunnittelemassa.  Työpäivä  oli  12  tuntinen  ja  se  tuntui  minusta  silloin  ikuisuudelta.  Suomessa  oli  kuitenkin  jo   silloin  jonkinlaisia  lastensuojeluviranomaisia, joka  sanoi,  tultuaan  tarkastukselle, että  minä  olin  vielä  lapsi, joten  minä  saan  tehdä  työtä  vaan  8  tuntia  päivässä. Kerkisin  olla  siis  kotona  kokonaista   neljä  tuntia  ennenkuin  vanhempani  tulivat  työstä. Tykkitehtaalla  oli  iso   ruokala  ja  siellä  saimme  käydä    syömässä   ruokatunnilla ja  koska  tehdas  oli  strategisesti  tärkeä   sai  siellä  aina  jotain  parempaa  mahan  täytettä  kuin  muissa  ravintoloissa.   Nälkä  oli  kova  eivätkä  edes   työpaikan   ravintola-annokset olleet  liian  suuria.   Muistan kun  siellä  eräs  konttorissa  työssä oleva  mies muiden  syötyä meni  ja  keräsi  niiden  lautaselta  perunankuoret lautaselleen  ja  söi ne. En  tiedä eikö hän  saanut  kotonaan  edes  korttiannoksia,mutta laiha  hän  oli.  Monet  sairaat  tarvitsivat  hyvää  ravintoa, mutta  sitähän  ei  saanut.  Siitä  seurasi järkyttäviäkin  tilanteita.  Meidän  kieltenopettajalla  lehtori  Kaparilla oli  mahahaava, sen  takia hänet oli  vapautettu  sotapalveluksestakin. Kerran  se  oli  niin  pahassa  kunnossa , että  meidän  rehtori  esitti  aamuhartauksessa  vetoomuksen, että  jos  jollakin  maalta  olevalla  oppilaalla olisi   mahdollisuus   tuoda  joitakin  kananmunia,   se  auttaisi  Kaparia  pysymään  työkuntoisena.  Sota näytti vain pitkittyvän. Uskoimme  koko  ajan  tietysti  Saksan  voittoon  ja  vaikka  Saksalla oli pieniä takaiskuja, vielä   amerikkalaisten  maihinnousun  jälkeenkin olimme  varmoja, että Saksan ihmeaseet kyllä  panee  jenkit  juoksemaan takaisin  Englannin  kanaaliin.

Työpaikalla  joku  uskalsi  varovasti  epäillä  akselivaltojen voittoa  ääneen  ja  työmestarti  kuuli  tämän,  hän  sanoi  silloin  kaikille  läsnäolijoille:"  te  voitte  itse  ajatella mitä  tahansa, mutta  jos  te  julkisesti  epäilette  meidän  voittoamme,  sellaiset  miehet  lähtevät  heti  rintamalle."  Mielialaa  ei  saanut  masentaa, ja  uutisetkin  esittivät  hyvin  varovasti  takaiskuja.  Vasta  Hitlerin  kuoltua uskallettiin ajatella  ääneen.  No, sota loppui  sitten  ja  se  tietysti  oli  vaikeata  aikaa, mutta  toivo  tulevaisuudesta  eli  vahvana.  Suurin  elämykseni  sodan  loputtua  oli, kun  näin, kaupungin valot  täydessä loistossaan. Koko  sodan  ajanhan  vallitsi  pimennys, että  kaupungilla  illalla sai  vain  liikkua  kuun  valossa. Ikkunatkin piti  olla  tiiviisti peitetty, etteivät  vihollisen  lentokoneet  voisi  suunnistaa  niiden  valossa.  Sodan jälkeen oli  tietysti  puutetta  kaikesta. Meidän  tilanteemme oli  erikoisen  huono, sillä  mehän pakenimme  sotaa  Helsingistä  ilman mitään matkatavaroita. Kaiki  meidän  liinavaatteemme  mm jäivät  Helsinkiin, niinkuin  huonekalutkin. Sota  aikana  ei  mitään  näistä tietenkään ollut  korvattavissa.  Isä  kävi  Helsingissä , mutta kun  hän  luuli, että  Helsinki  pommitetaan  maan  tasalle ,  hän  myi  kaikki  meidän  kiinteän  omaisuutemme.  Meillä  ei  ollut  edes  kunnon   vuodevaatteita.  Sodan jälkeen sai Suomi  mm  Amerikasta  humanitääristä  apua. Jyväskylään  tuli  Amerikan  nuorten miesten kristillisen  yhdistyksen  lähetystö, jolla  oli   suuri  määrä  vaatetavaraa.  Mekin  saatiin  sieltä  suuri  tilkkutäkki,  joka  lämmitti  öisin  ihanasti.  Amerikan  pojat  esittivät  koripallo-näytösotteluita.  Minäkin olin  katsomassa.  Koripallo  sai  sitten  koulussakin  niin  suuren  suosion, että  siitä tuli  suosituin  peli.  Minäkin ,pitkä kun olin  pääsin  pian  koulun  joukkueeseen.  Tästä  parin  vuoden  päästä  sodan jo  loputtua,  pääsin  työhön  Jyskään,  jossa  oli  Valmetin  tehdas  niinikään  ja  siellä  oli  silloin  jo  siirrytty  osittain  siviilityöhön.  Valmet   valmisti   sähkömittareita, joita  oli  jokaisessa  huushollissa. Mittarissa  oli  magneetti  ja  koska  näitä  tarvittiin  runsaasti  sain  minä  olla  urakkatyössä  näitä  magneetteja  magnetoimassa , joka  tehtiin  sitä varten  rakennetulla  koneella. Saihan  siinä  hyvää  palkkaa, mutta  olihan  se  nuorelle  miehelle  pitkäveteistä  työtä, kun  siinä  piti  istua  koko  päivä  samalla  paikalla. Äiti  ja  isä  olivat  myös  työssä  samassa  paikassa ,joten  meillä oli  yhteinen  työmatka. Tehtaan  muuttuminen   siiviilitöihin vaikutti   kuitenkin  heidän  elämäänsä suuresti.  Ammuksia ja  sytyttimiä, joihin  äiti  oli  erikoistunut, ei  enää  tarvittu. Kaikkein  suurin  muutos   oli  kuitenkin  siinä, että  valtio  katsoi  velvollisuudekseen  tarjota  työpaikkoja  rintamalta  tulleille  sotasankareille.  Eihän  nämä  sotasankarit  tietysti  osanneet  muuta  kuin  tappaa, joten  heille  piti  järjestää  sitten  ammattikoulutusta.  Tehdas  järjesti  sitten  ammattikoulun, jolla  sitten  saisi   ammattikoulutuksen  ja  pätevyyden tehtaan  hankkimien  uusien  hienojen  koneiden  käyttämiseen.  Jotta  äiti  olisi  voinut   jatkaa  työsuhdettaan, oli  hänenkin  mentävä  tähän  kouluun .  Talon  herrat  ajattelivat, että  siinähän  heidän  olisi  sitten   hyvä  syy  potkia  pois  ne  huonommat  ja  erikoisesti   naiset,  sillä   eihän  ne   pärjäisi  siellä  koulussa  miehiä  vastaan. Koulu  kesti  koko  vuoden ja  sitten  keväällä  saatiin  todistukset.  Hanna  oli kyllä  laskenut  kovasti  niitä  laskuja ja  lukenut  tekniikkaa, mutta  valitteli, että  vaikeata  se on ,kun  siitä oli  jo  niin  kauan,kun  hän  oli  koulussa  ollut. Yllätys oli  sitten  suuri , kun  siellä  todistusten  jakotilaisuudessa  todettiin, että  Hanna  sai  kaikkein  parhaimman  todistuksen;  numerot taisivat olla kaikki kymppejä, ja  Hanna sai  pienen  stipendinkin.  Talon  herroille  tuli  sitten  vähän  miettimistä, että   eihän  se  oikein tuon  priimus-oppilaan  eroittaminen  ole  oikein  helppoa. Sitten  ne  keksi, että  annetaan  sille  tarjous  paremmin  palkatusta  työstä  valimolla, kun  se  parin  vuoden  kuluttua  valmistuisi.  Äitihän oli muuten  ihan  tyytyväinen  parempaan palkkaan, mutta  työ  oli  likaista ja  myöskin  epäterveellistä.  Yhden  kesän  olin  sitten  postissa  autoposteljoonina. Reitti  oli  Jyväskylästä  Mäntyharjulle, joka  ajetaan  tänään  parissa kolmessa  tunnissa. Silloin  matka  kesti  koko  päivän.   Aamulla  menin  Jyväskylän postiin  ja  lajittelin  siellä  postin  osittain  säkkeihin  ja  osittain  laukkuihin  jotka  sitten heitettiin  tienviereen koukkuihin.  Joutsassa oli  ensimmäinen lepo, silloin  syötiin lounas. Perillä oltiin joskus  7-8 maissa  illalla ja  siellä oli meillä  yöpyminen ja  aamulla  taas   ensin  postin  lajittelu  ja  matka  takaisin.  Tehtäviin  kuuluin  myös  lippujen  myyminen  matkustajille  ja  sitä  varten  meillä  oli  laukku lippuineen  ja  matkakssa.   Seuraavana  päivänä  ostettiin  kassaan  postista  lisää  lippuja  joten  posti  sai  siten  rahansa.  Joukossa  oli  tietysti  kaikenlaista  porukkaa  ja  siihen  aikaan  oli  tarkastuksiakin, vaikka minä  en  sellaista  kohdannut. Toisilla   postipojilla oli  taipumus  myydä  lippuja  kahteen  kertaan ja   saivat  siten  lisää palkkaa.  Kuljettajat olivat  myös  ruununraakkeja  ja  Jorkulla, kaverillani, joka oli myös töissä  samanlaisessa  virassa kuin  minä, oli  sellainen kuski  nimeltään Häkkinen,  että  se  ei  pystynyt  ajamaan  ilma   viinaa.  Se  voi  huonosti  ja  kädet  vapisivat, mutta kun  se  ennen  matkaa  heitti   sisään  pullon  ns  "kippurahäntää"  se  ajoi  aivan  virheettömästi  perille  saakka.  Autotkaan  eivät  olleet  viimeistä  huutoa, vaikka   heti  sodan  jälkeen  valtion  omien  autojen  ei  enää tarvinnutkaan  ajaa  häkäpöntöillä  vaan  saatiin  jo  bensaa. Kerran   me  tultiin  Jyväskylään  päin, kun  bensapumppu lakkasi  toimimasta.  Ville, joka  oli  kuljettajana,  keksi  keinon,  se  imi  tankista  bensaa  muutamaan  viinapulloon,  niitä  aina oli  mukana  tyhjiäkin,  aukaisi  etupellin  ja  sanoi  minulle, että  istu  sinä  tuossa  lokasuojalla  ja  lorauttele  tasaisesti  sinne   avonaisen  kaasuttajan  kurkkuun  bensaa, niin  päästään Jyväskylään.  Tein  tyätä  käskettyä  ja  moottori  hyrähti  käyntiin,   eihän  se  vauhti ollut  kovaa, mutta  Jyväskylään  päästiin.  Toisen kerran oltiin tulossa  Joutsasta  Leivonmäelle ja  kas  kummaa kun  jarrut  lakkasivat  toimimasta. Leivonmäellä oli  hyvin  pitkä  jyrkkä , varsinkin talvella pelätty  mäki, ja  kun  vauhti  sillä   hiekkatiellä ylitti  sata kilometriä ,   siellä  hiekkatiellä nimismiehenkiharoineen , alkoi  tuskanhiki nousta  Villenkin otsalle. Hän jarrutti  mottorilla  ja  yritti pitää  bussia  tiellä ja  käski minun  vetää  käsijarrusta  niin paljon kuin pystyn;   käsijarrusta  nousivat  liekit   aina  sen  vartta  myöten   nähtäväksi,  kun  jarrulevyt  kuumenivat  liikaa.   Henkiin  jäätiin  eikä  ojaan  ajettu.   Yhtenä  kesänä oltiin  Jorman  kanssa   työssä  Valtion  Rautatiellä. Rakennettiin   vesijohtoja  rautatiemasemalla ja  me  Jorman kanssa  kaivettiin  ojaa. Ojasta  piti  tulla  melko  syvä  sillä  se  piti  kaivaa  aina  routarajan  alapuolelle ja  routaraja oli Jyväslkylässä  220  cm.  Helppo  oli  kaivaa  sillä  kysymyksessä  oli  hiekkamaa.  Toisaalta  hiekkamaassa  olisi  niinkin  syvä  kaivanto  sortumariskin  vuoksi  pitänut  tukea, mutta  työmestari  ajatteli,  että  eihän  se  nyt  niin  välttämätöntä ole. No , me  oli  Jorkun  kanssa  päästy  jo  yli  kahden  metrin  ja siivottiin  kaivannon  pohjaa, kun  jostakin  syystä   reunat  sortuivat  ja  me  jäätiin  sinne  ojaan  melkein  kaulaa  myörten  hiekkaan  kaivaantuneina. Saatiin  sentään  kädet  vapaiksi ja  alettiin  kaivaa itseämme  ulos. Oli  aivan  uskomatonta  todeta kuinka  lujaa  sitä  tuollaisen  hiekkaan   joutuu, ei  siinä  juuri  pysty  liikauttamaan  varvastakaan.  No  sitten   avun  kanssa  siitä  tultiin pois, mutta  mestarikin  säikähti niin, ettei  meidän  enää  tarvinnut  siihen  ojaan  mennä    sitä  työtä  lopppuun  saakka   tekemään.  Jatkettiin  niitä  enempi  maanpäällisiä   töitä.  Ruokatunnilla  Jorma  keksi, että  voitaisiin  leikkiä, sellaista  leikkiä, että  heitettäis   kiveä  jalkojen  välistä  taaksepäin, ja  kuka  sen  saa  lentämään  pitemmälle  saa  ilmaiseksi  leffaliput toiselta. No  sitten  heitettiin ja   sattui  niin  onnettomasti, että  Jorkku jostakin  syystä  heitti  sen  melko  ison  kiven   naamaansa  niin, että  siltä  meni  iso  kasa   etuhampaita  poikki.  Jormalla oli   hyvin  kauniit  ja  tasaiset  hampaat  ja  tämä  oli  kova   isku  hänelle, kun  hänen  kauneutensa  tuhoutui tällä tavalla. Jorma  seurusteli  erään  nätin  tytön  kanssa  siihen  aikaan, mutta  kun  tyttö  näki  Jorman  naaman, tämä  keksi  muuta  tehtävää  tämän  jälkeen ,  kun  Jorma  ehdotti  treffejä  ja  koska  Jorma  oli  onnettomasti  rakastunut  tähän  tyttöön  oli   itsemurhaajatukset  lähellä  Jorman ajatuksissa.  Siihen  aikaan   hampainen  korjaaminen  nastahampailla  maksoi  omaisuuden, mutta  Jorman  vanhemmat  panivat  viimeisensä  likoon, jotta  Jorman  naama  ja  sielu  saataisiin  terveeksi. Tämä  vaikutti  kuitenkin  jotenkin  Jorman   suhteeseen  naisiin  siten ,että  hän  eleli  poikamiehenä  pitkän  aikaa. Kypärämäessä asumisessa oli monia hyviä puolia,jossa läheisyys luontoon oli tietysti tärkein. Kuitenkin sieltä oli melko hankala tulla kaupunkiin ja  varsinkin äidin työmatka oli aivan liian  pitkä. Tämä pitkä matka kaupunkiin oli kerran koitua isän kuolemaksi. Eräänä lauantai-iltana  odottelimme isää kotiin kaupungista. Isä oli ollut kavereiden kanssa ravintolassa  kaljalla. Kun häntä ei kuulunut klo 23 mennessä, alkoi tulla paniikki. Äiti  sanoi, että   älä ole  huolissasi kyllä  se  isä  sieltä  tulee,on se  aina  ennenkin ollut  myöhään  siellä  ravintolassa  kavereiden kanssa. En kuitenkaan  enää voinut  odottaa: oli  se   tavanmukainen olo, että tähän  jäätiin loppu tuli,   menin  ulos  ja  kävelin  tietä  pitkin . Kun olin mennyt jonkin matkaa kodistamme, talvista tietä alamäkeen, totesin tiellä tumman möykyn makaamassa. Totesin,että möykky oli isä Isä sai sanotuksi,että hän oli liukastuessaan lumisella tiellä loukannut lonkkansa eikä pysty kävelemään.No hain apua ja  saatiin isä sitten sairaalaankin,jossa todettiin isän  saaneen lonkkamurtuman.Isän lonkka naulattiin ja  siitähän tuli hyvä.  Isällä  oli   onni  sairastuessaan  saada  aina  uusimmat  hoidot. Kun  hän  sairastui  tuberkuloosiin, hän   sai aivan  uutta  typetyshoitoa ja parani ja  nyt  oli  juuri  sota aikana   saksalainen  professori  Kirshner  keksínyt  uuden  tehokkaan  tavan  hoitaa  lonkkamurtumia,   jonka  johdosta  potilaat  saattoivat   päästä  ylös  kuntoutukseen  verraten  pian. Aikaisemmin  näitä  potilaita  makuutettiin kipsissä   3  kuukautta  ja  se  koitui  monelle  kuolemaksi.  Minulla oli hyvä mieli  siitä,  että läksin etsimään isää,  muuten hän olisi sillä tiellä paleltunut kuoliaaksi. Isän parannuttua, hän alkoi vähitellen  etsiä meille lähempää keskustaa asuntoa.  Kun minun  koulunkäyntini   jatkui   sitten  lukioluokille  ajateltiin, että olisi  mukava jos  pääsisimme  lähemmäs  kaupunkia. Saatiin  sitten  läheltä  koulua  vanhasta  talosta  huone.  Se  oli  se  kuuluisa  Nousukatu  2.  Siinä  oli  puulämmitys ja   ulkovessa, mutta  siinä  oli  jo   viemäri  ja vesijohto, joten  se,  vaikka  rakennus  oli  1800  luvulta ,  oli  kuitenkin  edistystä  edelliseen  verrattuna.   Siitä  minulla  oli  kouluun  vain   viiden  minuutin  kävelymatka, mutta  täytyy  tunnustaa, että  siitä huolimatta  usein  myöhästyin   siistä tärkeästä  aamurukouksesta.  Koulu   aloitettiin  nimittäin  siten, että  kaikki  oppilaat  kokoontuivat  luokittain  voimistelusaliin ja  siinä  seisten  laulettiin  jokin  virsi  ja  jokin  opettaja  piti   sen  pienen  aamuhartauksen  ja  rehtori   esitti  jotakin  ilmoitusluontoista  asiaa  tarvittaessa. Jos  ei  kerinnyt  klo  kahdeksaan   pääovesta  sisään, talonmies  sulki  oven  ja aukaisi  sen  uudestaan  vasta  sitten  kun   aamuhartaus  oli  pidetty  ja  sitten   nämä  matti - myöhäiset  saivat  muistutuksen   päiväkirjaan  myöhästymisestä. Kun  sitten  todistuksia  kirjoitettiin  luettiin  tästä  päiväkirjasta  kaikki  synnit  ja  " huolellisuus- ja  tarkkaavaisuus"  numero  laski, jos   siellä  päiväkirjassa oli  paljon  merkintöjä.  Nousukadulta  oli  myös  lyhyt  matka  kaupungin  keskustaan,  joten  siellä  saattoi  olla  illallakin  myöhään  kavereiden  kanssa  elokuvissa  ja  sitten  keritä  sänkyyn  ihan  mukavaan  aikaan,  kun oli niin  lyhyt  matka  kotiin.   Aika meni koulunkäynnissä  ja koska  koulupäivät  tämän   vuorolukujärjestyksen  vuoksi    olivat  niin  pitkiä,  ei  aikaa  oikeastaan  muuhun  jäänytkään.  Kesällä  tuli  tietysti  aika  piutkäksi  ja  yritettiin  kavereiden  kanssa  keksiä  jotain  jännää.  Kun  ei  oltu  työssa,  pelattiin  Jorman kanssa  korttia ja  luettiin  ahkerasti  kirjoja. Luin  melkein  koko  Jyväskylän kirjaston  kaunokirjallisuuden  läpi.  Minulla  ei  ollut  vielä näitä  sydänsuruja  sillä minulla ei  ollut  sellaista  edullista  ulkonäköä kuin Jormalla.  Jorma  sai   helposti  tyttöseuraa  tansseissa, joita oli jo  alettu  sota-ajan  kiellon loputtua järjestää.  Minä  en  osannut  tanssia, joten  Jorma  sai mennä  itse  tansseihin.  Jorma oli  luultavasti  saanut  kotona  äidiltään  tanssiopetusta.  Hanna ei   opettanut  minua  tanssimaan, vaikka  osasi  kyllä. Hän  kai  ajatteli, että  säästyypähän  paremmin, kun  ei   ala  tyttöjen  kanssa  pelehtimään  liian  aikaisin.   Sota  aikana ei koulussa ollut mitään tanssiopetusta ja sodan jäleen kun taas  aloitettiin yleisten  tanssitilaisuuksien järjestäminen, moni  nuori  tunsi itsensä  vajavaiseksi,  kun  ei  osannut  tätä  seurustelun ja  vastakkaisen  sukupuolen lähestymuskeinoa.   Koulussa  tietysti  tavattiin  tyttöjä,mutta ne  laskettiin lähinnä kavereiksi, eikä ne ollut  naisia  sillä  tavalla, niihin  suhtauduttiin lähinnä kuin  siskoihin.   Tämä nuorten  seurustelukulttuuri  oli  siihen  aikaan  varsinkin  hienommissa  piireissä   hieman  toisenlaista kuin  tänään, jolloin  se  liikkuu tasolla  " "tanssitaanko me  ensin vai"   linjalla.   Tästä  seuraava  esimerkki:  minulla oli  oikein  mukava   koulukaveri   Anneli  Hägglund, joka  oli  myös  hyvä  matematiikassa ja  me  laskettiin joskus  yhdessä  näitä  laskuja  ja  juteltiin  kaikenlaista.  Oltiin  silloin  seitsemennellä  luokalla.   Anneli oli  hienosta  perheestä, isä  oli  Jyväskylän  suurimpien  tehtaiden  Schaumannin  johtajia  ja  ne  asui  hienossa  talossa  tehtaan lähellä.  Kerran  sitten  Anneli  sanoi  että  olisi  kiva  jos  minä  voisin  tulla  heidän  kotiinsa, että  hän  voisi  esitellä minut  perheelleen  ja voitaisiin pelata  samalla  tennistä. Minä  vähän protestoin, sillä  enhän ollut  koskaan  pitänyt  tennismailaa  kädessäni, sekun oli  sellaista  herrojen urheilua.  Anneli  sanoi silloin, että  kyllä  hän  ja  hänen  veljensä  opettaa  minua  pelaamaan.  No  minä  menin  sitten  kylään  ja   meillähän  oli  ihan  hauskaa.  Luvattiin  sitten  pelata  uudestaan  jonkin  ajan  kuluttua.  Minä  kerkisin  jo  sitten  unohtaa tämän ,  ihmettelin vaan  kun  sitä  uutta  kutsua  ei  tullutkaan. Anneli  halusi  sitten  puhua  minun  kanssa  kahdestaan  ja  sanoi, ettei  hän  voikaan  seurustella  minun  kanssani,  sillä  vanhemmat  ovat  sitä  vastaan.  Kyllä minä  sen  ymmärsin, että  meillä oli  liian  suuri  ero, en  minä   köyhän  sotainvaliidin  poikana kelvannut  hienoihin  piireihin.   Emmehän me  olleet  seurustelleet  sillä tavalla  mitä  minä  ymmärsin  seurustelulla; oltiin  korkeintaan  kävelty  käsi  kädessä.  Siihen  aikaan  kuitenkin  hienot  tytöt eivät  voineet  aloittaakaan  seurustelua  ennekuin   kandidaatti oli  esitelty  perheelle. Elokuviin  meneminen  pojan  kanssa  oli  jo  sellaista, että   siinä  piti  ilmoittaa  vanhemmille.  No  minä  sain   rukkaset,  mutta  minusta  se  oli   hieman  outoa, sillä  enhän ollut  edes  kosinut.  Tapasin  sitten  Annelin  taas  Helsingissä ja  hänestä  tuli  lääkäri.  Kyllä  minä  sitten  jo  olisin  kai  kelvannut, kun  olin  lääkäri, mutta  sittenhän olin jo  perheellinen mies.  En  tiedä  mitä  vikaa  minussa oli, mutta  ei  minua  tytöt  kiinnostaneet  ennenkuin joskus   17- 18   vuotiaana.  Olin  kai  jotakin  15  vuotias, kun  läheisessä  kaupassa ollut  tyttö, kävin päivittäin  siellä  ostoksilla,   jostakin  syystä  pyysi  minua  syntymäpäivänsä  johdosta kahville.  Äitikin  sanoi, ettei  siinä  mitään  pahaa, mene vaan,  äitikin  alkoi  olla  vähän  huolissaan,  luullen  kai  että  minussa  on  jotain  outoa, kun  en  ole  kiinnostunut  tytöistä, niinkuin  muut  ikäiseni  ja  ajatteli, että  minulle olisi  hyvä  saada  tutustua  vähän  hameväkeenkin.  Tyttö  asui  kaupan  yläkerrassa ja oli  siellä  järjestänyt  kakun  ja  kukkia. Olin  vähän  kummissani ,kun minä olin  ainoa  vieras.  Meillä  oli  hauskaa, juotiin  kahvit ja puhuttiin  kaikkea  mitä  nuoret  tapaavat  puhua.  Minä  siinä   sitten jo  hattua   rupesin  panemaan päähäni  kotiinlähdön merkikisi, kun  tämä  neito  hyppää  istumaan  minun  syliini  ja  ottaa  kaulasta  kiini.   Minusta  tämä  oli  jotenkin  yllättävää ja epämiellyttävää  joten   työnsin  hänet  pois  ja  sanoin, että  nyt  minulla on  kiire  kotiin  kun on  noita  läksyjä  luettavana.  Minun  kaverini Jorma, jonka  kanssa  me  paljon  vietettiin  vapaa-aikaa  kävi  tansseissa ja  tapaili tyttöjä  ja  hänkin  alkoi olla  jo  huolissaan  minusta  ja  halusi  auttaa  asiassa.   Käveltiin  kaupungilla  ja  jos  me  nähtiin  tyttöpari  siellä  yritettiin  tehdä  tuttavuutta.   Kerran  tavattiin  sitten  pari  tyttöä  ja  juteltiin  siinä    ja  minä  sitten  rohkaisin  itseäni  ja  sanoin  toiselle, että kun  on  jo  näin  myöhäkin  saanko  saattaa  neidin kotiin, se on varmasti  turvallisempaakin niin.  No  hän  vastasi että  se  kyllä  sopii ja että  hänellä on  pyörä mukana. No  minä poljen  pyörää ja  neito  istuu tavaratelineellä.   Neiti  asui  Palokassa, joka on noin kymmenen  kilometriä  kaupungista. Matka meni mukavasti,  ja  neiti oli   iloinen kyydistä ja   sanoi, että  tämä oli nyt  aivan  liikaa apua.  Kun minä  siinä  viilenevässä  illassa  tallustelin  10  kilometria  takaisin kaupunkiin, olin  itse sitä mieltä myös, että  liikaa  se  oli.  Päätin  pyhästi, että  jos  minä  joskus  vielä olen niin herrasmies, että  saatan  jonkin  naisen  kotiin, kysyn  ensiksi  , että  mitenkäs  pitkä  matka  sinne  kotiin on.   Oltiin  taas  kerran  sitten  Jorman  kanssa  elokuvissa  ja  jäätiin johonkin  kulmaan  juttelemaan  kahden  tytön  kanssa.   Yritin  siinä  olla  taas herrasmies ja  esittää, että  voisin  saattaa neidin kotiin, mutta  hän  sanoi, että  ei  tarvitse sillä  hän  asuu  tuossa  kulman  takana, mutta  että  voit  soittaa hänelle  puhelimella.  Minä  soitin  siihen  numeroon,jonka  sain  ja  kävi ilmi, että   se  oli  puhelinkeskus.  Siihen  aikaan  pääsivät  kaunisääniset   nuoret  naiset  puhelinkeskukseen  työhön ja  näitä tarvittiin paljon ,sillä  siihen  aikaan eivät  vielä kaikenmaailmam  tietokone  axe-keskukset  hoitaneet puhelinliikennettä. Puhelimessa sovittiin  sitten, että  voitaisiin tavata.  Tapaamispaikka minusta oli  omituinen, mutta  kertahan se on  ensimmäinen. Sovittiin  tapaamisesta  Jyväskylän kaupungin kirkossa  jumalanpalveluksen jälkeen. No kirkossa  ymmärsin sitten asian ;  tyttö  lauloi kirkkokuorossa.  Tavattiin  ja  käveltiin  siinä  kauniina  kesäisenä  sunnuntaina  kaupungilla   ja  istuttiin  siinä   kirkkopuiston penkillä ja tyttö  kertoi  olevansa  karjalan  siirtolaisia ja, että hänen  nimensä on  Meeri  Turtiainen.  Tavattiin  kai  sitten  muutaman kerran  ja Meeri  sanoi, että  sopisiko  minulle  tulla  heille kylään,  hänen  äitinsä kun on  paistanut  karjalan piirakoita ja  ne  olisi  hyvä  syödä  lämpiminä.  Minä kiitin  kutsusta  ja  sitten  syötiin niitä piirakoita.   Meeri  asui  äitinsä  kanssa  Jyväskylän kirjaston  viereisessä  kerrostalossa yksiössä. Äiti oli työssä seurakunassa ja  asunto oli jonkin  seurakunnan  työssä  olevan osakehuoneusto.  Meerin  isä  oli  kuulema  kuollut  tuberkuloosiin. Meeri oli kansakoulun jälkeen mennyt  kansankorkeakouluun ja oli  päässyt  Järvenpäässä olevaan  seurakuntaopistoon ja  hänestä piti tulla nuoriso-ohjaaja. Meeri  oli   syntynyt ja  kasvanut  Sortavalassa, mutta  perhe oli   protenstanttista  uskoa   tunnustava, joka oli  poikkeus, sillä melkein  kaikki  muut  Jyväskylässä olevat  Sortavalalaiset  olivat ortodokseja-Valamon  seurakuntaan  kuuluvia.  Meerin  äiti oli  hyvin  kiihkeä  uskovainen ja  käytti myös   vapaa-aikansa  seurakunnan   työssä.  Hän  järjesti  kotonaan  ns  rukous-iltoja ja  kutsui  sinne  nuoria.  Olin  minä  siellä  kerran, mutta   sitten  me  Meerin  kanssa  keksittiin  kahdestaan,  että  meillä  on  paljon  hauskempaa  yhdessä,kun  näissä  rukousilloissa,  joissa oli tarkoitus  kieriskellä  ns  synnintunnossa.  Kerroin  sitten  vähitellen  äidillekin, että  minä  tapailen  Meeriä, sen  sijasta, että olisin  ollut  Jorman  kanssa.  Äiti  päätti  pyytää  Meerin kylään ja oli  sitten  tyytyväinen,kun  Meeri oli  sellainen kunnon  uskovainen  tyttö,  joka   ei   tekisi  lapsia,  ennenkuin   pappi  olisi  sanonut  aamenensa.  Äiti oli  siinä  ihan  oikeassa.  Mistä  syystä  meillä  oli  niin  hauskaa  Meerin  kanssa ? Oikeastaan  me  oltiin  samanlaisia.  Minä en  kuulunut  keskisuomalaiseen ilmapiiriin ja  myös  Meeri oli  sinne  tuotu  väkisin  karjalasta.  Meeri  oli  niin  erilainen. Hän oli

hyvin musikaalinen  soitti  pianoa ja   lauloi  kauniisti,  hän oli myös  karjalaisena iloinen  luonteeltaan  ja  hänen  hymynsä   ja  naurunsa  teki  hänestä  kauniimman  mitä  hän  itse  asiassa  oli.  Meeri  ei  ollut  kaunotar, mutta  hän  oli  hyvin  viehättävä ja  miellyttävä  nainen.   Minä  ihmettelin  aina miksi  hän  tuoksui  niin  hyvältä, vaikka  hän  ei  käyttänyt   hajuvettä,  miksi  muut   tytöt  eivät  tuoksineet  niin  hyvältä.  Vasta  paljon myöhemmin   ymmärsin, että  minussa  itsessäni  tapahtui jotakin,joka  pani Meerin näyttämään  aivan ihmeelliseltä, mutta , kun olin  ollut  Helsingissä jonkin  aikaa  se  lumous  haihtui,  sitäkään  en  ymmärrä  mistä  se  johtui,  sillä pidin  siitä  huolimatta  Meeristä  edellen, mutta  se  muuttui  toisenlaiseksi. Minun  koulunkäyntinikin  tahtoi  vähän mennä  pilalle, kun  minä  joskus  pinnasin  koulusta

ja  menin Meeriä  tervehtimään.  Tämä  herätti  jo  koulussakin  huomiota  ja  luokanvalvojakin  vihjaisi,  että  Niilo  taitaa  olla  rakastunut.  Koulukaveritkin ottivat

asian  esille, niin  pienessä  kaupungissa  siihen  aikaan  tiedettiin  kaikki. Jopa  äidin  työtoveritkin olivat  kiinnostuneita  minun  seurustelustani  Meerin  kanssa ja  äitini  sai  kuulla  työtovereiltaan, että  Meerin  äidin  kiinnostukseen   järjestää  rukoustilaisuuksia  nuorille  miehille  liittyi  myös   uskonnon  lisäksi  myös  enempi  maallisia  intressejä.  Kun  äiti  kertoi  tätä  minulle,  pidin  sitä  panetteluna  ja  eihän  sillä  ollut  mitään  tekemistä  minun   ja  Meerin  välisiin  suhteeseen. Käveltiin  kerran  kaupungilla   koulutoverini  Olavi  Puusaaren  kanssa.  Hän  tuli  sitten  myöhemmin  kuuluisaksi   televisio  ohjelmistaan.   Hän  sanoi  minulle,  että  minun  pitäisi  seurustella  henkisesti   samalla  tasolla  olevien  tyttöjen  kanssa,  siis  sellaisten, jotka   kävivät  oppikoulua. En  tiedä  mistä  hän  oli  saanut  selville  minun  romanssini, mutta  ilmeisesti  se  oli  jonkinlainen  puheenaihe. Ilmeisesti  se  oli ollut  puheenaihe myös   seurakunnassa, sillä  osakkeen omistaja ilmoitti  Meerin  äidille, että  hänen on  etsittävä  uusi  asunto, kun  he  viettävät  niin  sopimatonta  elämää,  kun  minä  kävin  Meeriä  katsomassa  ja  sehän  on  sopimatonta, että  kaksi  nuorta  tapaa  toisensa yksin,  sehän  viittaa  jo  haureuden  harjoittamiseen.  Tämä oli  tietysti  aivan  uskomatonta, mutta  valitettavasti totta.  Meeri  sai  äitinsä  kanssa  sitten  uuden  asunnon, mutta  sinne  oli  jo  kävelymatka  pitempi.  En  tiedä oliko  minun  äitini  ottanut  yhteyttä,  mutta  Meerin  äiti  lähetti  Meerin  sitten   sinne  Järvenpään  seurakuntaopistoon  ja  sanoi, että on  hyvä  katsoa  kestääkö   tämä  rakkaus  vielä   sen jälkeen kun   Meeri on  ollut  talven  Järvenpäässä.  Minulla  oli  sitten  lukion  viimeinen  luokka ja  olihan  siinä  työtä.  Sitten  kun  Meeri  tuli   takaisin  kotiin,  minä  lähdin Helsinkiin  opiskelemaan.  Meeri  olisi  kovasti  halunnut  minun  lähtevän  lukemaan  papiksi, sillä  hänen  mielestään  seurakunnan  nuoriso-ohjaaja ja  pappi olisivat  hyvä  kombinaatio. Hän  pyysi  vielä  seurakunnan  nuorisopapinkin  puhumaan  tästä  minun  kanssani,  mutta  kun   minä olin  huono  kielissä  ja pappien piti  opiskella  sitä  hebreaa, ajattelin  ettei  minusta  siihen  olisi,  en   tuntenut myöskään mitään  vetoa  sille  alalle, joten  se  jäi.  Läksin  sitten  Helsinkiin  ja  kirjoiteltiin  ahkerasti.  Meeri  kävi  sitten  keväällä  minun  luonani  Helsingissä  ja  ehdotti,  etteikö  me  kuitenkin  voitaisi  mennä  naimisiin.  Minä olin  jo  tullut  siihen  tulokseen, että   minun  on  hankittava  opintojen  kautta  ammatti.  Selitin, että  minun  opintoni  kestävät  ainakin  viisi   vuotta  ja   minulla  ei  ole  edes  asuntoa  eikä mitään tuloja   enkä  pystyisin  elättämään  perhettä, meidän  on  odotettava.  Meeri  otti  tämän  hyvin  raskaasti  ja  kun  kävin  sitten  myöhemmin  keväällä  kotona  Jorma  kertoi, että Meeri  oli  ollut   viikkoja  sairaana   tämän jälkeen.  Tämän jälkeen  en  kuullutkaan  Meeristä, ennenkuin  muutin  takaisin  Jyväskylään   maalaiskunnan  kunnanlääkäriksi.  Sain  kuulla  , että  Meeri oli  mennyt  naimisiin  ja   että hänellä  oli  kaksi  tytärtä.  Sattumoisin   sitten  tavattiin  ja  minä  pyysin  kovasti  anteeksi, että  olin  pahoittanut  hänen  mielensä.  Hän  sanoi   ymmärtävänsä ,  että  minun  äitini oli  ollut   aikaista  avioliittoa  vastaan, mutta  sanoi, että  kun  hänestä oli  tullut  menestyvä  liikenainen,  olisi  hän  hyvin  voinut  rahoittaa  minun  opintoni.  Me   sitten  erottiin  jälleen  hyvinä  ystävinä  ja  luvattiin  tavata  joskus  kahvikupin  ääressä.   Minä  sitten  kuitenkin  muutin,  kuten  tiedetään , Helsinkiin  erikoistumaan, joten  kesti  pitkään  ennenkuin  taas  Meeristä  kuulin.  Olin   pari  vuotta  sitten  Kristiinassa  työssä, kun  eräs  nainen   soittaa  ja  kysyy  olenko  minä  se  Remes , joka   toimi  Jyväskylässä.   Hän  kertoi,  että   hänen  äitinsä  oli  Meeri  ja että  tämä  oli  koko  elämänsä   ajan  puhunut  minusta  heille  niin  paljon, että  hän  välttämättä  halusi  puhua  kanssani.    Meeri  oli  kuollut  korkean  verenpaineen  aiheuttamiin komplikaatioihin.  Meerin  avioliitto ei  ollut  onnellinen, vaan  oli  päättynyt  avioeroon.

Tytär  kertoi, että  Meeri  oli  hyvin  useasti  kertonut  minusta  positiivisessa  hengessä

Toisaalta  oli  siinä Meerin lopussa  kuulema  tyttären  kertomuksen  mukaan  ollut  viinalla  ja  tableteillakin  osuutensa.  En  olisi   toivonut, että  niin  iloisella  ja  positiivisella  ihmisellä olisi  ollut  sellainen  loppu.  Meeri oli vain  48  vuotta   vanha,kun  kuolema  tuli.  Meerillä  oli  erittäin   kiinteä  suhde  äitiinsä . Meeri  oli  äitinsä   läheisin  ihminen ja   Meerin  tytär  kertoikin  , että   Meerin  äiti  kuoli  2  viikkoa  Meerin jälkeen.  Tytär  kertoi, että Meeri on  haudattu  Jyväskylään ja  lupasin  tyttärelle  viedä  kukkia  hänen  haudalleen.  Ajettiin  sitten   seuraavana  kesänä Jyväskylään ja  käytiin   minun  vanhempieni   haudalla ja  aivan  oikein, vain  kymmenen  metrin  päässä   vanhempieni  haudasta  oli  metalliristi  ja  siinä  nimi

Meeri  Saukkonen, joka  oli   Meerin  avioliittonimi.  Siinä  sitten  minun  äitini ja Meeri voivat nyt  ikuisuuden  ajan  miettiä teimmekö  oikein.   Kun olin  jo  vuoden  opiskellut

tapasin Jorman  ja  hän  kertoi,  että  minä  olen  voittanut   Jyväskylän  oppikoulujen  välisessä  taidekilpailussa  ensimmäisen  palkinnon  vesivärimaaluksissa ja, että minun pitäisi ottaa  yhteyttä  teinikunnan  puheenjohtajaan  Ritva  Korholaan.  Kyllähän minä

Ritvan muistin, mehän oltiin  siihen  molemmat  olleet  Jorman  kanssa vähän ihastuneet. Se  oli  sellaista  kaukorakkautta, sillä   Ritva ei   meihin  edes  vilkaissut,  hän  keskittyi koulunkäyntiin  eikä  me   nähty  hänen   seurustelevan  kenenkään kanssa  vaikka  yrittäjiä oli , sillä  Ritva oli  nätti  tyttö.  No  minä  soitin  Ritvalle  ja  hän  sanoi, että  sopisiko  minulle  tulla  eräänä  iltana  hakemaan  palkinto  hänen  luotaan. Se  sopi, sillä minulla  oli   melko pitkä  pääsiäisloma.   Me oltiin  Ritvan  kanssa  kahdestaan ja  meillä  oli  oikein  hauskaa. Ritva  tarjosi  hienot   kahvit  ja  puhuttiin  paljon  opiskelusta  ja  tulevaisuuden suunnitelmista. Ritva  sanoi, että  hänestä  tulee  kansakoulunopettaja, niinkuin  hänen  vanhemmistaankin, eikä  se  olisi  edes  vaikeaa, sillä   Ritva  oli  aina  ollut  luokkansa  priimus   ja  olisi  päässyt  opiskelemaan   mihin  vain.  Monet  nuoret  kuitenkin  halusivat  pikaisesti  ammatin ja  kun  opettajaseminaari oli  Jyväskylässä, saattoi  tämän  ammatin  saada  asumalla  kotona ja  tekemättä   pankkivelkaa, jota  siihen  aikaan  oli  hyvin  vaikea  saada  ja  opintoavustukset  olivat  harvinaisia.  Minunkin  ylioppilasluokastani, meitä oli  36, lähti   opettaseminaariin  30  valmistuakseen  opettajaksi,  ja  vain  6  kappaletta  jatkoi  yliopistossa.   Kello  alkoi  olla  jo  paljon  ja  minä  sitten,  kiitettyäni  suurenmoisesta  illasta,  lähdin  vetäytymään  oven  suuntaan.  Ritva  tuli  minua   eteiseen  saattamaan ja  kuinka  kävikään  me  siinä  ahtaassa   eteisessä  tultiin  jotenkin  liian  lähelle  toisiamme  melkein  kuin  vahingossa. Siinä  Ritva  sitten  ottaa  minua  kaulasta  kiini  ja  oltiin  poski  poskea  vastassa.  Aloin  tajuta, että  Ritva  taitaa  vähän  pitää  minusta  muutenkin kuin  taiteilijana.  Viinaa ei oltu  maistettu  tippaakaan,  mutta  taidettiin  me  olla  vähänn humalassa  jostain  muusta  syystä.  Sitten  siinä  halattiin  ja  suudeltiin   parisen  tuntia  tunti.  Kotiin mentyä  ajattelin, että  se  viimeinen  siellä  eteisessä  se  vasta  palkinto  oli.  Kun  sitten  kesällä  kävin  uudestaan  Jyväskylässä ,  ajattelin  ottaa  Ritvaan yhteyttä, ehkä minulla  olisi  mahdollisuuksia ja  Ritvahan  olisi  nyt  sellainen  tyttö  jonkalaisten  kanssa  se  Olavi  Puusaarikin  oli  minua  kehoittanut  seurustelemaan.  Kun  tapasin Jorman, kysyin mitä Ritvalle  kuluu;  Ritvahan  oli  Jorman  luokkatoveri.  Jorma  kertoi, että  pääsiäisen  jälkeen  Ritva  oli  ruvennut  valittamaan  päänsärkyä  ja  oli  nyt  huonossa  kunnossa.  Yhteydenotto  Ritvaan  jäi  sillä  kerralla ja  ajattelin yrittää  uudestaan, kun  hän  paranee.  Ritva  sai  hyvän  todistuksensa  ja  ylioppilaslakkinsa, mutta  sitten  sairaus  sai  yliotteen ja  hän   kuoli  aivo -tuumorin  seurauksena   23.8.1951,   eli  2-3 kk  ylioppilaaksitulon jälkeen.  Niin  me  nuoret   suunniteltiin  tuleveisuutta, mutta  kohtalo  oli  meidän  kohdalle  suunnitellut  toisin.     Kaverini Jormakin oli  sitten  valmistunut  ylioppilaaksi ja  ajattelin ,että  olisi  kiva  jos  hänkin  lähtisi  minun  kanssani  Helsinkiin opiskelemaan.

Kun  kävin  Jormaa  hänen  kotonaan   onnittelemassa  ylioppilaaksitulon vuoksi,  hänen  äitinsä  sanoi :  "meidän Jorma ei  lähde  sinne  Helsinkiin  hulluttelemaan, vaan  hankkii   itsellensä  kunnon  ammatin".  Jorma  aloitti  sitten  monen  muun  kanssa  sen jyväskylän opettajaseminaarin ja valmistui kansakoulunopettajaksi. Minä  läksin  sitten  sinne  Helsinkiin  "hulluttelemaan",mutta  jos  olisin  tiennyt  etukäteen  mihin  kaikkiin  vaikeuksiin  se johti,  olisin  kai  minäkin   lähtenyt   sinne  opettajaseminaariin.

971003

Aikainen lapsuus on meiltä kaikilta  usein hämärän peitossa. Minun  lapsuudestani eivät vanhempani  ole jättäneet  paljon muistiaineistoa ja on  minun  vikani, kun  en  vanhemmiltani   siitä  enemmän  kysellyt  silloin  kun  se  oli  mahdollista. Mielessäni on joitakin muistoja,jotka ovat jostakin kummallisesta  syystä jääneet  mieleeni.   Varhaisimpia  muistikuvia on  Oulusta, jossa  asuimme vähäisen  aikaa. Asunto oli maalaistupa, vaikka  se oli kaupungissa, se  oli  rakennustyyli  siihen  aikaan. Huoneessa oli iso  leivinuuni ja  huonetta  kiersi  seinillä  penkki, jossa  istuttiin  ja  nukuttiinkin.

Seinät  olivat  maalaistuvista poiketen  tapetoidut, kuten herrasväessä  ainakin, mutta kun  ilmeisesti  tapetit  olivat  kalliita käytettiin  vanhoja  sanomalehtiä. Muistan, että innostuneesti  seurasin  tätä  seinillä  olevaa  kuvarunsautta. Olin jo niin  suuri, että pystyin  kävelemään ja  nousemaan  penkille, mutta  muistan, että   penkki  ulottui  minua  rintamuksille  saakka, joten en  varmaankaan ollut  vuotta-,  kahta  vanhempi.

Tästä samasta  asunnosta on jäänyt muisto,kun  keväällä  auringon  jälleen  alkaessa  paistaa  naapurin pojat laittoivat  tyhjiin  pulloihin  elokuvafilmien pätkiä, korkki päälle ja  sitten  suurennuslasilla  sytyttivät  filmin  palaman,kohta  kuului paukaus ja  korkki  lenti  pullosta ,kun  siellä  paine  nousi   tarpeeksi. Tuo  leikki ei  ollut  aivan vaaratonta, sillä pullot  olisivat  voineet  räjähtää  rikki ja  sirpaleet  vaurioittaa katsojia.  Vanhemmillani  liene  halu muuttaa  etelämmäksi,koska  seuraavat muutot olivat ensin Vaasaan, sitten  Hämeenlinnaan ja  sieltä  Turkuun, kunnes  sitten  1935  päädyttiin Helsinkiin, josta  sitten  tuli kotikaupunkimme ja  josta  vain   sodan  vuoksi  muutimme  tilapäisesti  pois. Vaasasta  ja  Hämeenlinnasta minulla on  hyvin  vähäisiä  muistoja,mutta  sen  sijaan  Turusta jo  melko  paljon.  Turussa  asuimme  aluksi  ns Nummenpakalla,joka  lienee  vähän  keskustan  ulkopuolelle ( myöh. asunto Itäinen Pitkäkatu)  Nummenpakalla asuimme  kaksikerroksisessa puutalossa ja  meillä oli  yläkerroksessa  mukava  asunto.  Vanhoista  valokuvista  päätellen  meillä  oli   aikaan  nähden  modernisti  kalustettu  asunto ja  vieläpä  radio,joka oli  silloin 1933-34 aivan uutta. Muistan,kun  me vanhempini kanssa olimme kuuntelemassa ensimmäisiä radio-lähetyksiä  kidekoneella. Isä oli,hankkinut jostakin kidekoneen,joka mahtui kämmeneen ja  kuulokkeet. Lähetyksiä kuunneltiin sitten ulkona  puistossa,joka  oli lähellä   radiolähetintä. Kidekone oli  itse-asiassa  pieneen  putkeen asetettu germaanium-kide josta  siihen  muodostunut  virta  johdettiin  korvakuulokkeisiin ja näin kuultiin ne keski-tai  pitkä-aalloilla  lähetetyt  lähetykset.  Koska ei  ollut mitään vahvistinta, eivät  lähetykset  kuuluneet  kovin  kauas, mutta  melko  pian  opittiin  valmistamaan putkivahvistimia, jolloin  ääni  kuului  kovaääänisestä, niin  että  koko  perhe  saattoi  kuunnella  lähetystä  samanaikaisesti. Meillä on vanhoja valokuvia  tästä  Turun  aikaisesta  asunnosta ja kuvista voi päätellä,  että meillä oli  kotona  aivan  ensimmäisiä radiovastaanottimia ja muistan kuinka kuuntelin lastenohjelmia  varsinkin niin  suosittuja  Markus-sedän  tunteja. Siihen  aikaan  ei ollut vielä  yleistä  viemäriverkkoa kovin  laajalti,niinpä  Nummenpakan  talossa oli  vielä  ulkokäymälä.  Muistan, että  naapurin  lapset  pelottelivat minua  sillä, että  käymälän takana  olisi  ollut  peikkoja, joten  en  oikein  uskaltanut  sinne  mennä  pimeällä. Muuten on  jäänyt  mieleen, että  vanhempani  puhuivat siitä  kuinka  talossa  oli  ns  pirtukauppiaita. Silloin  oli  suomessa   ns  kieltolaki -aika,  matkittu  tietysti Amerikasta ja  viinanmyynti  kaupungeissa  antoi  hämärämiehille  suuret  tulot. Rikolliset  olivat  häikäilemättömiä  eivätkä  kaihtaneet  käyttää  aseitakaan. Useita  murhia  tehtiinkin ja  ihmiset olivat peloissaan. Minä uskoin  siihen  aikaan  Joulupukkiin, mutta joitakin  pieniä  huomioita  alkoi tulla.  Meille  tuli  joulu ja  joulupukkikin, Kaikki meni hyvin, mutta muistan, että  kiinnitin  huomiota  siihen, kuinka  joulupukilla oli meidän  perheystävän  Villen  kengät. Isä  halusi  lähemmäksi  kaupunkia ja  myös  luultavasti tämä  hämärämiesten  naapuruus ei   tyydyttänyt  äitiä. Muutettiin  Itäiselle Pitkäkadulle,  lähes  keskelle kaupunkia, joka  vieläkin  on  säilynyt  lähes  ennallaan.  Tältä  ajalta  muistan kuinka sairastuin  ensimmäisen  kerran  kaularauhastulehdukseen ns  angiinaan. Muistan kuinka lima  valui  nielusta ja  oli  vaikeas  niellä. Naapurissa  oli  kurkkumätää ja  tulirokkoa,  ja  moni  lapsi  kuoli,  sillä    siihen  aikaan  ei  ollut   antibiootteja. Muistan kuinka  vanhempani olivat  peloissaan, mutta  selvisin,joskin  angiinat  vaivasivat minua monta  vuotta  varsinkin talvisin. Turussa  sain  myös  tilaisuuden  olla jonkin  aikaa ns lastentarhassa.  Siellä oli  paljon lapsia ja  siellä  sai  jonkinlaisen  ateriankin.  Muistan kuinka  siellä  laulettiin  ahkerasti: kaksi  laulua  jäi  mieleeni toinen oli " Puttepossun nimipäivät", josta loppuvärssy--"  --ja  siellä  kaikilla  oli  niin  mukavaa." sai  aikaan sen,  että  tunti  olevansa  mukana  näillä  syntymäpäivillä.  Toinen  laulu oli  tämä ,kai nykyään  vähemmän  tunnettu  " Mä otin konttini naulasta ja läksin yksin  karjatielle".Lapsen mielikuvituksella minä  aina tätä lulettaessa olin  siellä  karjatiellä ja  saatoin  siellä metsässä  palvella Jumalaani, kun  en  voinut  lähteä muiden kanssa kirkkoon.   Muistan, että  talon  alakerrassa oli pesutupa,jossa  äiti  pesi  pyykkiä  ja  muistan, että  äiti oli ostanut minulle  aapisen. Kun olin  oppinut  jonkin  kirjaimen sain  karkin palkinnoksi: sanottiin, että  Aapiskukko  munii  sinne  kilteille lapsille  karkkia. Isä ja  äiti olivat  siihen  aikaan  nuoria ja  tekivät  usein  retkiä. Muistan  kun  isä  ja  äiti  tekivät  polkupyöräretken  Kemiön  saaristoon ja  minä  istuin  isän pyörän tavaratelineellä. Sillä  matkalla jotenkin meidän  matkaamme tuppautui  ajokoira ja  muistan, että  meillä oli  sitten   vaikeata  löytää  omistaja tälle  karanneelle   koiralle, joka  oli  tyytyväinen  meidän  tarjoamaan  täyshoitoon kun  se  oli  jo  kerinnyt  tulla  nälkäiseksikin. Kevättalvella  1935  isä  lähti Helsinkiin  koska  kaupunki  silloin  alkoi kehittyä  kuumeisesti maailmanlaajuisen  laman jälkeen.  Isä  ajatteli, että  pääkaupunki  tarjoaisi  paremmat  mahdollisuudet  minulle  kun  kasvaisin isoksi. Osaksi saattoi  olla  syynä  myös  Turun  kaupungin  kieliprobleema, sillä  vaikka Helsinki oli  1930 luvulla niin  ruotsinkieleinen, ettei  edes  raitiovaunun  rahastajaksi päässyt, ellei  äidinkieli ollut  ruotsi, oli  Turku  vielä  ruotsinkielisempi.  Koska Helsingin  kasvuvauhti oli 30-luvulla  niin  kiihkeä, ettei  enää  voitu  mistään  saada  kaksikielisiä työntekijöitä, oli  tyydyttävä  suomenkielisiin ja  siitä  alkoi vähitellen  se kehitys,jonka  seurauksena Helsinki on   tänään  melko  suomalainen kaupunki.Isä siis  muutti  ensimmäisenä Helsinkiin  etsimään meille  asuntoa ja  itselleen  työtä.Viikon parin kuluttua  tuli  sitten  isältä  kortti , että nyt  voitte  tulla  ja  että  hän  tulee  junalle  vastaan.  Minulle  tietysti  junamatka  oli  elämys  ja  se oli  matka,jonka vielä muistan. Olimme  luultavasti  ennenkin matkustaneet  junalla,mutta niistä matkoista minulla ei  ole mitään muistia--luultavasti  nukuin  äidin sylissä. Muistan kuinka isä tuli  meitä vastaan  asemalle ja  kuinka sitten  menimme  asuntoomme,  joka oli Helsingin vanhassa osassa  Merimiehenkadulla.  Luultavasti  talo on nyt  purettu,mutta oli  vielä  siellä  60-luvulla  asuessani Helsingissä. Meillä oli yksi  huone ja  siinä  oli  tietysti  ajan  hengen mukaan   puulämmitys. Minulla  ei  ole  tästä  ajasta  jäänyt paljon  muistoja ja  luultavasti  asuimme  siellä vain muutaman kuukauden. Muistan, että kävimme  kavereideen  kanssa  usein  kevään  tullessa   Kaivopuiston  rannassa. Kerran  olin  siellä  pyykkäreiden  paikalla  uittamassa  kaarnalaivaa,jonka olin  tehnyt. Minulla oli  silloin  vielä kylmän  ilman  takia paksu  palttoo ( Paletå, josta tämä  sana oli tullut suomenkieleen ja  joksi  silloin päällystakkia  kutsuttiin) Kaarnalaiva kuitenkin  meni tuulen mukana vähän liian kauvas ja kun  sitä  yritin tavoittaa putosinkin veteen. Oli huhtikuu,joten  vesi oli kylmää. Painuin  tietysti  syvyyksiin kuin kivi paksuine takkeineni. Muistan  kuinka ilmakuplat nousivat hopeanvärisinä kasvojeni ohi ylöspäin. En siinä  ennättänyt pelätä,mutta olisin   hukkunut  varmasti ,jollei  kaverini olisi  ennättänyt ottaa  minun tukastani  kiinni ja  kiskoa minua  ylös. Koska  pelkäsimme  mennä  kotiin  päätettiin, että  kuivatellaan  vaatteet  ensin, etteivät  vanhemmat  saa tietää  tästä mitään; siitähän  tulisi  selkäsauna muuten . Vaatteet  riisuttiin  ja  kuivateltiin jotenkin  siinä  kalliolla. Hytisin  tietysti  aika  lailla, koska,  vaikka  aurinko  lämmitti, puhalti  mereltä  senverran  kylmää, että iho  oli  sinisenä.  Lopuksi  mentiin  kotiin ja  tietysti  äiti  sai  selville, mitä  oli  tapahtunut-  hän  ei  kuitenkaan ollut  niin  vihainen kuin  olin  luullut, sillä  olinhan kuitenkin  selvinnyt  hengissä. Tämän jälkeen kuitenkin  tuli  ankara  kielto  edes  mennä  lähelle  rantaa ilman  vanhempia. Vähitellen isä tietysti  halusi  perheelleen  paremman  asunnon.  Se  löytyikin sitten  Sörnäisistä ns  työläisten  kaupunginosasta. Asuntomme  oli Hämeentiellä, Hämeentie 21. Talo on nykyään jo purettu ja  siinä on uudempi kivitalo. Talon  vieressä oli  kallio,jonne  vieläkin  tänä päivänä  johtavat  rappuset, niillä  sitten  istuin  useasti  ja  seurasin liikennettä. Nyt  meillä oli  kaksi  huonetta :keittiö ja  kamari  ja kylpyhuone, jossa  vesi  lämmitettiin  Junkersilla; hieno  keksintö: kun  käännettiin  ammeen  vesihanaa Junkersin  kaasuliekki  syttyi  samalla ja  lämmitti kylpyveden. Keittiössä oli myös  kaasuliesi ja  uuni.  Mittariin, joka  sääti  kaasun tulon ostettiin ns  poletteja  maitokaupasta. Minulla  on  sellainen  muistikuva, että   meillä oli  puulämmitys  ns  kamarissa ja  siellä olisi ollut  kaakeliuuni.  Taloa  vastapäätä  Hämeentien  toisella  puolella  oli  klapikauppa, josta  kaikki  ympäriston  niinikään  puulämmitteisten talojen asukkaat  hakivat  lämmitys ja  ruoanlaittoa varten  tarvittavat  puut. Vuokra  oli  aivan  kohtuullinen, mutta  puuthan  maksoivat   tietysti lisää,  samoin ruoanvalmistukseen ja  vedenlämmitykseen  käytettävä kaasu. Nykyaikaisena  mukavuutena meillä oli  kuitenkin  viemäri,  vesijohto ja kylpyhuone, koska sentään kivitalossa  asuttiin.  Vaikka kotona  saattoi  peseytyä, suomalainen haluaa pestä  isensä  saunassa. Kadun toisella  puolella oli aivan uudessa talossa  ns  urheilusauna. Siellä oli  jumppareiden ja  nyrkkeilijöiden  harjoitustilat ja  suuri  sauna,jota  sivullisetkin  voivat käyttää. Helsingissä oli  siihenm  aikaan  tällaisten  nyrkkeilyhallien  määrä  suuri ja  se  johtui, että  meillä  Suomessa  oli  raskaansarjan  suuri  toivo  Gunnar  Bärlund, joka  juuri  oli  Helsingistä lähtenyt stadin kundi. Hänestä oli vähällä tulla  maailmanmestari,mutta   sota  muutti  suunnitelmat. Tietysti  kaikki  pikkupojat  kuvittelivat  tulevansa uusiksi Bärlundeiksi ja sen  vuoksi  nämä   nyrkkeilysalit  olivat  täynnä. Yleensäkin  30-ja  40 luvuilla  Helsingissä oli  erittäin  runsaasti yleisiä  saunoja,koska kylpyhuoneet  asunnoissa olivat  silloin  suuria  harvinaisuuksia. Käytiin  kerran  viikossa  kunnolla  saunassa  isän  kanssa ja  puhtaita oltiin. En ollut  silloin  vielä koulussa,mutta  kavereita oli. NMKY, eli nuorten miesten kristillinen yhdistys  järjesti lapsille  iltatilaisuuksia kadun  toisella puolella olevassa  huoneustossa ja pienen  uskonnollisen  ohjelman jälkeen  siellä näytettiin  sarjakuvia  epidiaskoopilla. Nämä oli ruotsalaisten lehtien, luultavasti se oli vielä  tänä päivänäkin  ilmestyvä  " Allers". Siinä oli meidän  lasten  mielestä hyvin jännittävä  tarina ja  mieshenkilö,joka  näitä  kuvia  näytti  osasi  hyvin   tehokkaasti  elävöittää  kuvien  kertomaa ja  sitä  tietysti  tehosti  pimeä  huone  jossa  kuvia  katseltiin. Oli  muitakin huvituksia,sillä  samalla puolella  katua viereisessä talossa oli  elokuvateatteri,jossa  katsottiin monta  elokuvaa. Se elokuvateatteri,kuten mm Messuhallin vieressä oleva on tänä päivänä Jehovan  todistajien seurakuntasalina. Joulukin lähestyi ja  muistan, että  muiden  kaverien  tavoin yritin hankkia joululahjarahoja  myymällä  joulukortteja ovelta ovelle. Kyllä minä  siitä  muutaman  markan  ansaitsin. Sitten  jouluaattona  kävimme  Hakaniemen  torilla ja  autoimme ihmisiä  kantamaan  joulukuusia  kotiin. Tästäkin  herui  muutama  markka.  Äiti oli antanut minulle  muutaman  markan, että  olisin  ostanut  meille  sieltä  samalta  torilta  joulukuusen, mutta  kannoin  näitä  ihmisten joulukuusia  niin  ahkerasti, että kun  sitten  bisnes  alkoin  illalla  loppua  ja  minun  piti  ostaa  se  kuusi  itselle, ei  niitä  kuusia enää ollut  sillä  myyjät  olivat jo  itsekin  lähteneet  kotiin. Keräsin  sitten  torilta  niin monta  katkaistua  kuusenjalkaa ja  oksaa kyuin  pystyin   ja  vähän  itkua  vääntäen  sitten  menin  kotiin.   Tietysti  äiti oli  ihmeissään, kun minä toin  vain   kuusen  osia  kuusen  sijasta,mutta isä  ei  hämmentynyt vaan rakensi näistä oksista sitten ihan mukavan kuusen jonka me sitten  koristelimme. Tässä  asunnossa   vietimme  sitten  vielä  toisenkin joulun ja  muistan  sen  siitä, että  olin  korkeassa  kuumeessa  kurkkutulehduksen  vuoksi ja  sain  joululahjat  sänkyyn. Olin  ilmeisesti  aika  huonossa  kunnossa  sillä  meille  kutsuttiin  kotiin  lääkäri minua katsomaan ja hän antoi minulle silloin Suomessa  uutta lääkettä  sulfaa. Tämänhän  lääkkeen  oli  Dokmag  Saksassa  keksinyt  aivan  äskettäin, että  taisin  olla  aivan  suomen  ensimmäisiä  potilaita, jotka  tätä uutta lääkettä saivat.  Tabletteja ei  vielä osattu  valmistaa, eikä  sulfaa ilmeisesti haluttu antaa  pulverina, joten  se  oli  pakattu  öylätin  sisään. Muistan, että  minun  oli   hyvin  vaikeas niellä  sitä, sillä  se  oli niin  suuri. Lääkäri  katsoi  luultavasti  minun  kuntoni  sellaiseksi, että  minut  oli  paras  lähettää  sairaalahoitoon ja  niinpä minut  vietiin lastensaairaalaan,joka  sijaitsi vanhan  kätilöopiston lähellä,  siellä missä nyt on Venäjän lähetystö. Muistan kun  minut  vietiin  sairaalaan  illalla ja  hoitaja pani minut suureen  ammeeseen  ja  pesi. En minä  silloin  vielä  suuri  ollut  kun  se  amme  tuntui lähes  uima-altaalta. Meitä  hoidettiin  suuressa  salissa, jossa  oli ainakin  20-30 lasta. Hoitona  annettiin  erilaisia  seerumeita  ruiskeina ja  muistan aina sen  huutokuoron,kun lääkäri  tuli  näitä  hoitoja  antamaan. Kerran  minut vietiin isoon luentosaliin jossa  minua  näytettiin  lääketieteen  opiskelijoille ja opettajana oli  jo  silloin  nuorena  tunnettu   prof. Arvo  Ylppö.  Hyvin  se  Ylppö  minua  ilmeisesti  sitten  hoiti, sillä pääsin  kotiin ja  olinkin   sitten  terve  pitkän  aikaa. Kesäkin  tuli ja minä pääsin  Mustikkamaassa olevaan  kesäsiirtolaan,  koska  minun  katsottiin  siellä vahvistuvan. Sehän oli  melko  lähellä ja  siellä saatiin päivittäin  iso  kaurapuuroannos  maidon  kanssa.  Siellä  oli myös  uimakoulu ja  minä yritin kaikkeni. Uiminen  tuntui  ihan  mahdottomalta, vaikka mitä  yritin, aina  painuin kuin  kivi  pohjaan. Minusta  tuntui, etten minä  ikänä opi  uimaan,mutta  sitten yhtä-äkkiä  jotenkin  liikuteltuani vedessä,kun en  jännittänyt, että nyt  minä  hukun, huomasin, että minä voinkin  pysyä pinnalla. Ei minusta mitään uimamaisteria  tullut, mutta  tunne, että pysyn pinnalla antoi  tyydytystä. Pelkäsin vettä, sillä olin  aikaisemmin  ollut  vähällä  hukkua. Se oli ihan Helsinkiin muuttamisemme aikoihin, josta jo  aikaisemmin  mainitsin. Hämeentiellä oli  tietysti  autoliikennettä,mutta  ei  tietysti sillä lailla kuin nyt. Suojateitä ei  ollut,joten mentiin yli mistä vain- ne  harvat  autot,jotka  liikkuivat oli  helppo väistää. Yksityisautoja oli  vähän, joten  ne  olivat  etupäässä  takseja. Olin  kerran  menossa  kulmassa  olevaan  apteekkiin kun en  huomannut  takaa  tulevaa taksia ja,kun  sitten  yritin väistää kaaduin  maahan ja  taksin  takapyörä ajoi minun oikean  nilkkani  yli. Taksimies kantoi  sitten  minut  kotiin  ja  äiti  oli  tietysti  saada halvauksen kun lapset  kävivät  hänelle ilmoittamassa  etukäteen, että  Tapio  jäi  auton alle--  siellähän  kyllä  paljon  kuoli  lapsia  auton  alle,kun liikennesääntöjä ei  juuri ollut.Isä ja  äiti  veivät minut  sitten  Töölön sairraalan, jota  silloin  kutsuttiin  Punaisen-Ristin sairaalaksi ( eiköhän  sen  sairaalan  perustamisessa ollut  itse  Mannerheimilla  ansionsa)  siellä  jalka  kipsattiin  ja mentiin  takaisin kotiin. Yöllä kuitenkin jalkaa  alkoi  särkeä ja  varpaat  olivat  aivan  siniset. Isä oli  niin  fiksi, että  lähti minun  kanssani  uudelleen  sairaalaan,jossa sitten  kipsi  aukaistiin. Liekö  lääkäri,joka laittoi  ensimmäisen kipsi ollut  kandidaatti hänen olisi pitänyt  tietää, että  jalka  turpoaa, kipsiinhään  pitää  aina  aluksi jättää tämä turpoamis-rako ja  sitten kun  turvotus on  viikon  kuluttua  ohi  silloin  pannaan  pysyvä kipsi. Minulta olisi helposti mennyt  jalka  kuolioon ja  silloin  olisi  ollut  amputoitava. Silloin  olisi tullut  puujalka -Niilo.  Jalka oli  pitkään  tietysti kipeä,muistan, että se oli  ainakin  vuoden  verran. Minulla  oli  melko   hyvät  kengät, mutta   kipeään  jalkaan  ei  kenkää saanut  tietysti mahtumaan  moneen  viikkoon. Kun  se  vihdoin  mahtui oli  toinen  kenkä jo  kulunut resuiseksi, kun  se  kipeän  jalan  kenkä  oli  uuden  näköinen. Minulla on  tästä valokuvakin jäljellä. Koska  asunnon  lämmittäminen  oli  hankalaa ja  olihan  siinä  palonkin  riski  alettiin  etsiä  uutta  asuntoa.  Siihen  aikaan  rakennettiin  hyvin paljon Suomen ja Helsingin talous  kävi  kuumana. Uusia  kivitaloja  rakennettiin  esim  Messuhallin  taakse. Tämä  aluhan oli  silloin  aivan  kaupungin laidalla. Sinnehän  rakennettiin samoihin  aikoihin mm Naistenklinikka ja  tietysti  tuberkuloosisairaala.  Muistan  kun  me  isän  kanssa  kävimme  näitä  katsomassa. Lähelle Aleksis-Kiven  kansakoulua  oli  myös  rakennettu  uusia  kivitaloja, ja  koska minun  olisi kohta  aloitettava  koulunkäyntini  sopi  hyvin, että  asunto  olisi  lähellä. Lisäksi  vanhempani  halusivat  muuttaa uudempaan taloon, meillähän  ei ollut  siellä Hämeentiellä hissiä,vaan oli  noustava  jalan  viidenteen kerrokseen. Muutettiin  sitten  Vaasankadulle.Vaasankatu 23 , jossa  meidän  asunto  oli  ensimmäisessä  kerroksessa, joten epämukava  rappusissa  juokseminen  jäi  pois. Asunto  ei  ollut  suuri: huone ja keittokomero, mutta  se  oli  muuten hyvin  nykyaikainen aikaisempaan verrattuna,  mm  keittokomeron  osalta. Kylpyhuonetta  ei ollut,mutta lämmin  vesi,  keskuslämmitys ja peseytymismahdollisuus. Keittiössa oli kaasuhella,joka  oli  hyvin  yleistä  silloin varsinkin  Sörnäisessä,sillä  olihan  kaupungin  kaasulaitos aivan  lähellä. Kaasu  oli  erittäin  nopea ja  kätevä  ruoan  laitossa.Minäkin muistan paistaneeni sillä uunilla pullaa  äidille  vaikka äiti  varoitti minua  käyttämästä  uunia  sillä jos  kaasu  olisi  jäänyt  vahingossa  päälle  olisivat  seuraukset olleet  tuhoisia. Koska  asunto  oli  uusi oli vuokra  kuitenkin  melko  korkea  500 mk  senaikaista  rahaa oli  paljon, se vei  melkein  toisen  vanhemman  kuukausipalkan, mutta  toisaalta asunnosta oli erinomaiset  yhteydet  joka  suuntaan.  Maitokauppa ja leipuri  olivat  kadun toisella puolella ja  siirtomaatavarakauppa ( myytiin  kahvia , rusinoita, tupakkaa, karamellejä jne)  oli  porraskäytävämme  ulko-oven  vieressä  , jopa  viinakauppa oli  vain  sadan metrin päässä  kulman takana.Minä  kävin  äidin  apuna  kaupoissa ja muistan, että kahvipaketti maksoi n. 15 markkaa, voita  sai  kilon  3,5 mk. Koska nykyaikaisia jäähdytyslaitteita ei ollut,tuotiin tuore maito yöllä kauppaan  jäähdytettiin  jäällä  ja haettiin  kaupasta  maitokannulla. Leipä oli  myös  aina  tuoretta: kun  osti  aamukahvin kanssa  ranskanleivän, oli  se  tavalliseseti  vielä  lämmin,kun se oli leivottu aikaisin samana aamuna. Meillä  ei  asunnossa  ollut muuta  ruoan säilytystilaa kuin  komero,mutta kun  kaupasta  nurkan  takaa  saattoi  aina  hakea  tuoretta  ruokaa, ei  jääkaappia  tarvittukaan. Äiti ja isä olivat päivisin työssä joten  minulle jäi  runsaasti  aikaa tutustua  kaupunkiin päivisin.  me  keksimme  aina  jotain.  Rahaa  meillä  ei  ollut,joten  sitä yritettiin  hanmkkia. Yksi  tapa oli  myydä  sähkösanomia. Uuden  Suomen  lehtipaino oli  silloin jossakin  Rikhardtinkadun  kirjaston  takana. Kun oli jokin  tärkeä uutinen painettiin  siellä ns  lentolehtisiä. Se oli  A4 kokoa  oleva  lehti,jossa  oli  uutinen lyhyesti kerrottu. Näitä me ostettiin nippu  20 penniä  kappale ja  myytiin  sitten   50  penniä kappale kadulla  ohikulkijoille. Sähkösanomia  ei  ollut  joka  päivä,joten oli  keksittävä muuta. Miehet  pitivät  tavallisesti  kenkänsä  kiilloitettuna, mutta  kaupungin pölyt tarvitsi  usein  puhdistaa.  Siis  siinä  pieni  bisnes: kenkälaatikko,siihen  kenkäharja, kengänkiiloitetta ja  samettikankaan kappale niin  bisnes oli valmisNäitä minun  bisneskavereitani   oli  Helsingissä  paljon ja  kauppa  kävi hyvin.Minäkin  kerkisin  tienata  muutaman  slantin.  Jostain  syystä  kaupunki sitten kielsi  tämän  toiminnan  ja  Kas-Kas  kengänkiilloitetta  myyvä  firma  teki kaupungin kanssa sopimuksen ja ns kengänkiilloitustuoleja astettiin ympäri kaupunkia:asemalle  jne, näissä sitten aikuiset ihmiset tekivät saman työn,joka me lapset tehtiin  yhtä  hyvin. Jos  tämän jälkeen  yritti  kilpailla  Kas-Kas  firman  kanssa,  poliisi  pidätti  järjestyssäännön  rikkomisesta, vaikka olitkin  lapsi. Näin kaupungin  herrat  veivät leivän  lasten  suusta! Kauppatorilla  oli  usein  mukava  käydä ja  kun  kauppiaat  usein  heittivät vähän pilaantuneet omenat, banaanit ja  appelsiinit  roskakoriin, saimme  näistä makupaloja kun  poistimme  huonot  osat hedelmistä. Siihen  aikaan oli  myös valtamerilaivojen  satama   aivan  kauppahallin  vieressä. Usein  menimme  Tähtitornin  mäelle ja  katselimme  tätä laivaliikennettä ja  sieltä  ylhäältä oli hyvä näkyvyys  aina  presidentilinnaan  saakka. Koska  äiti oli  vähän huolissaan, että jouduin olemaan niin paljon yksin kesäisin hän  anoi minulle  kesäsiirtolapaikan muutamaksi  viikoksi. Tämän katsottiin  olevan muutenkin minulle hyväksi, kun olin edelleenkin  heikko  paljon  sairastamiseni  vuoksi. Kesäsiirtola oli Mäntsälässä ja  sinne meidät kuljetettiin  bussilla.Kesäsiirtolan  lapset olivat kaikki  alle kymmenvuotiaita joten meillä  oli hauskaa,kun kaikki olivat  suurinpiirtein  ikätovereita. Muistan, että meillä oli  hieman  erikoinen majoitus; yöpyminen oli  talon  yläkerrassa ja  meidän oli mentävä sinne tikapuita  pitkin. Nukkuma-aika oli klo  21, mutta kun oltiin  sängyssä sitä  vielä puhuttiin kavereiden  kanssa  jänniä  asioita. Siirtola  oli  ilmeisesti  elokuun lopulle  asti, koska muistan  erään yön, jolloin  makkuuhuoneen  ikkunasta  näkyi kuinka  taivaanranta  oli  täynnä  välähteleviä  salamoita, mutta mitään  ukkosta  ei  kuullut. Se oli  elämäni  ensimmäinen  tutustuminen  ns  elosalamoihin. Kaikki oli  liian  hyvin meidän  elämässämme, että  se olisi voinut jatkua. Isä vilustui ja kun hän kävi lääkärissä todettiin hänen sairastuneen  tuberkuloosiin. Yskösviljelykin  sitten  vahvisti diagnoosin,joten asia oli varma. Se oli meille perheelle,kuin  kuolemantuomio: perheen  huoltaja  sairastunut tautiin,joka leimattiin  siihen  aikaan  samaksi kuin  tänään  syöpä; mitään parantavaa hoitoa ei ollut  muuta kuin  lepo, hyvä  ruoka ja  makuuttaminen raittiissa  ulkoilmassa. Tuberkuloosiparantoloissa oli ulkoverantoja, jossa potilaat  makasivat joka päivä, talvellakin jonkin  aikaa. Parhaaksi  todettiin  ,jos  ympärillä oli  havumetsä,jonka  ilma  katsottiin  happipitoisemmaksi. Minut ja äiti  tutkittiin myös huolellisesti ja todettiin, että olin  tullut  tuberkuliinikokeessa  positiiviseksi  ja että  sen  vuoksi  minun  riskini  sairastua olisi  pieni. Äiti  todettiin  myös  terveeksi. Isällä oli  hyviä  ystäviä ja nämä toimittivat hänet juuri avattuun AlvarAallon piirtämään Paimion parantolaan.Siellä oli  aloitettu  aivan  uusi hoitomuoto,joka oli hyvällä menestyksellä kehitetty Englannissa:  sairaaseen keuhkoon  ruiskutettiin  typpeä joten  keuhko joutui  lepotilaan. Jostain  syystä tuberkuloosin  leviäminen tällöin tyrehtyi ja keuhkossa oleva pesäke kapseloitui ja kalkkeutui. Isällä  oli  hyvä onni, sillä hän  parani taudistaan. Paimio oli  tietysti  kaukana Helsingistä,mutta  isä sai  tuttaviensa  kautta järjestetyksi, että Turun  Vanun johtaja Mannenberg,jolla oli  kesähuvila Paimiossa  palkkasi äidin kotiapulaiseksi kesän  ajaksi  ja minä pääsin  mukaan. Näin  me  tapasimme  isää päivittäin. Kesä meni sitten melko mukavasti, mutta Euroopan poliittinen tilanne alkoi kiristyä.Suurvaltojen poliittinen aktiivisuus  alkoi myös  Suomen  suunnalla tulla näkyväksi. Saksassa oli kuri ja järjestys ja samanlaisen  aatteen  edustajia  oli myös  Suomessa. Isällä  oli vapaussodan  ajoilta  näitä  upseerituttavia,  joista  monet  olivat  myös Akateemisen Karjalaseuran  jäseniä ja   kommunismin  vihaajia.  Vaikka  IKL- isänmaallinen  kansanliike  oli vaimennettu, oli  sen  jäseniä  runsaasti jäljellä tehden   maanalaista  yhteistyötä  Saksan  fasistiliikkeen  kanssa. Isä ei  ollut  koskaan  mikään aktiivinen  jäsen  IKL:ssä, mutta  koska isä  entisenä   vapaus-soturina  oli  tietysi kommunismin  vastusjaja, tunsi  hän  tietysti  kiinnostunusta samanhenkisistä liikkeisiin.

Oli  luultavasti  joulu  1938,kun  perheemme pyydettiin  viettämään pikkujoulua erääseen juhlahuoneustoon. Muistan, että  se  oli  lähellä  asemaa aseman pohjoispuolella. ilta oli  hauska, siellä  tarjottiin  karkkia, syötiin joulupuuroa ja jaettiin  lapsille  joululahjoja,minäkin sain  auton.  Se mikä jälkeenpäin  jäi  mieleeni, että järjestäjät olivat  saksalaisia ja  osalla oli  tyypillinen  saksalainen  upseerin puku olkavarren  hakaristinauhoineen. Saksalaisilla  oli siis  aktiivista  poliittista  toimintaa Suomessa  ennen talvisotaa, mutta  tämä toiminta  väheni  huomattavasti  sen  jälkeen kun  Hitler  ja  Stalin  tekivät  sopimuksen, jossa  Suomi  jätettiin  Venäjän etupiiriin. Tämän  vuoksi tämä pikkujoulujuhla  jäi  viimeiseksi  kosketukseksi  saksalaisten kanssa  ennen  kuin  sitten  Saksalaiset joukot  marssivat  Suomeen  1941. Pienen  koululaisen  ajatuksia  ei  maailmanpolitiikka vaivannut, vaan  koululainen kävi  läheistä Aleksis Kiven kansakoulua. Koulussa opetettiin  aakkosia ja  lukemista,mutta koska minä jo  osasin  lukea kyllästyin  perusteellisesti tällaiseen   aapiseen  tankkaamiseen. Ylimielisyyteni  kostautui  sitten,  etten  tahtonut  oppia  tavaaman.  Radiossa alkoiyhä  useaamin  kuulua  reippaita  suomalaisia ja  saksalaisiakin  marssilauluja  imelien  tanssisävelien  sijasta ja  sitten  tuli   se  syksy  1939.  Viro ja  muut  baltian maat sopivat  neuvottelujen jälkeen  että on  parasta kun  Neuvostoliitto  takaa niiden  turvallisuuden miehittämällä ne. Sitten  pyydettiin  myös  Suomea neuvotteluihin. Suomi yritti saada turvaa  Ruotsista,kun entinen ystävämme Saksa oli luovuttanut meidät venäläisille. Ruotsi haistoi kuitenkin palanen käryä ja arvioi  suurvaltapoliittisen  tilanteen oikein eikä halunnut sekaantua  Suomen ja Venäjän  väliseen  ristiriitaan, mutta  lupasi  vointinsa  mukaan taloudellista  apua.  Me  lapset aloitimme koulun  tavalliseen  tapaan, mutta kun  neuvotteluissa  ei  edistytty alettiin uskoa, että  sota olisi mahdollinen ja  koulut  lakkautettiin. Isä ja  Äiti uskoivst, että  sodan  syttyessä minun  ei  olisi  turvallista  olla Helsingisä ja soittivat Paimioon Mannenbergeille,jossa  olimme olleet,kun  isä oli  siellä  tuberkuloosiparantolassa.Sovittiin, että  saan  olla  siellä,kunnes tilanne  rauhoittuu. Olin Paimiossa muutaman  viikon ja  kun  tilanteen  sitten  arvioitiin  rauhoittuneen, niin että  sodan  uhkaa  ei  enää ole, tulin  takaisin Helsinkiin ja koulukin jatkui  sitten  tavalliseen tapaan.Oli  jo  marraskuu,mutta  kesä  ja  syksy olivat olleet  tavallista  kauniimpia  ja  lämpimiä, niin että vaikka oli  jo  marraskuun  loppu, talven tulosta ei Helsingissä  ollut  tietoakaan. Elämä jatkui tavalliseen tapaan, mutta yhä useampi isän työtoveri ja perheen tuttava kutsuttiin kertausharjoituksiin. Isäkin  sai  luvan  käydä  näyttäytymässä kutsuntatoimistossa, mutta kun  hänen  papereistaan  nähtiin että hän  oli  jo  sotainvaliidi ja  lisäksi  äskettäin  sairastanut tuberkuloosin, hänet  vapautettiin  sotapalveluksesta. Eihän isä ollut  enää mikään  nuorukainen , 41 vuotias, mutta  kyllä  hänen  ikäisensä vielä kelpasivat  rintamapalvelukseen,jos  olivat  jotenkin  terveitä. Voidaan  siis  sanoa, että isän  sairastama  tuberkuloosi  pelasti  hänen  henkensä, kun  hän  välttyi  rintamapalveluksesta. Mentiin  sitten kouluun  tavalliseen  tapaan marraskuun 30  päivänä. Ollaan opetustunnilla, kun kesken tunnin ulkoa  kuuluu tavallista kovempaa  liikenteen jylinää  ja tulee vahtimestari melko punaisena kasvoiltaan ilmoittamaan  jotain  opettajalle.  Opettaja  poistuu  vähäksi  aikaa  ja  sanoo, että meidän on nyt  parasta  poistua  koulusta ja hän  vei meidät  lähellä olevan  Marian  sairaalan  vieressä  olevalle  Hietaniemen  hautausmaalle. Hautausmaalla  olimme  muutaman  tunnin ja  vaikka  lähellä  olevaa Teknistä  Korkeakoulua oli pommitettu,en  muista mitään  voimakkaampia räjähdyksiä  kuulleeni. Opettajia  ja koulun  henkilökuntaa oli paljon,mutta  he  eivät  oikein  tienneet mitä  meille  olisi  pitänyt  tehdä, sillä  tällaista  ei  oltu  lainkaan  oltu  harjoiteltu, eikä  osattu ottaa  huomioon. Kun on pieni katastrofi ihmiset  huutavat ja hyppivät  eri  suuntiin, mutta kun  tulee lähinnä  maailmanloppua  oleva tilanne, ollaan kuin  halvaantuneita, että  ei  pystytä  tekemään mitään. Kun Molotov  oli  jo  sanonut  neuvotteluiden  viimeisen  kerran  katkettua, että nyt on  neuvottelut  käyty ja nyt on  sotilaiden  vuoro puhua, ei  Suomen  hallitus  ruhtynyt mihinkään  toimenpiteisiin ja kun  venäläiset  lentokoneet pommittivat   ensimmäisen kerran Helsinkiä, istui  hallitus   ja  neuvotteli  maataloustuesta. Kun  ajattelee, että meitä kuljetettiin  laumana   kuitenkin  kilometrin verran  ulkona  pommitusten  aikana ,oli  ihme, ettei  kukaan kuollut. Olisi ollut  viisaampaa mennä koulun  kellariin  turvaan.  Mistähän opettajilla oli sellainen käsitys, että  ateistiset   kommunistit  antaisivat  olla  meidän  rauhassa hautausmaalla. Samana  päivänä  kuoli  100  Helsinkiläistä, jotka  sattuivat  olemaan  ulkona  pommituksen  aikana. Lehdistö kirjoitti, että  venäläiset  pommikoneet  olisivat  tahallaan  ampuneet  siviilejä  konekiväärillä. mutta  se  on  kyllä  vale. Oli  pilvinen  päivä ja  koneet   lensivät  sentään  senverran  korkealla, että  sieltä oli  mahdotonta  nähdä  yksittäisiä  ihmisiä. Totuus on  , että  Suomalaiset, jotka ampuivat  melkein  joka  katolta  näitä  koneita  mm konekivääreillä itse  tappoivat  nämä  ihmiset,  sillä kun  kuula lentää ylös, se  tulee myös alas. Myöhemmin  opittiin  varoittamaan ihmisiä  tästä  oman  ilmatorjunnan  vaarasta, mutta  kaikki oli niin  uutta  aluksi. Kun  vihollisen  koneet  olivat  kaupungin  yllä jäätiin  kadulle  katsomaan.  Kaikesta  huolimatta  raitiovaunuliikenne  toimi ja kun  tilanne rauhoittui, vei opettaja minut  raitiovaunulla kotiin. Siellä olivat vanhemmat jo tulleet kotiin, joten olimme olleet siis  hautausmaalla  koko  päivän.Koulu oli  sitten  loppu  tällä  erää ja koska  äiti ei  uskaltanut jättää  minua kotiinkaan  sotatilan vallitessa,sain lähteä hänen mukaansa työhön hänen lähellä olevaan työpaikkaan. Sotateollisuus oli  jo jonkin  aikaa toiminut täysteholla ja se tarjosi hyvin palkattua työtä  puolustusvoimien omistamassa "Ammus-ja  sytytin" tehtaassa,  ,jossa  valmistettiin  lisenssillä  sillä hetkellä  ilmatorjunta-ammusten sytyttimiä. Minä en ollut  koskaan ollut  missään  tehtaassa käymässä,joten oli  jännää nähdä  kuinka sytyttimiä kokoonpantiin. Ne  olivat  Sveitsiläisiä ja niissä oli  pieni  kellokoneisto joka  määrähetkellä  laukaisi ammuksen.Aika- asetus  tehtiin  syttyttimen sivusta. Puolen  päivän  aikaan ,kun olimme  tulleet ruokatunnilta alkoivat  hälytyssireenit  soida ja  samalla olivat pommikoneet jo kaupungin yllä,kun olivat tulleet  salaa pilvikerroksen  läpi. Äiti meni  työpaikkaansa  edellä ja  minä  perässä, mutta  kun  näin  lentokoneet  pysähdyin  katsomaan. Samalla  alkoi  myös  ilmatorjunta: se oli niin kovaa, ettei yksityisiä laukauksia  eroittanut, siinä  ammuttiin  keskellä  kaupunkia talojen  katoilta  jopa  tykeillä.  Lentokoneista  putosi  palopommeja, jotka  näkyivät  hyvin, sillä ne  paloivat jo  ilmassa. Myöhemmin  todettiin, että vihollinen  käytti pommeissaan   magnesium-metallia,jota  ei  voinut  sammuttaa  niiden  palaessa  vedellä. Palokuntien  ruiskut  siis  eivät   tehonneet. Sammuttaminen  täytyi  tapahtua  hiekalla. Äiti  näytti  huutavan  minulle  jotain, mutta  enhän minä  mitään  kuullut,koska  ilmatorjunnan   huumaava   ääni  tukki korvat  täysin. Äidin  huitomisesta  ymmärsin, että  meillä on  kiire. menimme  sitten Sytyttimen  vieressä olevaan  SOK:n  tehtaan   pommisuojaan. SOK:n  tehdas on  vielä tänäänkin  paikallaan ja  ohi  mennessä  tuntee  kahvin  tuoksun, siellä  lienee nykyään  kahvipaahtimo. Pommisuoja  oli  viimeistä huutoa. Siellä olivat  ilmatiiviit  ovet  ja ilmapumppu, jolla  voitiin   suodatettua  ilmaa   saada  pommisuojaan, jos  vihollinen  hyökkäisi   kaasuaseilla. Pommisuoja  oli täynnä  ihmisiä. Mitään  paniikkia ei  ollut  mutta   ihmiset   olivat  ihan  hiljaa ja  istuivat   traumaattisen  apaattisina  paikoillaan.   Hallitus oli  tietysti  ymmällään, puhuttiin,että venäläiset  tulevat  tekemään maihinnousun Helsinkiin ja  että  kaupungista  tulee  taistelukenttä,joten  pkaupunkilaiset  tulisi  evakuoida mahdollisimman  nopeasti  pois. Vaikka  äiti oli  sotateollisuudelle  tärkeässä  työpaikassa, sai  hän  luvan  poistua Helsingistä.Oli  sanottu, että näitä  evakkojunia  lähtisi  yhtä mittaa  poispäin,joten pitäisi vain mennä jonottamaan. Illan  suussa  me  sitten lähdimme  asemalle, ei siinä  keritty mukaan paljon ottamaan. Koti jäi  sellaisenaan  Helsinkiin. Nyyttiemme  kanssa sitten kävelimme pimeän, vain  tulipalojen  valaiseman, kaupunkin läpi  asemalle ,sillä pommitus-uhan  vuoksi oli  kaupunki pimennetty, eikä  enää  raitiovaunutkaan kulkeneet. Matka  meni  hyvin  aina lähes  asemalle,jolloin  taas  oli  ilma-hälytys  ja  saimme  mennä lähimpään  pommisuojaan joka oli  lähimmän  talon  kellarissa.  Näitä tiloja  oli  vahvistettu  sortuman  varalta  tukkipuilla,jotka  tukivat  kattoja pommisuojassa. Vähitellen  sitten  pääsimme   asemalle.  Siellä oli  jo   pitkä  jono junaan yrittäjiä. Jono oli sillä  ovella joka  rajoittuu  torille  jossa  Aleksis-Kiven  patsas on. Muistan että  seisoimme  melko  kauvan torilla  ennenkuin  pääsimme  junien  lähtöpaikalle. Junilla  ei  tietenkään ollut  mitään  lähtöaikaa ,vaan  niitä  lähti  aina  silloin  kuin saatiin  juna  laiturille. Taisin  nukahtaakin  siinä  odotuksen  aikana, mutta  siinä  puolen  yön  maissa  tuli  sitten meidänkin  junamme  ja päästiin  jotenkin  sisälle. Juna  oli  tietysti  täysi,mutta  me  saatiin  kuitenkin  istumapaikat. Junan lähdettyä  minä  nukahdin ja  heräsin seuraavaan  kerran, kun  juna  jo  oli  edennyt  aina  Mikkeliin  saakka. Minusta  oli  suuri  yllätys  nähdä, että  maassa  oli  jo  lunta, sillä Helsingissä oli  ollut  vielä  taysi syyskesän  sää. Matkustimme  junassa  aina  Iisalmeen saakka. Isä  oli  ajatellut, että hän  voisi  jättää minut  sukulaistensa  suojaan  sodan  ajaksi ja  sitten  palata  Helsinkiin. Jos heille itselleen kävisi huonosti, voisi heidän lapsensa kuitenkin selvitä sodasta hengissä. En  muista  miten  me  sitten  päädyimme Kiuruvedelle,jossa  Isän  veli  Paavo  asui. Me kävelimme pikän matkan- on mahdollista, että me  kävelimme  Iisalmesta  Kiuruvedelle,jossa isän vanhempi veli Paavo asui. Paavo  oli  ollut  aikaisemmin   naimisissa ,mutta  oli nyt  mennyt  uusiin  naimisiin lesken  kanssa,jolla oli  aikamiespoikia. ( Paavo oli aikanaan  mennyt naimisiin   minun  isäni  ensimmäisen vaimon  sisaren  kanssa,nämä  omaa  sukua  Vartiaiset olivat  sitten   kuolleet  tuberkuloosiin) Paavolla ei ollut tietysti  paljon  sanomista ja  koska  taloon  oli  jo  majoitettu  karjalaisia  siirtolaisia, ei  lisää mahtunuut,vaikka olimmekin  sukulaisia. Täällä   maalla ei  paljon  tiedetty  sodasta ja  vielä  vähemmin  ymmärrettiin  mitä  se   maalle  merkitsee.Kaikki   ylimääräinen  vaiva jota  sota  aiheutti  koettiin  negatiiviseksi. Karjalaiset  siirtolaiset  rinnastettiin   venäläisiin, kun  he  puhuivatkin niin  kummallisesti ; takanapäin sanottiin ryssiksi ja  lienekö  niiden  vika, että  tuli  sota: jos  karjalaa ei  olisi ollut olemassa  riitakapulana, ei  savolaiset  olisi  nyt  tähän kurjuuteen  joutuneet. Kun  tilanne oli  tällainen  ajatteli isä, että  kun  täällä Kiuruvedellä on näitä  rikkaitakin  sukulaisia, voidaan yrittää   käydä   sielläkin. Isän  serkku omisti oikein  ison  tilan  lähellä,joten  mentiin  sinne. Ei ollut  bussikuljetusta, eikä hevostakaan saatu,joten  perhe käveli  pakkasessa  20 kilometriä. Pakkanen ei ollut  kova, mutta minun ohuet Helsingin ilmastoon  sopivat nauhakengät eivät  erikoisesti lämmittäneet. Meidät otettiin  ystävällisesti  vastaan ja syötettiin  ruhtinaallisesti,mutta kun  noita karjalaisia taas  oli  majoitettu  sinnekin, ei  oikein tämmöinen  pieni  sukulaispoika  enää  mahtunut  sekaan. Mieleeni  tästä  sukulaisesta jäi  se, että minulle  näytettiin  vastasyntyneitä  porsaita. Minusta  ne  oli  niin  pehmeitä ja  muistuttivat hyvin  paljon  vastasyntyneitä  vauvoja. Lopuksi oli  vielä  yksi paikka, nimittäin  Varpaisjärvellä  asui  isän  vanhin  sisar  Saara. Siis  yritetään  sieltä. Saaralla oli  itselläänkin  vielä  lähes  minun  ikäisiäni  lapsia,joten  sopisinhan kai heidän  seuraksi. Saara oli naimisissa jo  vanhahkon  raihnaisen  miehen  kanssa,joka ei  ollut  kelvannut rintamapalveluun,mutta jonka  kotipalvelutkin jäivät  heikoiksi. Syynä lienee ollut  emphyseema, eli keuhkoputkien  laajentuma. Vanhin  poika Reino oli  joutunut rintamalle,joten  ainoa  miespuolinen  työmies talossa oli  12-13 vuotias  Aku, Mehän oltiin  siis melkein  samanikäisiä, sillä  täytin  vuoden vaihteessa  10-vuotta. Saara lupasi että  saan  olla   jonkin aikaa hänen luonaan, jos minun vanhempani maksavat minun täysihoitoni,jonka  vanhempani  tietysti lupasivat tehdä. Hinta määrättiin  aika  korkeaksi, Saara  aikoi  ilmeisesti minun  kustannuksellani kohentaa  hieman  omaakin  huonoa ekonomiaansa. Vaikka  vanhemmillani ei ollut  maaomaisuutta, sai  ammattityöstä  verraten hyvää palkkaa  sota-aikanakin,joten  perheemme  talous oli  todella  paljon  parempi kuin  sisar-Saaran. Pienestä  tilasta ei  ollut  mitään  tuloja: kaikki mitä  maa  antoi  meni  oman  perheen tarpeeseen ja se mitä  tarvittiin  vaatteisiin ja  kahviin ja  sokeriin saatiin siitä mitä  sairas  perheenpää  pystyi ansaitsemaan olemalla  rikkaammassa  naapuritalossa  apumiehenä, milloin  oman  talon  töiltä jouti. Tilanne oli  nyt  erikoisen  huono koska  vanhin poika,  siis  ainoa  työkykyinen oli  rintamalla. Vanhempieni oli lähdettävä takaisin,joten Saaran poika haki minut hevosella Varpaisjärvelle. Isä ja  äiti lähtivät, sillä molemmat olivat  sotatilan  velvotteiden  mukaisesti   pakotettuja  hakeutumaan  heille  määrättyyn  työhön. Onneksi  Isän ja äidin  ei  tarvinnut mennä Helsinkiin  saakka, sillä Ammus-ja  sytytin-tehtaalla oli sivuosasto Kuopiossa, jossa  valmistettiin m.m. panssarivaunumiinoja, joiden  tarve  oli  suuri, sillä Suomella ei ollut  juuri  minkäänlaista  muuta  suojaa  tätä  silloin  uutta  asetta  vastaan.  Isä sai  myöskin työtä  ja  asuntokin järjestyi. Nyt  äiti saattoi tiedustella  vointiani puhelimitse, jollainen oli   Saaran  naapuritalossa. Saaran perhe  asui vanhassa  hirsitalossa, jonka muistan olleen  hieman  kallellaan. Oli  iso tupa ja  siinä  Hyvin  suuri  graniittinen leivinuuni. Uuni lämmitettiin  koivuhaloilla  kerran  viikossa , meni kai melkein  puoli kuutiota, mutta kun  uuni  lämpeni, siitä riitti lämpöä  sitten koko viikoksi kovallakin pakkasella. Kun lämmityksen jälkeen hiillos  oli jäähtynyt leipoi Saara  samalla  viikon  ruislimput, joita  tietysti  tarvittiin paljon, sillä leipää lukuunottamatta  ei  juuri  muuta  syömistä ollut.Saaralla oli  pari  lehmää, mutta ne olivat  vuodenajasta johtuen ummessa, ettei  maitoa ollut.  Sika oli  teurastettu,joskus  syksyllä ja  lihat oli pantu  suolaan. Näistä  paistinpannulla  hyppivistä läskikappaleista tehtiin  sitten kastiketta särpimiseksi.Kun  äiti  sai  tietää, että tämä ravintopuoli oli niin  huono, hän  soitti  läheisen talon  emännälle,että  minä  maksua vastaan  saisin  päivittäin  käydä  siellä  juomassa  puoli litraa maitoa. Kerkisinkin käydä  siellä  nauttimassa  tätä  suurta  herkkua  muutaman kerran, mutta jotenkin  tämä  suututti  Saaraa,niin, että hän  kielsi lopulta minun  menoni  sanoen, että sama  ruoka  saa  kelvata minulle kuin  hänenkin  lapsilleen. Ei  äiti  tällä mitään  pahaa tarkoittanut, sillä minähän olin  vielä  melko  heikko  paljon  sairasteluni  vuoksi, joten pieni proteiinilisä olisi  ehkä  suojannut  minua  myöhemmiltä  infektioilta. Jostain syystä  talo ei ollut  varustautunut talven varalle. Luultavasti oli otaksuttu, että vanhin poika tulee kohta  kotiin  kertausharjoituksista ja  hankkii  talon  talvella tarvittavat  polttopuut. Sota tuli väliin ja  kovat  pakkaset. Puuvajasta alkoi  pohja jo paljastua ,joten minun ja  Akun oli  mentävä metsään  puita  kaatamaan. No olihan  niitä  puita, mutta minun   Helsingin  asusteeni  ei  sopinut  metsätöihin. Onneksi oli näitä  Akun ja  muiden  lasten lapikkaita,jotka mahtuivat. Jotenkin  siis metsämieheksi pukeutuneena tämä 10-vuotias  urho sitten  sai  vielä  jalkaansa  mäystinsukset, jotka Akun  kanssa  yhdessä  tehtiin. Näin  pieni kirves mukaan ja niin me vaan saatiin  niin  paljon  puita, että eteenpäin  päästiin. Tietysti  tällainen pydtystä kaadettu koivu oli märkää ja  paloi  huonosti  pihisten, mutta  kyllä  se   hellassa  samalla kuivikin ja  antoi  lämpöä. Minulla  oli  lopuksi melko hauskaa näiden  sukulaislasten kanssa,  ja  elinympäristö  poikkesi kaikesta mitä olin  aikaisemmin  kokenut. Isäntä teki tuvassa  reen jalaksia ja minä  Akun kanssa  suksia. Viikonloppuna

käytiin naapuritalossa  körttiläisseuroissa, Saara oli kova  körttiläinen,kuten  siihen  aikaan  monet  savolaiset  kiitos  Paavo  Ruotsalaisen kovan  sananjulistuksen, Saaran

mielestä  oli  synti,jos hänen  tyttönsä  leikkauttivat  lettinsä ja  siitä  oli  kuulema  tullut riitoja  kun  tytöt  aikuistuivat.  Sunnuntaina  kävi  Saara  kirkossa, mutta kotiin tultua

piti  sitten  halko  kourassa  järjestystä  talossa, kuten  tulisen  Remeksen kuuluukin.Seuroissa oli  mukana koko  kylän  väki ja  siellä laulettiin voimallisesti Malmivaaran  " Minä vaivainen mato  matkamies  maan-"  Tämä on  jäänyt pysyvästi

mieleeni ja  lienee jonkinlainen  körttiläisten  kansalliskaulu. Siinä  sitten  kansakunta kamppaili olemassaolostaan; puute ei  vielä näkynyt muuten kun , että  kahvi  alkoi  vähitellen  sisältää  enemmän korviketta, mutta  ihmisten  ilmeet  alkoivat  olla  vakavampia ja  sodasta sekä meidän pojistamme  siellä  rintamalla alettiin  puhua  useammin, kun  alkoi  tulla  tiheämmin  lehtiin ilmoituksia  sankarivainajista ja kotimaahan   tuotiin  tihenevässä  tahdissa  pitäjän  poikia puupalttoossa, kuten  ruumisaarkkuja  kutsuttiin. Kotirintamalla  yritettiin tehdä kaikki mitä voitiin poikien  hyväksi : tyttöystävät ,  mummot , äidit ja seurakuntien ompeluseurat tekivät   villasukkia ja  lumipukuja,joita  sitten  lähetettiin  pojille  sinne  jonnekkin, lienekö  kaikki  ehtinee tulla  edes sodan  aikana perille. Sotapropaganda  toitotti jatkuvasti  kuinka  valtavia  voittoja  suomalaiset  saavuttavat  ja  kuinka  venäläisiltä alkavat jo  miehet  loppua tuudittaen  suomalaiset vakaaseen uskoon että kyllä  se  ryssä on kohta  ajettu  takaisin  sinne  siperiaan minne  se  kuuluukin.  Tämän  vuoksi ihmiset  olivat  tyrmistyneitä,kun  sitten  Suomen hallitus ,  helmikuun  lopun  rintaman murtumisen jälkeen,  suostui  sellaiseen rauhaan, jossa  osa  suomen  parasta  maata , koko  karjalan kannas, ja  eräs  suomen  tärkeimmistä  kaupungeista Viipuri,  jouduttaisiin  luovuttamaan  voittajalle.  Kansakunnan  tunteita  kai   parhaiten kuvasi  silloisen  presidentti Kyösti  Kallion  sanonta ,kun  hän  kirjoitti  alle  rauhansopimuksen:  "Kuihtukoon  oikea  käteni,joka  on  joutunut  kirjoittamaann  alle  tällaisen  rauhansopimuksen"Jos olisi kerrottu   synkkä totuus siitä, että  tämä oli  epätoivoinen yritys ja että  vain  maailmanpoliittisen  tilanteen muuttuminen  pelasti  Suomen,  ehkä  Suomen myöhempi historia olisi  ollut toisenlainen. Suomi oli nuori  itsenäinen valtio,jonka  poliittisilta johtajilta  puuttui  täydelleen kansainvälisen  politiikan  tuntemus.  Suomen silloisella poliittisella  johdolla oli lapsenomainen usko, että  kyllä  maailma  meitä  auttaa, jos jokin suurvalta  meitä  uhkaa. Sotien kovassa koulussa opittiin  se presidentti  Paasikiven sanoiksi kiteyttämä totuus , että -" Suurvallan  etu on sen  oikeus". Ja jos meidän on joskus taisteltava itsenäisyytemme puolesta, se on tehtävä itse. Jos jokin  suurvalta meitä auttaa, se  ei  auta meitä mistään  humanitäärisestä syystä, vaan omien  etujensa  vuoksi.   Kun  sota  enempi keskittyi  rintamille, päätti  äiti  helmikuun lopulla, vielä  sodan  jatkuessa, että minä   voisin  muuttaa  kuitenkin  Kuopioon vanhempieni luokse. Osittain hevosen  vetämässä reessä ja osittain  kävellen 20-asteen pakkasessa, Varpajärveltä  Iisalmeen mentiin  junalle. Muistan, että  oli  kaunis talvipäivä, mutta, että liikkumisesta huolimatta palelin melkolailla. Iisalmesta ei ole  pitkä matka Kuopioon, joten kohta olinkin Kuopiossa, jossa  äiti oli minua  vastassa. Se oli iloinen jälleennäkeminen,sillä olinhan ollut näkemättä äitiä  melkein kolme kuukautta.Äidillä oli  asunto, mutta  isä  oli  mennyt  käymään  Helsinkiin katsomaan  meidän  entistä  asuntoa. Seuraavana päivänä sain  seurata äitiä hänen työpaikkaansa,joka oli kaupungin ulkopuolella  oleva iso  huvila.  Täällä  pakattiin räjähdysaine ja  sytyttimet  panssarivaunumiinoihin. Itse miinat olivat puulaatikoita, joihin  asetettiin  amatoli niminen  räjähdysaine ja  sytytin. Koska oli hyvin kylmä  lämmitettiin  huoneita  kaminalla. Seinustoilla oli tuhansia  kiloja räjähdysainetta ja  samassa huonessa tuli  kaminassa: ei ole  vaikea  ymmärtää  , että  siinä  tehtiin  työtä henkensä kaupalla. Työturvallisuus oli tuntematon käsite sota-aikana. Kun pojat vaaransivat henkensä rintamalla, täytyi uskaltaa kestää vaaroja kotirintamallakin; ei  ennätetty  rakentaa asianmukaisia  tehdaslaitoksia. Tuotteet olivat  tärkeämpiä,kuin se miten  ja missä niitä tehtiin.Päivällä  tuli  sitten  ilmahälytys ja  med  menimme n  50 metrin  päähän  olevaan  perunakuoppaan  suojaan.  Jos pommi  olisi  pudonnut tähän  tehtaaseen  , ei  olisi  paljon  auttanut olla  siinä  kuopassa. Talossa oli niin  paljon  räjähdysainetta, että puoli  kaupunkia  olisi  varmaan  hajonnut. Ihminen on  kuin  strutsi,joka  pistää  päänsä  hiekkaan  ja  tuntee  siten  olevansa  turvassa. Kun  sitten  mentiin  kotiin niin  kuultiin  radiosta, että on  tulossa  rauha. Isä oli  soittanut  sitten,  että hän on  kotimatkalla  jäänytkin  Jyväskylään ja, että hän on  järjestänyt meille  asunnonkin. Koska  oli tullut  rauha, otti  äiti  seuraavana päivänä yhteyttä työnantajaansa ja  pyysi  lopputiliä rauhan  vuoksi. Se  hänelle myönnettiin ja me  lähdimme  junalla  Jyväskylään. Tämä  matka ei  kuitenkaan  sujunut niin nopeasti kuin toivoimme, sillä matka kulki  Haapamäen kautta Jyväskylään. Haapamäki oli  risteys-asema ja  sinne  tuli paljon  junia  rintamalta: haavoittuneita ja  siirrettäviä joukko-osastoja. Odotimme sitten  äidin kanssa  Haapamäen  asemalla  Jyväskylään  lähtevää  junaa. Asema oli  tupaten  täynnä seinustoilla ja  lattialla  makaavia  sotilaita, mutta jotenkin  me  sitten  sinne  mahduimme. Aamuyöstä sitten meidän juna  kuitenkin  pääsi  lähtemään  Jyväskylään ja saavuimme  sinne  aamulla. Isä oli odottanut   uskollisesti  junan tuloa ja oli  vastassa. Minä en ollut nähnyt vielä sodan  tuhoja ja oli yllättävää  nähdä kuinka  Jyväskylän  aseman  seutu oli raunioita täynnä, vaikka itse asema oli säilynyt. Kauppakatu 21:ssä , oli meidän  asunto. Asunto oli osa isommasta huoneustosta,jossa  asui  räätäli. Sota  aikana  hänellä ei  ollut  pukujen  tekemistä, sillä  suuri  osa   asiakkaista  oli  saanut  valtiolta  ilmaiseksi  armeijan  harmaan  sarkapuvun. Me  siis  saimme  räätälin  työhuoneen,joka  ilmeisesti  oli  ollut  aikanaan  ns  kotiapulaisen  huone, koska  siinä  oli  oma  sisäänkäynti. Huoneen täytti  iso räätälin pöytä eikä  siinä sitten  paljon  muita  huonekaluja  ollutkaan. Nukuimme sitten  koko  perhe  siinä pöydällä  ainakin  alkuun. Isä oli työssä Valtion  tykkitehtaalla , jonka  hallitus oli päättänyt  sijoittaa Jyväskylään 30-luvun puolivälissä, sillä  se oli osittain  turvassa kaukana  sisämaassa lisäksi  kaupungissa oli jo  aseteollisuutta, kivääriä  valmistettiin  kaupungissa olevalla kivääritehtaalla, Vaajakosken  takana  Kanavuoren  tunneleissa oli patruunatehdas ja lähellä Tikkakoskella oli  konepistoolien  valmistus ja lentokenttä, josta hävittäjillä voitiin  tätä  teollisuutta  suojella  vihollisen  pommittajilta. Jyväskylässä oli  aivan meidän  asuntomme  lähellä ns  Mykkäkoulu,jossa oli kotiutettavien  keskus. Siellä oli  paljon  toimintaa, sillä  rintamilta  tuli  tuhansittain  sotilaita,kun  nyt  rauha oli  sovittu. Minäkin kävin  katsomassa tätä kotiuttamista ja eräs  upseeri  kysyi,voisinko olla  heidän  lähettinsä;viedä  tietoja kotiutuspaikasta toiseen sillä puhelinlinjoja ei ollut  tarpeeksi ja kaikkia  asioita ei voitu toimittaa  puhelimitse.  armeijan  byrokratian mukaan määräykset on oltava paperilla. Olin muutaman päivän tässä tehtävässä ja sain vähän rahaakin. Kevät tuli ja opettajille tuli huoli  koululaisten kohtalosta. Päätettiin  pitää tehosteinen koulu-opetus ja  niinpä Minä  aloitin  sitten huhtikuun lopulla koulunkäynnin  tyttökoululla,joka  oli   suoraan Jyväskylän vanhan  kaupunginsairaaalan yläpuolella. Käytiin  koulua 6 viikkoa ja sitten tuli koulun  päättäjäiset, jolloin  laulettiin  hartaasti:" Jo  joutui  armas  aika-" Suurinpiirtein kaikki  pääsivät  luokaltaan, sillä oltiinhan me  lapsetkin tavallaan sotasankareita  oltiinhan me  sentään taisteltu  talvisota; eihän sitä sentään joka  sukupolvi  koe, me oltiin  itse-asiassa  sankarikoululaisia. Vaikka  asunto oli pieni, oli kesä tulossa ja oltiin  paljon ulkona. Asuntohan oli melkein kaupungin keskustassa,joten oli paljon  nähtävää. Asunnosta oli lyhyt matka  Jyväsjärven  rantaan jossa oli uimapaikka ja jossa kalasteltiin.  Rannassa  oli  viemäri ja  sen  vierestä   sai  hyvin  paljon  lahnoja tavallisella mato-ongella. Vaikka minä vein näitä kaloja kotiin ei  niitä  oikein  voinut  syödä, sillä  niihin  oli  tullut   viemärin maku. Muutenkin  talvisodan  aikana ei  vielä  keritty mitään  puutetta  kokea. Varastot olivat  olleet senverran  runsaat, että  ruokaa  riitti. Ainoastaa  kahvista  ja  tupakasta oli  pulaa ja  nehän olivatkin säänösteltyjä. Räätälillä oli  kaksi  tytärtä ja meillä oli muuten  hyvät välit.  Tytöt yrittivät pitää minulle  seuraa,mutta  ei pojat  siihen  aikaan voineet  leikkiä  tyttöjen  kanssa ja  yritinkin  karttaa  näitä  kaikin  tavoin.Kadun puolella oli  parturi, Sitä hoiti pariskunta: pieni hentoinen miesparturi ja huomattavan korpulentti  isohko naisparturi. Nainen oli myös ilmeisesti  viinaan  menevä, koska hän hoilotti  asunnossa  iltaisin, mutta myös  pahaluontoinen  humalassa, sillä hän  pahoinpiteli miestään. Me kaikki  asukkaat olimme   miehen puolella  ja  säälimme häntä. Kuinkas  kävikään. Naisparturi kävi mielellään  rannassa uimassa, mutta  erään  kerran kun hän  humalassa meni uimaan, hän hukkui. Me  olimme kaikki  hyvin  onnellisia  sen  miesparturin puolesta,joka vihdoinkin oli päässyt  eroon  siitä pahasta  akasta. Meni  muutama  päivä ja  tätä  miesparturia ei  näkynyt missään. Kun sitten  talonmies meni tarkastamaan  huoneustoa, hän löysi miesparturin ammeessa  ja  tämä oli viiltänyt partaveitsellä rannevaltimonsa  auki ja  vuotaanut kuiviin.  Pöydällä vieressä oli kirje, jossa  luki:"  Rosa, minä  rakastan  sinua  niin  suuresti, etttä en  voi  elää ilman  sinua-".  Sellaista  se  on  se  todellinen  rakkaus!

98 05 16        Aloitan tämän  kappaleen muistelmia siitä,kun valmistuin lääkäriksi. Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki,kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun    autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten lääkäri ja onneksi olkoon. Tämän jälkeen haettiin läheisestä lääkintöhallituksesta sen

siunauspaperit ja sitten mentiin apteekkiin ja kirjoitettiin  spriiresepti,, että saisiko tuota. No saatiinhan sitä,kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet, että kyllä sopii.

Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut senn mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne

Hankasalmelle ,koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää

lähestyiimme Hannkkasalmea,kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,kuten niiden on tapana. Painoin kaassua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne

tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, sennverran ettei lentämään pystynyt.

Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinenasia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä  äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennen oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan ja  sitten  antaa  kunnan  maksaa   vaimon ja  lasten  elätys. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä  vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirrjja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli  silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.  Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton  mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten

hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista

apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain

tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin  pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää  että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua.  No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta   korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni   ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli   samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli

työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.

Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään

haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2

kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti

lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli

kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi

suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihen  hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen, josta olen aikaisemmin kertonut. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäynnillä  kun   Jorman  lapset  sairastivat  kuumelutauteja ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse  asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Kun sitten  kerran tulin Kuusankoskelta kotiin Helsinkiin oli   asunto tyhjennetty, siellä ei ollut  ketään ja melkein kaikki tavaratkin olivat poissa.Vaimo oli käyttänyt hyväkseen tilannetta,jolloin minä ja Äitini satuimme olemaan poissa  samanaikaisesti kotoa. Hän oli minulta salaa hankkinut itselleen  asunnon ja vei molemmat lapset mennessään. Tämä  aika oli tietysti vaikeaa, sillä minulla oli jo  työn puolesta  aika paljon  stressiä ja lisäksi tuli tämä  avioeron vaikea aika. Toisaalta tämä  tämä oli hyvä asia sillä  ne  ristiriidat,johon olimme jo pitkään joutuneet eivät olisi selvinneet  millään muulla tavalla. Pääsin siitten myös  naistenklikalla erikoistumisvirkaan ja tapasin siellä Elinan, josta tuli sitten vaimoni, ja  neljän  lapseni äiti, mutta  siitä lisää kappaleessa  Elina.

 No  sitten  näistä  lääketieteen opinnoista.  Lääketieteen  kurssi  tapasi  kokoontua  ennen  anatomian  opintoja  ns  Aassiksella,  jossa  anatomian  luennot  ja   anatomian  työt, eli  ns  ruumiinavaukset  tehtiin.  Meidän  ryhmäassistenttimme  oli  Dosentti  Kivi-Lydeken ja  mikäli muistan   nimen  edessä  oli  vielä  tuo  maaginen  etuliite  von,  siis  von Kivi-Lydeken.  Hän  oli  erittäin  hienoa  sukua ja  hyvin  miellyttävä ja  pätevä  opettaja. Hän  näytti  meille  meidän  potilaamme, jotka  vielä  olivat  siellä  laitoksen  kellarissa  suurissa  ammmeissa,  etteivät pilaantuisi  ennen  meidän  käsittelyämme. Me  olimme  tietysti  jonkinverran  kalpeita  poikia  ja  tyttöjä,  niinpä  eräs  opiskelija  kysyi  dosentilta "  milloinka  sitä  tottuu  noihin  ruumiisiin" , siihen  Kivi-Lydeken  vastasi :" ei  siihen  totu  koskaan."  Kivi-Lydekeninkin  elämässä  oli  sitten  myöhemmin  tragiikkaa:  Hän  ajatteli  sitten  erikoistua  gynekologiksi, ja  kun  hän  oli  jo  lääketieteen  tohtori, oli  hänellä  tietysti  hyvät  mahdollisuudet  saada   erikoistumisvirka. Nyt  kävi  kuitenkin  niin, että  hän  toimiessaan  apulaislääkärinä Naistenklinikalla  joutui   nukuttamaan  tri Procopen, ( johonka  taas  minulla  oli  kunnia  tutustua   itse  erikoistuttuani  gynekologiksi  Naistenklinikalla,)  sisaren  keisarinleikkausta  varten  ( narkoosilääkäreitä ei  ollut  vielä  tarpeeksi  edes  yliopistoklinikoilla)  Procopen  sisar  onnettomuudeksi  kuoli  narkoosikomplikaatioon ja siihen loppui  Kivi Lydekenin  gynekologin  ura, sillä  Naistenklinikalla  ei  saanut  tehdä  yhtään  virhettä. Kivi-Lydekenistä  tuli  sittemmin  erittäin  hyvä  psykiatri , joka  teki  monta tieteelistä  julkaisua  ja  luennoi  laajasti  ulkomaillakin.  Kivi-Lydeken  kuoli  sitten  ikävä kyllä  melko  nuorena  ollessaan  kotimatkalla  Tukholma-Helsinki  autolautalla  sydänveritulppaan. Meidät   jaettiin  sitten  pieniin  työryhmiin  ja  saimme  potilaaksemme  vanhemman  mieshenkilön, joka  oli  entinen  vanki.  Valitettavasti  potilaaltamme  puuttui  toinen  jalka, joten meidän  oli  yritettävä  säästää  sitä  ainutta  että  olisimme   oppineet   sen  anatomian  kunnolla.  Anatomian  luentoja  meille  piti  apulaisprofessori  Mustakallio,  hänen  poikansa on  tunnettu  ihotautien professori tänään. Musti,  kuten   Mustakalliota  nimitettiin  oli  hyvin  sympaattinen  herra, hän oli  monupuolinen mies  ja  väitettiin, että  hän osaa  latinan  lisäksi  myös  hebreaa. Koska  minulla  jo  fil.kandipapereissa oli  monta  tutkintoa  niistä  aiheista,  joita  lääketieteen  opiskelijat  tarvitsivat  lääketieteen  kandidaattitutkintoa varten  sain   suoritettua  lääketieteen  kandidaatti-tutkinnon  vuodessa kahden ja  puolen  vuoden  sijasta.  Anatomian professoriksi oli aivan äskettäin  tullut  professori  Eränkö, joka myöhemmällä  iällään  tuli kuuluisaksi  Suomen ensimmäisenä   sydämen ohitusleikkauspotilaana ja  kävi  vakuuttamassa  kolleegoja  tämän  hoitomuodon  eduista. Eränkö oli   histokemian  uraanuurtajia  maassa ja  hän  oli saanut tähän biokemian  suuntaisen  koulutuksen  Englannissa. Koska  olin  itse  biokemisti  tunsi  Eränkö  jonkinlaista  lukkarinrakkautta minua  kohtaan  ja minulla tämä  anatomia  meni  sitten  ihan mukavasti. Koska   Erängön  ala  oli  histokemia, joka oli  silloi uutta  olisi  minulla  ollut  loistava  mahdollisuus   tehdä  väitöskirja   siitä,  en  vain  sitä   vielä  silloin  ymmärtänyt.   Ymmärsin  sen vasta  myöhemmin, jolloin  se  jo  oli  myöhäistä. Fysiologian  professori  oli  taas  jo lähes eläkeiän  saavuttanut  professori  Reenpää, jonka  johdolla  hänen laitoksensa  keskitti voimavaransa  aistinfysiologian  tutkimiseen.  Reenpää  oli  hieno  herrasmies,  jonka tutkimukset olivat  lähempänä  filosofiaa kuin  lääketiedettä. Hänen jälkeensä  tuli  professoriksi   Bergström,  joka  sittemmin tuli kuuluisaksi pitämällä  televisiossa  osaksi   filosofian  luonteisia  esitelmiä  ja  näin  äskettäin, että  hän  vieläkin  esitelmöi mm  täällä Ruotsissa. Lääke-kemia oli  sitten  viimeinen  kynnys  ennen kandidaastin  tutkintoa ja  sitä  laitosta  johti  pelätty  professori  Simola.  Hän oli  sikäli  kuuluista  että  hänellä oli  kaksi  tohtorinväitöskirjaa:hän oli lääketieteen  tohtori ja myöskin  biokemian  tohtori. Ensiksi oli  kirjallinen  tentti  ja  tämän  jälkeen  suullinen  itse  professorille.  Minua  pelotteli Ossi Renkonen, joka  oli  serologian  professori Renkosen  poika:"  Simola  vihaa kemistejä , et  tule  koskaaan  selviämään  siitä  tentistä." Ossi  Renkonen olisi  mielellään  jatkanut  lääkäriksi, mutta  pelkäsi niin  Simolaa, ettei  uskaltanut, kun  oli  kuullut  kuinka  monta  kemistiä  Simola  oli  tyrmännyt.  Valmistuttiin  sitten  oikein  kunnolla. Meillä  oli  kaveriporukka, jonka  kanssa  luettiin:  eläinlääkäri  Gunarupoulos,  joutui  vaihtamaan  alaa, kun  vaimo oli  allerginen  eläinten  karvoille. Gunarupoulos, oli  sukua  Scherlagiuksille, Aito  Lahti  hammaslääkäri  ja   Mikko Aalto,  niinikään  hammaslääkäri,  josta  sitten  tuli  hammasprofessori ja  Aito  lahdesta  plastiikkakirurgi.  Luettiin  ja  prepattiin  toisiamme  Gunarupouloksen  luona  aika myöhään. Minä  sitten  menin  aamulla  tenttiin, mutta  poikia  ei  näkynyt- he  kertoivat  myöhemmin  nukkuneensa  ponniin.  En  tiedä  oliko  se  syy, mutta  se  merkitsi, että  pojat  putosivat  kurssilta.   Minä  menin  tenttiin ja  yllätyksekseni  selvisin  siitä  ihan  hyvin.  Simolan  suullinenkin tentti  meni  ihan  mukavasti; pelätty  professori  jutteli  kanssani  ihan  toverillisestti,  niinkuin  noin  meidän  biokemistien  kesken  tyylillä.  Hän  saattoi  olla  erittäin vaativa ,mutta  oli  minulle  suullisessa- tentissäkin oikein mukava.  Sinä  kesänä  pidin  sitten  kemian  tenttejä  ja  kertausharjoituksia  lääketieteen karsintakurssilla, se  tehtävä kuului  assistenttien  tehtäviin.  Sain  siinä  vähän  kerrata  asioita,joita  jouduin  opettamaan,  sillä  olisi ollut noloa  olla  tietämätön  tulevien  kolleegoiden  edessä.  Kuulin  sitten  myöhemmin, että  olin  ollut  ihan  hyvä  opettaja  ja  sain  siitä  jonkinlaisen  sädekehän. Sitten  syksyllä  lääketieteen  kandidaatiksi  tultuani, alkoi  Unioninkadun  klinikalla  sisätautien  propedeuttinnen  kurssi.  Unionin  kadun klinikalla oli perinteitä. Sehän oli  aikanaan ollut  Engelin  suunnitteleman  Helsingin keskuksen  osa . Kun  Suomesta  tuli itsenäinen, ei  Suomella ollut  varaa  rakentaa  yliopistolleen parempaa  sisätautien  klinikkaa, ennenkuin Meilahden sairaala  valmistui.  Kaupungin  itselleen  rakentama  Kivelän  sairaala oli  ainut  jotenkin  moderni  koko Helsingissä, sillä  ruotsinkielinen   Mariankin  sairaalakin   oli  vanhaa  venäjän  armeijan  perua.  Kivelän-  ja Marian sairaalthan  olivat minulle  tuttuja jo  aikaisemmalta ajalta,  jolloin olin ollut näissä  sairaaloissa   töissä  kirjastoapulaisena.  Unioninkadulla   sitten  pääsimme  ensimmäiden  kerran  tekemään  tuttavuutta  potilaiden  kanssa ja  opimme  suorittamaan näitä  lääketieteen  perustutkimuksia, kuten  kuuntelemaan  sydänääniä stetoskoopilla ;  stetoskooppi  piti  sitten  ostaa  itse  ja   tässä  instrumentissä  oli  jotain  maagista, kun  se  oli  kaulassa  tunsi  sitä  jo  itsensä  melkein  lääkäriksi.  Vanhempien,   oikeiden  tohtoreiden  kierroille  pääsimme  pienissä  ryhmissä ja  saimme  nähdä,mitä  se lääkärin työ on  käytännössä.  Tällä  Unioninkadun  klinikalla oli  paljon  Suomen  lääketieteen  historiaa.   Vuosisadan  alkupuolella, kun  lääkäriksi  opiskelijoden  oli  ensin  ollut  pakko  suorittaa teologian   kandidaatin  tutkinto ennenkuin  pääsivät  aloittamaan  sitten  lääketieteen  opiskelut  ja  kun  he  sitten  olivat  tullet lääketieteen  kandidaateiksi  mm  anatomian  opiskelujen  jälkeen, oli  tänne  Unioninkadun  klinikalle  niin  kova jono, että  monet  kandidaatit   joutuivat  olemaan  vuosikausia  kunnanlääkäreinä  kandidaatteina,  ennenkuin  pääsivät  jatkamaan  Unioninkadulle  näitä  tärkeitä  kliinisiä  opintoja  tullakseen  laillistetuiksi  lääkäreiksi.  Vähitellen  saimme  sitten  tehdä  sairaalaan   poliklinikkapotilaista  tutkimuksen  ja   sitten  esittää  sen  tuloksen  ylöspäin.  Mieleeni on  jäänyt tapaus, joilloin  sain  kiitosta.  Poliklinikalle  tuli  sellainen  40 v  nainen, joka  oli  käynyt   erilaisten  vaivojen  vuoksi  hyvin  monta  kertaa  poliklinikalla ilman, että  mitään  erikoista  olisi  löytynyt.  Minun  esimieheni  sanoi,  että  käy  nyt  sinäkin  se   rutiinin  vuoksi  tutkimassa, jotta  se  potilas  olisi  tyytyväinen. Minä  suoritin  sitten  täydellisen  tutkimuksen,   niinkuin  olin  oppinut ja, kun  minä sitten  lopuksi  pistin  sormeni  potilaan perä-aukkoon  siellä  syvällä  tuntui  ryhmyinen kyhmy.  Pyysin  sitten  esimiestäni  myös  varmuuden  vuoksi kontrolloimaan, olisiko  tämä  minunn   diagnoosini   peräsuolen  syöpä  oikea.  No  onnettomuudeksi  minä  olin   oikeassa  ja  sain  sitten,  kuulla,  että  nythän  tämä potilas  vaihteen  vuoksi  on  oikeasti  sairaskin.   Tästä opin, että  aina on  suoritettava

tutkimukset   tarkasti.  Tämä oppi  on   auttanut  minua  sitten   hyvin  paljon  vuosien mittaan  lääkärinä  toimiessani.  Sitteen  seurasi  kirurgian  vuoro  ja  pääsimme niinikään  historialliseen  taloon  sinne  Kasarminkadulle.  Siellähän  leikattiin  aikanaan  mm  Bobrikoff, kun  se  Eugen  Shauman   sitä  ampui.  Vaikka  Professori  Faltin  teki  kaikkensa, niin  kuoli  se  Bobrikoff.  Me  saimme  täälläkin  tutkia  potilasta oppien  mukaan  ja   kirjoittaa  sitten  nämä  tulokset  koneella  sairaskertomukseen.

Meillä oli  oikein  päivystystäkin,jolloin  pääsimme  assisteeraamaan  leikkauksia  ja  joskus  oikein  ompelemaan  haavoja sitten  kiini.  Kirurgian  professorina  oli  Seiro,    joka  oli  hyvin  pidetty  ja  kunnioitettu.  Hän  mm  leikkasi  presidentti  Kekkosen  sapen.  Kekkosella   oli  kuulema  leikkauksen  jälkeen   illalla   ollut   mahakipuja  ja

Kekkonen  oli   pyytänyt  hoitajaa  soittamaan  Seirolle, että   jos  Seiro  voisi   tulla

Kekkosta   katsomaan.  Seiro  oli  sanonut,  ei  minulla  ole  mitään  aihetta  tulla  häntä katsomaan:"Minä olen  leikannut  hänet  terveeksi  ja  sillä  siisti". No  hyvinhän  se  Kekkonen  siitä  selvisi,  eikä  tuo   kantanut  sitten  kaunaa  Seiroa  kohtaan.  Seiron  poika  oli myös  lääkäri  ja  hoiti  poliklinikkaa.  Seiron  pojalle  sattui  meidän  aikana  vaikea  tapauskin.  Kasarminkadun klinikan  ohi  kulkevan  kadun  toisella  puolella oli

Asuinrakennus. Kerran,  kun  Seiro  päivysti hän näki  kuin  sieltä   vastakkaisen  asuinrakennuksen  yläkerroksen  ikkunasta  hyppää  naisihminen  ja  putoaa  kadulle.

Lääkärit  äkkiä  kadulle, jossa  Seiro  toteaa, että  nainen  on  kuollut, mutta  että  hän on   samalla  hyvin  suuresti  raskaana.  Nainen  kannetaan  poliklinikalle  ja  Seiro siitä  aukaisee  mahan  ja  lapsi  ulos.  Tapahtuuhan  sitä  jännittäviä  asioita  sairaalassa ja  ulkopuolella.  Tämä  Seiron  poika  oli  isänsä  tapaan hyvin  pätevä  kirurgi, mutta  jostain  syystä ei  sillä  ollut  väitöskirjaa.  Se  kai  kuitenkin  poikaa  vaivasi, että kun  isä on  professori, ei  poika  saa  aikaseksi  väitöskirjaa.  No, kun  me  olimme  pari  vuotta  sitten  Helsingissä  lääkäripäivillä ja  tapasimme  siellä  Orionin  juhlissa Mankkaalla  kolleegoita  tapasin myös  Seiron  poikaa  ja  tervehdin  häntä.  Kaverit  kertoivat  sitten, että  Seiron  poika  oli  kuitenkin  innostunut  vanhalla  iällään  ja tehnyt  väitöskirjan  kirurgian alalta  ja  siitä  tuli  niin  hyvä , että  se   sai  kunniapalkinnon.  Taisi  olla  ,  että pojalla  oli  kynnys   niin  korkealla, että  sen  ylittäminen  vei  aikaa.    Klinikat olivat  jännittävää vaihtelua  niiden  teoreettisten  luentojen  välissä ja  niillä, suuressa  kaupungissa kun  oltiin,  tapahtui  paljon.  Sellaisia  ihmiskohtaloita   nähtiin   joskus  jotka  jäivät  pysyvästi  mieleen. Seiron  klinikalla  oli   tullut kerran  eräs  tullimies  tarkempaan  tutkimukseen, kun  sellaisessa  joukkotarkastuksesa, johon  kaikkien  virkamiesten, myös  meidän  lääketieteen  opiskelijoiden  oli  osallistuttava  etiúpäässä  sen  vuokso, että   kun  tuberkuloosi oli  vielä  yleinen  tauti  Suomessa, haluttiin  ese  saada  esille   sellaisilta   jotka  joutuvat   tekemisiin   toisten  ihmisten  kanss  kuten  lääkärit   opettajat  tullimiehet jene. Tässä   tarkastuksessa  oli   tullimiehen  keuhkoissa  löytynyt  jotain, joka  sitten osoittautui olevat  keuhkosyöpä.  Muistan  kun   tullimies  siellä  röntgenissä  katsoi  lääkärin  kanssa,  joka  hänelle  selvitti mitö  kuvissa  löytyy,  niitä  kuvia  ja   muistan  miten  tullimies  ihmetelle  sanoi "  kuinka  minä,  joka  olen  niin  terve,  voin  olla  niin  sairas." Tullimiehen  ihmetyksen  ymmärtää, kun   hän  oli  vielä  aktiiviurheilija.   Joskus  se  on  niin, että  ihminen, joka  tuntee  itsensä  kuolemansairaaksi onkin  terve  ja  joka  tuntee  terveytensä  rautaiseksi  onkin  kuolemansairas.  Tästä  keuhkosyövästä minulla  on  toinenkin muisto  Kivelän  sairaalassa oli  kerran   eräs  merimies, jolla  niin  ikään  todettiin  keuhkosyöpä  ja   sitten  lääkäri  kierrolla   selitti  taudin  vakavuuden.  Merimies  otti  tiedon  vastaan  hymyillen  ja  me  luultiin, että  hän  ei  oikein  ymmärtänyt  taudin  vakavuutta. Kun  lääkäri  sitten  kysyi  "Ymmärrättekö, että  on  kysymys  vakavasta  taudista."  Vastasi  merimies:  Tottakai   minä  ymmärrän,  mutta  auttaako  se  jos  minä  itken?"   Siinä  oli   niitä  monia  tavallisissa  ihmisissä  esiintyviä  hengen  suurmiehiä.  Kun  se  noutaja on  päättänyt  meidät  hakea, ei  se  piittaa  meidän  kiireistämme  tai   suoritetuista  terveystarkastuksista.  Kivelän  sairaalassa  tehtiin  aikanaan  sellaisia  johtajatarkastuksia,  terveystarkastuksia, jossa  annettiin   lausunto  kunnosta.  Eräs  johtaja  oli  sitten  käynyt  tämän  tarkastuksen  läpi  ja  siinä  todettiin  hänet  täysin  terveeksi. Kun  johtaja  sitten  iloisena  lähti  sairaalasta  ja löi   sairaalan  ulko oven kiinni  iloisena,  hän  kaatui  kuolleena  maahan;  olisiko  tuo  tieto  terveydestä  ollut  hänelle  liikaa.   Sitten  siitä kiireestä puheenollen.  Erään  kerran  Kivelän  sisätautiosastolla  kierrolla  tapasimme    erään  johtajan, jonka  päivystäjä oli  ottanut  sisään  tarkempia  tutkimuksia  varten, kun   johtaja oli  valittanut  rintakipuja  päivystysvastaanotolla.  Johtaja  tunsi  itsensä  kuitenkin  aamulla  kierrolla    hyväkuntoiseksi  ja  kun  sitten   professori  ehdotti  tarkempia  tutkimuksia, sanoi  johtaja,  ettei  minulla  ole  aikaa  maata  täällä  ja  hyppäsi   mielenosoituksellisesti  selälleen  sänkyyn. Totesimme  samalla, että  johtaja  oli lakannut  hengittämästä ja  kuolluthan  se  oli.  Johtajalla  ei  todellakaan  ollut  aikaa, mutta  se  lähtö  tuli  vähän toiseen  paikkaan, mitä  hän  oli   itse  ajatellut.  Kun  näitä  klinikoita  juostiin  4  vuotta, kyllä siinä  tuli  nähtyä  monta  kohtaloa  ja  niistä  jo  voisi  kirjoittaa  kirjan.   Opettajatkin  olivat  sellaisia  persoonia,  joita  ei  enää   näe:  he  olivat  sota  aikana joutuneet  käymään  vielä  kovemma  koulun  mitä  me.  Eräskin  silmäprofessori kertoi, että  sodan  aikana  tehtiin  yötä  päivää  töitä   2  viikkoa;  ensimmäinen  viikko  meni  kahvin  voimalla  ja  toisena  viikkona  pysyttiin  pystyssä  työkykyisenä  heroiinin  voimalla  ja  kolmas  viikko oli  pakko  levätä, muuten  olisi  henki  lähtenyt  lääkäriltäkin.  Jos  meni  sota-aikana  hermot  monelta  sotilaalta, niin  meni  ne  useilta  lääkäreiltäkin.  Eräs  tällainen  oli  Jyväskylässäkin, josta  sanottiin, että  kyllä  se  ei  koskaan  tule  terveeksi,  mutta  kun  se  oli  sotasankari  kyllä  se  sellaista  pientä  vastaanottoa  piti joskus, kun   henki  sattui  päälle. Naistentautien  professori  Vara sai  viran, kun  varsinainen  pätevin  hakija  astui   rintamalla miinaan ja  lähti  tuonne  yläkertaan.  Vara  itse  oli  päästä  vähällä  samaan  seuraan, kun   se  joutui  leikkaaamaan  yhden  sotilaan,  jolla  oli  räjähtämätön   50  millin  kranaatinheittimen  ammus  selkänahan  alla.  Vara  onnistui  leikkauksessa  niin, että  sekä lääkäri, että  potilas  jäivät  henkiin   ja   osittain  tämän   tosi  rohkeutta  vaativan  suorituksen  ansiosta  Varasta  tuli  sitten   professori.   Naistentautien  Klinikan  sisätautien  erikoislääkäri, muuten  mukavampia  lääkäreitä, joita  olen  koskaan  tavannut  lääketieteen ja  kirurgian  tohtori  Ensio  Ikonen,  joutui  Kannaksen  suurhyökkäyksen  aikana  vihollisen  puolelle, mutta  ei  lähtenyt   sidontapaikasta,   ennenkuin  viimeinen   haavoittunut  oli  saatu  eteenpäin.  Sillä  viimeisellä  potilaalla oli  kranaatti  repäissyt  mahan  auki niin , että   suolet  näkyivät,   eikä  tri  Ensio  Ikosella  ollut  enää   ompelulankaa.  Ensio  pani  mahan  kiinni   hakaneulalla  ja kuuli   jälkeenpäin, että  sekin  potilas  selvisi  hengissä   ja  Ensiokin  sitten  onnistui  metsien  kautta  pääsemään  omien  puolelle.   Näistä  pojista  tuli  sitten  meidän  opettajiamme  ja  niillä  oli  paljon  sellaista  meille  annettavana,  jota   ei   opi  vaikka  olisi  tehnyt   10  kappaletta  väitöskirjoja.  Tietysti  me  nuoret  tulevat  lääkärit  ihailimme  kirurgeja, sillä siinähän  tapahtuu ja  siinä saadaan  nopeasti   se  paha pois  veitsellä, mutta  samalla näimme  miten  raskasta  se  oli    raskaine  päivystyksineen ja  pitkine  leikkauspäivineen.  Koetimme  oppia  kirurgiaa niin  paljon  kuin  mahdollista, sillä  vaikka meistä  kaikista  ei  tulisi  kirurgeja,  me  kuitenkin  joputuisimme  työssämme, kuka  enemmän, kuka  vähemmän,  käyttämään  puukkoa  parantavana   lääkkeenä.  Tästä  syystä minä  sitten  valitsin  pitkän  amanuensuurini  Punaisen  Ristin  sairaalan  tapaturmaklinikalta.  Tällä ns  tapaturmasairaalalla, jolla  oli  kunniakkaat  perinteet  sota-ajalta  rintamasotilaiden  parantajana  ja   siellä  toiminut  prof.  Snellman  oli  tullut  maailmankuuluksi   aivokirurgiksi, kun   se  oli   saanut  leikata niin  monta  aivovammaista   sotainvalidia.  Neurokirurgia  oli  siten  talon   parasta  antia,  mutta

tämän    aikoi  muuttaa   äskettäin   johtajaksi  valittu   prof  Kallio,  joka lienee pohjoismaiden   ensimmäisiä   Ortopedian  professoreita.  Talo  oli  myös  tällä  alalla saanut   paljon  kokemusta    invaliideja   hoidettaessa, sillä  kaikki  eivät  mahtuneet  sinne  invaliidisäätiön  sairaalaan, jossa  taas  ewsimiehenä oli  prof. Langensköld, joka  taas    hoiti  minun  isäni  Robert  Remeksen  sotavammaa.  Professori  Kallio  otti  minut  sitten  henkilökohtaiseksi   assistentikseen, joten  jouduin  paljon  avustamaan  häntä  leikkauksissa  aina  hänen  leikatessaan  yksityispotilaitaan Mehiläisen  sairaalassa.  Professori  Kallio  oli  kova  esimies  ja  jo   minun    ennen  leikkausta

suorittaessani  käsien  pesua  kertoi, että  meillä  nämä   amanuenssit  levittävät  huonolla  hygienillaan   infektioita.  Itse  hän  käveli   kengillään  leikkaussaliin, mutta

onhan  selvää, että   professorit  ovat  vapaita  kaikista  bakteereista  tai  ne  on  jo  niin

myrkyllisiä, että  niiden  iholla  bakteeritkin  kuolee.  Muuten  Kallio  oli   taitava lääkäri ja  paransi  monta  sellaista  potilasta,  joita  muut  eivät olleet  pystyneet   auttamaan. Hän  oli   vielä  vanhan  koulun  oppilaita  ja  puhui  myös  sujuvasti  venäjää,  kun  sattui  olemaan  venäläinen  potilas  osastolla.  Amanuenssilla oli  paljon  työtä  päivisin,kun  piti  niitä  sairaskertomuksia  tehdä  , mutta  minun  piti  vielä iltaisin   kirjoittaa  kaikki  seuraavan  päivän  leikkauslistat, jotka  minä  sitten   kävin jakamassa  kaikille  kymmenelle  osastolle  niiden  valmistuttua. Lisäksi  tuli  tietysti

päivystyset,   joka  oli  ympäri  vuorokauden. Vaikka  se  tuntui  raskaalta,  se  oli  kuitenkin  palvelun  mielenkiintoisimpia   osia, sillä  siellä  aina  tapahtui jännittäviä  asioita.  Töölöön  sairaalan  kirurgikoulutus oli   suosiossa ja   siellä  koulutetuista  tuli  sitten  monen  keskussairaalan  johtajia,  esimerkiksi   Per  Slätis, josta  tuli  sitten   Vaasan  keskussairaalan   johtaja ja  joka  nosti  sitten  sen  sairaalan  tason  hyvin  korkeaksi.  Prof. Kallion  poika   Erkki  Kallio, joka oli  ollut  jatkokoulutuksessa  Englannissa  oli  myös  hyvä  mies  ja  leikkasi  sitten  menestyksellä  vaimoni  Elina Remeksen   diskusprolapsin vuosia   myöhemmin.  Kun  nyt  oltiin  lääketieteen  kandidaatteja, päästiin  jo  kesäisin  sairaaloihin  apulaislääkäreiksi ja   sehän   oli  paitsi   rahatulojen  vuoksi, mutta myös  opintojen  kannalta  hyödyllistä. Olin aluksi työssä Nikkilän  sairaalassa, jossa hoidettiin  mielenterveyden  häiriöistä  kärsiviä potilaita,  eli joita  pidettiin  ns  "hulluina".   Siellä  oli  johtajana mukava  tri  Runeberg, liekö  ollut  sukua  sille  kirjailijalle. Lisäksi  siellä  oli  tri Hellaakoski,  niinikään  kirjailijasukua ja  tri  Parland, joka  oli  tunnettu   runoilijana oli  myös  kova  poika  lääkärinä.  Tri  Parland oli  kiinnostunut  psykoanalyysistä,  muoti  joka  oli  tullut  sodan  jälkeen  Amerikasta. Parland  oli  kuitenkin  vähän  pettynyt, kun  hän  totesi  erään  potilaan ,  annettuaan  tälle   psykoanalyysiä  5  vuotta ,  että potilas  oli  yhtä  sairas   hoidon  jälkeen  kuin  sitä  ennen. Työ  mielisairaalassa ei  ollut  erikoisen  raskasta,  joten  lääkäreiltä  jäi  paljon  aikaa  myös  opintoihin  ja  sivuharrasutksiin.  Nikkilässä  sitä  ensi  kertaa tapasi  sellaisia  potilaita, joilla  oli  jokin  ruuvi  löysällä, mutta  yllätykseksi  monet  vaikuttivat  yllättävän   fiksuilta  ajoittain. Joskus   sitä  epäili, olivatko  nuo  sairaalan  ulkopuolella  olevat  ihmiset  sen  terveempiä  päästään. Olin  muutaman  kerran  päivystäjänä ja  ainut  suurempi operatio,  jonka jouduin  suorittamaan oli se, kun erään  hoitajattaren  alapää repesi  viikonloppuna  rakastelun yhteydessä.  Potilas  vuoti niin  runsaasti  verta, että  se  oli  pakko ommella,mutta  sain  sitten  kiitollisen  potilaan, kun  siitä  ompelusta oli  niin paljon  apua ja  sairaalan  johtajakin  oli  tyytyväinen  saavutukseeni  aamukokouksessa.  Toinen  sairaala  sitten  Helsingin  lähistöllä  oli  Kiljavan  parantola, joka  siihen  aikaan  oli   lähinnä  tuberkuloosin  hoitoa  varten. Siellä oli  johtavana  lääkärinä Larima, joka oli  vuosikymmeniä  taistellut  tuberkuloosia  vastaan  ja  kehittänyt  ensimmäisen  käyttökelpoisen   kasvualustan  tuberkuloosibasillien  viljelyä  varten, joka  suuresti  helpotti  diagnoosia.  Silloin  olivat  juuri  tulleet  uudet  tuberkuloosilääkkeet  ,  streptomysiini  ja  isoniatsiidi, joten   hoitotulokset  olivat  lupaavia.  Mukava  kesä siellä  Helsingin  lähistöllä.  Ja  kun   sitten  naistenklinikan  kurssitkin  oli  käyty  sitä  jo  saattoi  hakea  kunnanlääkärin  viransijaisuutta, jossa  sitten  kesän  aikana  helposti  sai  jo  leipärahat  seuraavaksi  talveksi.  Kirjoitan nyt tässä kandidaatti ajan työpaikastani, jossa eniten sain kokemusta ja  josta minulla on  eniten muistoja.  Paikka on Lappajärvi. Lappajärvi on  syrjäinen  pohjois-pohjanmaan kunta , joka  sijaitsee suuren Lappajärven  rannalla.Tämän  järven sanotaan  aikanaan muodostuneen  suuren  meteoriitin pudottua  paikalle. Paikalla oli kunnanlääkärinä  äskettäin valmistunut tri Pellervo Petäys,jonka  kanssa  minulla sitten tuli kosketusta muussakin yhteydessä, kuten kerron  toisaalla. Petäys oli ajatellut  erikoistua  kirurgiksi  kunnanlääkärin työnsä ohella, joka oli siihen  aikaan aika yleistä,kuten myöhemmin  tulin  tietämään. Petäys sai  apulaislääkärin sijaisuuksia  Marian  sairaalasta ja  tarvitsi hyvin useasti  sijaista  ja minä taas tarvitsin rahaa. Kävin Lappajärvellä ensimmäisen kerran  Suomen lääkäripäivien aikaan. Olin jo silloin  suorittanut  naistenklinikan kurssit ja auttanut  35  synnytystä,joten sain luvan hoitaa myös synnytyksiä  yksin jossakin synnytyslaitoksessa, joka oli tarpeen, sillä Lappajärvellä oli pieni  sairaalla ja  siinä myös   synnytysosasto. Muistan hyvin tämän ensi tapaamisen. Petäys oli pakannut matkalaukkunsa Helsinkiin lääkäripäiville lähtemistä varten ja näytti minulle sitten sairaalan potilaat, jossa oli mm aikaisemmin sectoitu synnyttäjä syntokinontipalla synnytyksen edistämiseksi. Sitten mentiin takaisin Petäyksen asunnolle, ja ovella oli lähdössä lääke esittelijä, joka oli ollut Petäystä tapaamassa. Siinä  puhuttiin lääkkeistä ja Petäys kysyi samalla  tiesiskö lääke -esittelijä  joitakin uusia lääkkeitä raskaudenajan pahoinvointiin, Petäyksen vaimo kun oli silloin raskaana ja  kärsi hyperemesiksestä. No onhan minulla  aivan uusi eriomainen  lääke siihen tautiin sanoi edustaja ja antoi Petäykselle purkin lääkettä kokeiltavaksi, lääke oli neurosedyniä. Emme  silloin  tienneet kuinka kohtalokas hetki, oli sillä tämän   lääkkeen  syömisen seurauksena  synnytti Petäyksen  vaimo  vaikeasti vammaisen  tytön. Myöhemmin  selvisi  ,että  tämä lääke  oli   suuren  katastrofin  aiheuttaja koko maailmassa. Vaikka koe-eläimet olivat terveitä lääkkeen käytön jälkeen, tämä ei sopinut ihmisille. No menin sitten takaisin sairaalaan ja tutkin vielä kerran tänän potilaan, joka oli  tipalla ja minusta  tuntui kummalliselta,  lapsi  tuntui  niin  omituisen  selvästi vatsanpeitteiden läpi   tunnustaeltaessa. Soitin varmuuden vuoksi Petäykselle ja  pyysin häntä vielä kerran  tulemaan katsomaan potilasta ennekuin hänn  ajaa Helsinkiin. Petäys  tuli  ja  totesi  saman kuin  minäkin ja  koska vaimo  alkoi olla myös  huonokuntoinen päätettiin leikata  samalla. Todettiin , että  meidän  epäilymme osoittautuivat oikeaksi:  uterus oli haljennut  supistusten voimasta ja lapsi oli vapaassa  vatsaontelossa. No laspsi kuoli, mutta äiti selvisi sentään hengissä ja Petäyskin pääsi  vihdoin lomalleen. Täällä Lappajärvellä tei myös  elämäni  ensimmäisen  section yksin.Oli ilta ja olin leikkaamassa  umpisuolta. Leikkaussalin  lasiovesta näkyi leikkaussalin pukeutumishuone, jonne oli sijoitettu leikkausen aikana tullut synnyttäjä odottamaan, sillä kätilö avusti leikkauksessa.  Leikkauksen loppupuolella näin kuinka  tämä synnyttäjä  tuolilla istuessaan  tulee  kalpean näköiseksi ja vähitellen  vaipuu kasaan. Onneksi olin jo sulkenut  haavan, joten pääsin  tutkimaan  tätä potilasta. Hän vuoti vähän verta, oli  kalpea, osittain  shokissa ja vatsa aristi. tein diagnoosin :istukan irtaantuminen, tässä  olisi nopea  sectio tarpeen, Kätilö kysyi silloin minulta oletko koskaan tehnyt itse  sectiota,  sanoin että  en ole mutta olen  assisteeranut ja tiedän  suunnilleen kuinka  se tehdään. Kätilö  rupesi  silloin  voivottelemaan  : Voi herra  Jumala kuinka tässä  käy, eihän tämä käy"  Minä sanoin, että siinä käy niin, että kaksi ihmistä kuolee, ellei me mitään tehdä. Sen jälkeen kätilö  rupesi valmistelemaan potilasta leikkaukseen. Minä  panin tipan ja kiireesti  maha auki kun potilas oli  ensin nukutettu  eetterillä, kuten  tapana kunnansairaalassa oli. No  olihan  se  ablaatio, mutta lapsi eli ja  jäihän se  äitikin  sitten henkiin. Tämän jälkeen sain jonkinlaisen  Glorian sädekehän, joten  Petäys  pyysi minua sinne lähes jatkuvasti. Minulla oli kuitenkin vielä pakollisia luentoja joten ratkaisin tämän siten, että lensin Kauhavalta DC-3 :lla edestakaisin Helsinkiin luennoille. Lentolipun hinta ei ollut korkea, eihän matkakaan ollut pitkä ja olihan minulla  rahaa, sillä  ansaitsin verraten hyvin Lappajärvellä. Matkoja Lappajärvelle tein sitten paljon sillä kuuluisalla Vauxhallilla. Kerran  oli niin paha kelirikko, ettei Lappajärvelle päässyt muuta kuin lentokoneella, mutta onneksi minun ei tarvinnut  tällä vehkeellä minun  aikanani lähettää eteenpäin yhtään potilasta. Kun sitten läksin ajamaan  kotiin oli kelirikko vielä niin  paha, että minulta jäi yhteen tienmutkaan  auton pakoputki. Mitään  nastarenkaita ei siihen aikaan ollut ja talvella sai olla varovainen. Tässä samassa tienmutkassa sittten kerran menin  pellolle auton kannssa niin että lumi pölysi. Kevään liukas tie oli syynä. Onneksi lähellä oli pellolla  maanviljelijä  traktorinsa kanssa ja ei kestänyt montakaan minuuttia,kun hän tuli ja veti minut pellolta pois- autolle ei olllut käynyt kuinkaan ja sitten  ajettiin  eteenpäin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastaanotto alkoi Lappajärvellä klo 8.00. Ensimmäiseksi uudistettiin  reseptit, potilaat tulivat pöytäni viereen jonossa ja resepteistä oli huomattava osa spriireseptejä,jonka kyllä ymmärsi , sillä Lappajärvellä ei ollut viinakauppaa. Tämän jälkeen otettiin potilaat  vastaan vähän niinkuin sen perusteella kuinka sairaita nämä olivat. Ei  siihen aikaan ollut mitään ajantilausta. Potilaat ymmärsivät, että kiireiset asiat ensin, Joskus  sitä sai mennä sairaalaan suorittamaan jotain leikkausta kesken vastaanoton. Potiilaat ymmärsivät tämän ja odottivat  valittamatta.  Joskus  tämä odottaminen meni liiankin pitkälle. Minulla oli  eräänä  aamuna  taas  tavallinen vastaanotto.  Potilaiden joukossa oli  eräs nuori mies joka  oli tullut  äitinsä  kanssa.  Kun  kysyin  onko  kiireellisiä tapauksia sanoi  tämä nuorimies,  että tohtori ottaa kiireelliset  tapaukset ensin kyllä minä jakasan odottaa. No kun tuli hänen  vuoronsa hän vaikutti  niin sairaalta, että  lähetin hänet sairaalaani ja sanoin tulevani heti perässä.. Ei kestänyt kauan  kun  tämä potilas  sairaalassa kuoli. Kävi selville, että  hänellä oli   aortan repeämä, coarktaatio, siihen  aikaan kuolettava tauti,joka nykyisin leikataan kohtalaisella mensestyksellä. On selvää, että tulos olisi ollut  sama ,vaikka olisin tutkinut hänet ennsimmäisennä. Hän olisi kerinnyt kuolla matkalla,vaikka  olisin lähettänyt hänet ambulanssilla keskussairaalaan. Toisella puollella  Lappajärveä oli  Vimpeli, tunnettu pesäpallokunta. Siellä oli kunnanlääkärinä sittemmin Seinäjoella  tuttu Tri Yli-Uotila, joka oli silloin valmistuttuaan lääkäriksi muuttanut nuorikkonsa kanssa sinne. Koska meillä oli joskus näitä kuntien raja-alueiden yhteisiä potilaita; muistan kerran käyneeni kotikäynnillä Vimpelissä,kun siellä eräs lapsi oli tukehtua laryngiitin seurauksena Tautia hoidettiin silloin  kortisonilla, tai ellei se auttanut  trakeostomialla.  Minä selvisin kortisonilla. Ylä -Uotila kutsui minut kylään ja oli mielestäni ihan mukava isäntä. Toisen kerran jouduin näitä  raja-alueen potilaita hoitamaan,kun minulle ilmoitettiin,  että metsässä on kuollut mies Sain tietää tarkan paikan ja läksin sitten yksin sinne kuoleman toeamiseksi.  Siellähän makasi n 50 vuotias mies traktorinsa  vieressä ja kuolluthan se oli.  Ajattelin, että menen takaisin ja  pyydän jotakin hakemaan ruumiin pois  mutta  sitten  ajattelin, että eihän   sovi miestä sinne jättää, vaikka  metsän eläimet  alkavat sitä  syödä. Niinpä nostin kaverin, joka onneksi ei ollut minulle liian  painava  Vauxhallin etuistuimelle ja panin turvavyön kiini. Siinähän se  isäntä istui ihan tyylikkäästi. Kun me sitten  ajelimme  takaisin Lappajärven kirkonkylän  läpi, ei vamasti moni huomannut, että kaveri  vieressäni on jo vainaja. Ajelin sitten ruumishuoneelle,jonne  vainaja sitten asetettiin asianmukaiseen lepopaikkaan.. Tarkastin ruumiin , otin ruumiinlämmön kuolinajan määräämiseksi ja lähdin vastaannotolle, jotta  löytyisikö  kortistosta jotain joka selvittäisi  vainajan  kuolinsyytä. Löysin kuin löysinkin Petäyksen kortistosta potilaan kortin,mutta siinä  ei ollut paljoa. Pari käyntiä ja viimeisessä maininta : Taas  tämä kverulanntti  tulee valittamaan  vaivojaan. Niin se on, ettei se  aina ole helppoa olla  lääkäri. Potilaitakin oli liikaa, jotta kaikki olisivat saaneet  ne  tutkimuset,jotka heidän vaivansa olisivat vaatineet.  Toisaalta piti myös muistaa, etteivät pohjalaiset miehet turhista valittaneet, ehkä olisi  pitänyt kuitenkin tutkia  tämä mies tarkemmin. Paikallinen nimismies  yritti kovasti  pakottaa lääkäriä keksimään, jonkin kuolinsyyn, ettei olisi tarvinnut yhteiskunnan  varoin, siihen  aikaan 300 mk, lähettää potilasta  oikeuslääketieteelliseen  ruumiinavaukseen. Tämä oli tietysti omituista, sillä nimismiehenhän sitä olisi  vaadittava kaikkia  epäselviä kuolemantapauksia selvittettäviksi. Teoria ja käytäntö on kuitenkin  toista; sen  sai  meikäläinnen aloitteleva  lääkäri pian todeta. Oli toinen tapaus. Kerran tuli vastaanotolleni mies  hakemaan lääkärintodistusta ajokortia varten. Totesin, ettei  potilaan näkökyky täyttänyt niitä  vaatimuksia, joita ajokortin saamiseksi vaaditaan. Täytin todistuksen ja kerroin,, että näin ikävästi on asian laita, että ajokortttia ei voida uusia. Tapasin sitten parin päivän kuluttua tämän miehen  kaupassa,  jossa hän näytti minulle vasta  saamaansa  uutta ajokorttia. En voinut olla soittamasta nimismiehelle ja  kysyä kuinka  tämä mies  sai  ajokortin, vaikka minä kirjoitin kieltävän todistuksen. Silloin  sanoi nimismies, että  lääkäri kirjoittaa lääkärintodistuksen ja minä  annan  ajokortin jos minua huvittaa. Maaseudulla on laki niinkuin nimismies sen haluaa olevan!  Maaseudulla on elämä muutenkin erilaista kuin kaupungissa, siellä ei pieniin poikkeavuksiin kiinnitetä  suurta huomiota. Muistan  erästäkin mummoa,  joka väitti, että naapuri lähettää  myrkkykaasua hänen suuntaansa, niin  että hän ei uskalla pitää ikkunoita auki. Ei se ketään  haitannut, sanoin  hänelle, että pidä ikkunat kiinni.  Näkyjen näkijöitä oli ennen aina joka pitäjässä ja heitä kunnioitetttiin viisaina. Minunkin isäni kertoi sellaisista. Nykyään niitä usein  haukutaan skitsofreeneiksi. Mitä  siihen  viisauteen  tulee, tiedetään, että monet skitsofreenit ovat yliälykkäitä. Turhaan  siis ei menty lääkäriin. Muistan kerran  erään nuorehkon miehen ,olisiko ollut alle 40, joka tuli päänsärkyläääkkeitä  hakemaan kun hänen olisi pitänyt lähteä kuorma-autolla  pitkän matkan päähän. Mittasin hänen  verenpaineensa, joka oli huomattavan korkea ja lisäksi näkökykynsä. Hän ei nähnyt edes  suurimpia kirjaimia näkötaulussa. mutta  eroitti  sentään  viisi sormea läheltä. Kysyin  kuinka  ihmeessä sinä olet voinut tällä näkökyvyllä ajaa  autoa, hän vastasi, olen seurannut  puhelinpylväitä. Puhuttuamme vähän aikaa, hän kuitenkin lähti mielellään akuutilla  remissillä keskusairaalaan diagnoosilla : "Maligni hypertensio". Lappajärvellä ei vain ollut  sairaita ja enemmän sairaita potilaita, siellä  oli hyvin mukavia ihmisiä. Eräs heistä oli isäntä Olli, Olli oli  sukunimi. Kun autoin häntä omalla alallani, hän pyysi minua  kylään ja hän järjesti meille kilpa-ammuntaa pistoolilla ja sitten opetti minua siinä niin, että minun tulokseniœ    paranivat huomattavasti. Eräs sairaalan sairaanhoitaja  tuli  lopuksi minun vastaanotolleni, kun oli mennyt  kylän tavoitellun poikamiehen kanssa naimisiin eikä lasta  ruvennut näkymään. En löytänyt mitään  vikaa naisesta ja pyysin miestä  antamaan  näytteen.. Tämä oli kertonut  aikaisemmin kavareilleen kuinka hän tietää varman menetelmän seurustella naisten kanssa  niin, ettei tule  ei toivottuja lapsia.  Menetelmää hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan. No, otettiin  sitten  se  spermanäyte ja kun vastaus tuli se oli  selvä.  ei yhtään siittiötä, täydellinen aspermia.  Oli  luultavasti  sairastanut vaikean sikotaudin lapsena , joka oli  tavallista  siihen  aikaan, Kesäisin oli Lappajärvellä myös kesää viettämässä pääkaupunkilaisia. Kerran  tuli  vastaanotolleni pitkähkö mieshenkilö ja esitteli itsensä taiteilija Bromsiksi. Hän valitti levottomuutta ja unettomuutta, lienekö liian viinankäytön  seurauksena, No hän sai lääkkeet ja  oli tyytyväinen. Pyysi  sitten minua  vierailemaan  ateljeessaan ja  kun menin hän oikein tarjosi  päivällisen.. Hän kertoi, että hän on maalannut yliopistoon Helsingissä freskon ja maalaa  nykyään muodissa olevia  abstraktisia tauluja. Hän oli hyvin mukava ja lupasi, että saan ottaa minkä taulun haluan itselleni, niistä jotka roikkuivat  ateljeen seinällä En oikein  pidä kovin moderneista, mutta seinällä oli yksi naiskuva, josta tiesi ainakin mitä se esitti, jonka otin ja joka on  minulla vieläkin.  Tähän tarinaan tuli sitten jatkoa,kun olin erikoistumassa  Helsingissä naistenklinikalla. Siellä oli kätilö,jonka nimi oli Paarma. Puhuttiin sitteen kerran Lappajärvestä ja minä kerroin, että tapasin siellä  erään  hullun taiteilijan jonka nimi oli Broms. Silloin  tämä kätilö meni vähän  omituisen näköiseksi ja sanoi lopuksi tuntevansa myös  tämän taiteilijan sillä se on hänen setänsä; en hoksannut, että  Paarmahan on  suomennos sanasta  broms. No ei meistä kätilö Paarman kanssa kuitenkaan vihamiehiä tullut, eikä se taiteilija Bromskaan nyyt niin hullu ollut.Lisäksi minulla oli  tilaisuus  tutustua paikkakunnan eläinlääkäri Niemiseen. Hän oli tarmokas  mies. Hän oli saanut eläinlääkärin koulutuksesa Norjassa, koska siihen  aikaan ei  vielä ollut  sitä koulutusta Suomessa, sitä vasta  rakennettiin. Hänellä oli myös Norjassa hankittu vaimo. Hän pyysi minua joskus mukaannsa kun hän kävi terveystarkastuksia suorittamassa ja myös muutamalla potilaskäynnillä. Hän ansaitsim tietysti erittäin hyvin, kun hän oli melkein yhtä mittaa liikkeellä ja kun kysyin miten  se on veroviranomaisten kanssa, hän sanoi, että hän kirjoittaa veroilmoituksen  alle: kunnian ja omantunnon kautta ja ei ole ollut mitään kyselyjä jälkeenpäin. Meillä ihmislääkäreillä  ei  kunnia ja omatunto riitä,  sillä  aina  tulee verottajalta kaikenlaisia kyselyjä, vaikka me  allekirjoitamme oman veroilmoituksemme samalla tavalla.Nieminen muutti sitten pois Lappajärveltä ja oli  sittemmin Kokkolan kaupungin eläinlääkärinä. Kunnanlääkärinä   toimiessa  sitä  sai  siis  talouden  kuntoon, ettei  enää tarvinnut  olla  Yliopiston  asisstenttina,  Karjalan  yhteiskoulun  opettajana, Laboratoriokoulun  opettajana tai  että  olisi  tarvinnut  enää  valokuvata  niitä  kouluja.  Viimeiset  tentit olivat  edessä  ja  sitten  sitä  piti  valita  jääkö  sitä  valmistumisen  jälkeen  Helsinkiin  vai  muuttaako  maalle. Vihdoinkin oli  viimeinen  tentti  suoritettu ja   olin  valmistumassa  lääkäriksi.   Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti, niin  ainakin  uskoin.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki, kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun   autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten  lääketieteen  lisensiaatti ja onneksi olkoon. Ei  oltu  vielä  lääkäreitä  ;  siihen  tarvittiin  lääkintöhallituksen  lupa.  Publiikista   käveltiin läheiseen  lääkintöhallitukseen  ja  saatiinhan  sieltä  lopullinen  siunaus, jossa  lääkintöhallitus  julisti  meidät  laillisiksi  lääkäreiksi.  Haluttiin  kuitenkin varmistaa, että  toimisiko  tämä  paperi  käytännössäkin ja  tätä  kokeiltiin   menemällä  läheisimpään  apteekkiin apteekkiin ja kirjoitettiin  siellä  spriiresepti, että saisiko tuolla  ainetta.  No saatiinhan sitä, kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet.   Nyt  oli  sitten  uskottava, että  lääkäreitä  ollaan.  Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut sen,  mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne  Hankasalmelle , koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää   lähestyimme Hannkkasalmea,  kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,  kuten niiden on tapana. Painoin kaasua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne  tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, senverran ettei lentämään pystynyt.  Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinen   asia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä

äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennenn oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä   vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli   silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.   Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton   mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten  hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista  apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain  tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin  pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää  että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua.  No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta  korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni  ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli  samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli

työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.

Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään

haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2

kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti

lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli

kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi

suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihhen   hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäyynnillä ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse   asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Lisäksi  oli  naistenklinikan  päivystys  raskasta, mutta  minulla oli  hyvä  tuuri sillä  selvisin  tämän  harjoitusajan  komplikaatioilta ja  sitten  prof. Zilliacus  nimitti minut  vakinaiseen  virkaan  , kun  se  tuli  hakuun.  Siitä  sitten  alkoi  se   gynekologiksi  opiskelu.

98 05 16        Aloitan tämän  kappaleen muistelmia siitä,kun valmistuin lääkäriksi. Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki, kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun   autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten  lääketieteen  lisensiaatti ja onneksi olkoon. Ei  oltu  vielä  lääkäreitä  ;  siihen  tarvittiin  lääkintöhallituksen  lupa.  Publiikista   käveltiin läheiseen  lääkintöhallitukseen  ja  saatiinhan  sieltä  lopullinen  siunaus, jossa  lääkintöhallitus  julisti  meidät  laillisiksi  lääkäreiksi.  Haluttiin  kuitenkin varmistaa, että  toimisiko  tämä  paperi  käytännössäkin ja  tätä  kokeiltiin   menemällä  läheisimpään  apteekkiin apteekkiin ja kirjoitettiin  siellä  spriiresepti, että saisiko tuolla  ainetta.  No saatiinhan sitä, kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet.   Nyt  oli  sitten  uskottava, että  lääkäreitä  ollaan.  Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut sen,  mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne  Hankasalmelle , koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää   lähestyimme Hannkkasalmea,  kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,  kuten niiden on tapana. Painoin kaasua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne  tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, senverran ettei lentämään pystynyt.  Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinen   asia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä

äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennenn oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä   vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli   silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.   Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton   mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten  hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista  apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain  tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin  pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää  että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua.  No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta  korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni  ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli  samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli

työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.

Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään

haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2

kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti

lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli

kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi

suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihhen   hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäyynnillä ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse   asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Kun sitten  kerran tulin Kuusankoskelta kotiin Helsinkiin oli   asunto tyhjennetty, siellä ei ollut  ketään ja melkein kaikki tavaratkin olivat poissa.Vaimo oli käyttänyt hyväkseen tilannetta,jolloin minä ja Äitini satuimme olemaan poissa  samanaikaisesti kotoa. Hän oli minulta salaa hankkinut itselleen  asunnon ja vei molemmat lapset mennessään. Tämä  aika oli tietysti vaikeaa, sillä minulla oli jo  työn puolesta  aika paljon  stressiä ja lisäksi tuli tämä  avioeron vaikea aika. Toisaalta tämä  tämä oli hyvä asia sillä  ne  ristiriidat,johon olimme jo pitkään joutuneet eivät olisi selvinneet  millään muulla tavalla. Pääsin siitten myös  naistenklikalla erikoistumisvirkaan ja tapasin siellä Elinan, josta tuli sitten vaimoni, ja  neljän  lapseni äiti, mutta  siitä lisää kappaleessa  Elina.

                                 Kalevi Kaarenojan  koulukaverin  sota:

                                    Vanhempani olivat  sijoitettuna  sota-aikana Kuopioon  sotatarviketeollisuuden  palvelukseen.  Sodan  loputtua  meidän oli tarkoitus  muuttaa  takaisin  Helsinkiin, mutta  isälle  oli  tarjottu  hyvää  työpaikkaa  tykkitehtaalta  Jyväskylässä , joten  Isä oli  soittanut  sitten  äidille ,  että hän on  kotimatkalla  jäänytkin  Jyväskylään ja, että hän on  järjestänyt meille  asunnonkin. Koska  oli tullut  rauha, otti  äiti  seuraavana päivänä yhteyttä työnantajaansa ja  pyysi  lopputiliä rauhan  vuoksi. Se  hänelle myönnettiin ja me  lähdimme  junalla  Jyväskylään. Tämä  matka ei  kuitenkaan  sujunut niin nopeasti kuin toivoimme, sillä matka kulki  Haapamäen kautta Jyväskylään. Haapamäki oli  risteys-asema ja  sinne  tuli paljon  junia  rintamalta: haavoittuneita ja  siirrettäviä joukko-osastoja. Odotimme sitten  äidin kanssa  Haapamäen  asemalla  Jyväskylään  lähtevää  junaa. Asema oli  tupaten  täynnä seinustoilla ja  lattialla  makaavia  sotilaita, mutta jotenkin  me  sitten  sinne  mahduimme. Aamuyöstä sitten meidän juna  kuitenkin  pääsi  lähtemään  Jyväskylään ja saavuimme  sinne  aamulla. Isä oli odottanut   uskollisesti  junan tuloa ja oli  vastassa. Minä en ollut nähnyt vielä sodan  tuhoja ja oli yllättävää  nähdä kuinka  Jyväskylän  aseman  seutu oli raunioita täynnä, vaikka itse asema oli säilynyt. Kauppakatu 21:ssä , oli meidän  asunto. Asunto oli osa isommasta huoneustosta,  jossa  asui  räätäli. Sota  aikana  hänellä ei  ollut  pukujen  tekemistä, sillä  suuri  osa   asiakkaista  oli  saanut  valtiolta  ilmaiseksi  armeijan  harmaan  sarkapuvun. Me  siis  saimme  räätälin  työhuoneen,  joka  ilmeisesti  oli  ollut  aikanaan  ns  kotiapulaisen  huone, koska  siinä  oli  oma  sisäänkäynti. Huoneen täytti  iso räätälin pöytä eikä  siinä sitten  paljon  muita  huonekaluja  ollutkaan. Nukuimme sitten  koko  perhe  siinä pöydällä  ainakin  alkuun. Isä oli työssä Valtion  tykkitehtaalla , jonka  hallitus oli päättänyt  sijoittaa Jyväskylään 30-luvun puolivälissä, sillä  se oli osittain  turvassa kaukana  sisämaassa lisäksi  kaupungissa oli jo  aseteollisuutta, kiväärejä  valmistettiin  kaupungissa olevalla kivääritehtaalla, Vaajakosken  takana  Kanavuoren  tunneleissa oli patruunatehdas ja lähellä Tikkakoskella oli  konepistoolien  valmistus ja lentokenttä, josta hävittäjillä voitiin  tätä  teollisuutta  suojella  vihollisen  pommittajilta. Jyväskylässä oli  aivan meidän  asuntomme  lähellä ns  Mykkäkoulu, jossa oli kotiutettavien  keskus. Siellä oli  paljon  toimintaa, sillä  rintamilta  tuli  tuhansittain  sotilaita, kun  nyt  rauha oli  sovittu. Minäkin kävin  katsomassa tätä kotiuttamista ja eräs  upseeri  kysyi,voisinko olla  heidän  lähettinsä; viedä  tietoja kotiutuspaikasta toiseen sillä puhelinlinjoja ei ollut  tarpeeksi ja kaikkia  asioita ei voitu toimittaa  puhelimitse;  armeijan  byrokratian mukaan määräykset on oltava paperilla. Olin muutaman päivän tässä tehtävässä ja sain vähän rahaakin. Kevät tuli ja opettajille tuli huoli  koululaisten kohtalosta. Päätettiin  pitää tehostettu koulu-opetus ja  niinpä minä  aloitin  sitten huhtikuun lopulla koulunkäynnin  tyttökoululla, joka  oli   suoraan Jyväskylän vanhan  kaupunginsairaaalan yläpuolella. Käytiin  koulua 6 viikkoa ja sitten tuli koulun  päättäjäiset, jolloin  laulettiin  hartaasti:" Jo  joutui  armas  aika-" Suurinpiirtein kaikki  pääsivät  luokaltaan, sillä oltiinhan me  lapsetkin tavallaan sotasankareita;  oltiinhan me  sentään taisteltu  talvisota; eihän sitä sentään joka  sukupolvi  koe, me oltiin  itse-asiassa  sankarikoululaisia. Vaikka  asunto oli pieni, oli kesä tulossa ja oltiin  paljon ulkona. Asuntohan oli melkein kaupungin keskustassa,  joten oli paljon  nähtävää. Asunnosta oli lyhyt matka  Jyväsjärven  rantaan, jossa oli uimapaikka ja jossa kalasteltiin.  Rannassa  oli  viemäri ja  sen  vierestä   sai  hyvin  paljon  lahnoja tavallisella mato-ongella. Vaikka minä vein näitä kaloja kotiin ei  niitä  oikein  voinut  syödä, sillä  niihin  oli  tullut   viemärin maku. Muutenkaan  talvisodan  aikana ei  vielä  keritty mitään  puutetta  kokea. Varastot olivat  olleet senverran  runsaat, että  ruokaa  riitti. Ainoastaa  kahvista  ja  tupakasta oli  pulaa ja nehän olivatkin säänösteltyjä. Räätälillä oli  kaksi  tytärtä ja meillä oli muuten  hyvät välit.  Tytöt yrittivät pitää minulle  seuraa,  mutta  ei pojat  siihen  aikaan voineet  leikkiä  tyttöjen  kanssa ja  yritinkin  karttaa  näitä  kaikin  tavoin. Kadun puolella oli  parturi. Sitä hoiti pariskunta: pieni hentoinen miesparturi ja huomattavan korpulentti  isohko naisparturi. Nainen oli myös ilmeisesti  viinaan  menevä, koska hän hoilotti  asunnossa  iltaisin, mutta myös  pahaluontoinen  humalassa, sillä hän  pahoinpiteli miestään. Me kaikki  asukkaat olimme   miehen puolella  ja  säälimme häntä. Kuinkas  kävikään. Naisparturi kävi mielellään  rannassa uimassa, mutta  erään  kerran kun hän  humalassa meni uimaan, hän hukkui. Me  olimme kaikki  hyvin  onnellisia  sen  miesparturin puolesta,joka vihdoinkin oli päässyt  eroon  siitä pahasta  akasta. Meni  muutama  päivä ja  tätä  miesparturia ei  näkynyt missään. Kun sitten  talonmies meni tarkastamaan  huoneustoa, hän löysi miesparturin ammeessa  ja  tämä oli viiltänyt partaveitsellä rannevaltimonsa  auki ja  vuotaanut kuiviin.  Pöydällä vieressä oli kirje, jossa  luki:" Rosa, minä  rakastan  sinua  niin  suuresti, etttä en  voi  elää ilman  sinua-".  Sellaista  se  on  se  todellinen suuri rakkaus! 

Jyväskylä eli  silloin  kehityksen  aikaa. Olihan  suuri osa  sotateollisuutta  keskitetty  sinne. Jyväskylähän oli  aikaisemmin  ollut  uinuva pikkukaupunki,  jossa  jonkinverran  saha-ja  paperiteollisuutta  piti  kaupungin hengissä. Kaupunki oli  perustettu  Jyväsjärven  rannalle, josta  oli kohtalaisen  hyvät yhteydet  Päijänteen  kautta  etelään,  ennenkuin  rautatie   sitten  yhdisti  Jyväskylän  kahteen  risteysasemaan Pieksämäkeen ja  Haapamäkeen. Jyväskylä oli kyllä tunnettu  myös  koulukaupunkina, siellä oli  Suomen  kansakoulun  isä  Uno  Cygnaeus  saanut  perustetuksi   opettajaseminaarin, josta  leivottiin  suuri  osa  suomenkielisistä  kansakouluopettajista. Kaupungissa oli tyttölyseo, poikalyseo ja Suomen ensimmäinen  yhteislyseo. Ainoa probleema oli, että kun kaupunki  kasvoi, tilaa ei tahtonut olla. Kaupunki oli  vinossa. Jyväsjärven  rannasta nousi  kaupunki Jyväsharjua  kohti, ja  harjun  takana  alkoi  kohta  taas  kaksi  korkeata vuorimaista  muodostumaa: Laajavuori ja Kypärämäki. Vaajakosken suunnassa: Jyskävuori ja Kanavuori,  joissa oli  kummassakin  sotatarviketehtaat  vuoren  sisään  tunneleihin  kaivettuna. Jyväskylän   sijainti oli erinomainen  sotatarviketeollisuutta  ajatellen, sillä  se  sijaitsi lähes keskellä  Suomea  ja Tikkakosken  lentokenttä  oli lähellä, josta  hävittäjät  saattoivat  suojata  kaupunkia mahdollisia  ilmahyökkayksiä   vastaan. Lisäksi  kaikki  sotatarviketehtaat  oli kaivettu   kallion  sisään  tunneleihin, jotka olisivat olleet  suojassa  atomipommiakin   ajatellen. Syksypuolella  kesää  1940  isä  alkoi  etsiä meille  uutta  isompaa  asuntoa ja  kun  Kypärämäkeen oli   kaavoitettu  iso  omakotialue ja  osa  sen  taloista oli  jo valmiina päätettiin  muutta   sinne. Lehtokatu, joka  oli  ensimmäinen katu kaupungista tullessa tuli  sitten  olemaan  osoitteemme. Omakotitalon yläkerrassa meillä oli  sitten  kaksi  suurehkoa  huonetta, joka  riitti , olihan meitä vain kolme  henkeä. Syksyllä aloitin sitten Cygnaeuksen  kansakoulussa  neljännen  luokan. Koulumatka oli vain n kolme  kilometriä, joten  se ei talvellakaan tuntunut  erikoisen hankalalta.  Koulussa  oli  taas  kiva  tavata  vanhoja  kavereita ja  oli  niitä  uusiakin  tullut  , sillä   sotatarviketehtaiden  työntekijöitä oli muista  kaupungeista  sijoitettu  Jyväskylään ,  yksi  tällainen   uusi  kaveri oli  sitten  tutuksi  tullut  Kalevi  Kaarenoja. Vuosi meni ja tultiin kesään 1941. Maailmantilanne oli taas  meidänkin  suunnassa kiristynyt ja sitten kuultiin  radiossa, että  Saksa on  hyökännyt  Neuvostoliittoon. Kun  sitä  Suomessa oli koko  ajan  kuultu  kuinka  voittamaton  Saksan  armeija  oli   valloittanut yhden  Euroopan  maan  toisensa  perästä, oltiin  varmoja, että  nyt  on  vain  muutaman  viikon  kysymys, kun Venäjä  antautuu. Jotta  Suomalaiset eivät  jäisi  ihan  osattomaksi  saaliinjaossa  päättivät  hekin  hirvittävillä  sotavoimillaan  lähteä  mukaan. Koska maailmantilanne oli jännittynyt, kuunneltiin  radiosta  uutisia hyvin tarkkaan.  Kuunneltiin sitten  naapurissa  radiota joukolla , taisi olla klo 13 uutiset   ja  sanottiin, että   sota on  alkanut. Muistan  kuinka  kaikki  vanhemmat  miehet  olivat  iloisia  kun sota alkoi. He ihan hyppivät  riemusta:  nyt  vihdoinkin  voidaan  kostaa  talvisodan  väärä rauha.  Kyllä  tämä  into  sitten  Karjalan korvissa  rauhoittui, kun  sieltä vähitellen  tultiin  takaisin verissäpäin.  Sodan  alettua  suuri osa  miehistä  hävisi  taas  sinne  rintamalle. Kesä  oli  kaunis ja  radiosta kuultiin  koko  ajan  miten  poikamme  valtaavat  Karjalan  kannasta , jopa  Itä-Karjalaa. Venäjää lyötiin turpiin kovasti, niin  että  ennen  syksyä  oli  jo  koko  Venäjän  armeija  tuhottu moneen  kertaan.  Syksy tuli, eikä sitä Venäjän  antautumista  vielä ollut  tullut. Koulu myös  alkoi, mutta  koska  rintamilta  oli  tullut  niin  paljon  haavoittuneita, että  kaikki koulut oli  takavarikoitu  sotasairaaloiksi, ei  tahtonut   löytyä  paikkaa. Lopuksi saatiin Puistokadun  koulu käyttöön ja me saimme  sitten  kahdessa  vuorossa oppia, koska  muuten  eivät  luokat  olisi  riittäneet. Iltavuoro  kesti  aina  klo  20  saakka, joten  läksyt  sai  lukea  myöhään  yöllä. Kypärämäestä tuli matkaa  Puistokadun koululle  5 km ja koska  bussikuljetusta ei ollut käveltiin tämä matka  satoi  tai paistoi. Alkoi  tulla  lunta, eikä  vieläkään  näkynyt  loppua  tästä  salamasodasta. Alkoi  tulla  paniikki.  Kun  miehet  olivat  rintamalla ja myöskin  suurin  osa  maataloustyössä  käytettävistä hevosista myöskin  siellä, jäi  vilja  ja  vihannekset korjaamatta. Alkoi  ankara  elintarvikepula. Lisäksi  alkoivat  polttopuut  loppua. Mutta olihan  meitä  koululaisia. Siis kaikki  koululaiset  halkoja  hankkimaan. Meidät  vietiin  autolla  metsään ja  jokaisen  tehtävänä oli saada aikaan  vähintään yksi  motti  halkoja. ( Motti on  yksi kuutiometri) Se  näytti  helpolta. mutta, kun  sitä  mottia  tehtiin  ranteen  paksuisista puista kyllä  siinä  se  päivä  hyvinkin  meni.  Nämä  halkotalkoot eivät vain  koskeneet lapsia. Isä  ja  äiti  joutuivat vielä  työnsä  lisäksi  tekemään  neljä  mottia per  nuppi. Koska työpäivät vanhemmillani  olivat jo  14-tuntisia ja työtä  tehtiin  lauantainakin, oli nämä  halkotalkoot  tehtävä  pyhäpäivänä  kirkonmenojen  jälkeen.  Tähän  saakka ei  vielä ollut  erikoisen vaikea  saada  ruokaa tai polttopuita, mutta nyt  alkoi  olla  tosi  vaikeaa. Maitoannosta  ei  saanut, usein  annettiin vain  lapsille  kuuluva  annos. Minun  vanhempani olivat niin ihania  ihmisiä, etteivät  koskaan ottaneet  tippaakaan  minun lapsiannoksestani  puolesta litrastani, mikäli  maitoa  oli senkin verran  jaossa, vaan  olivat mieluimmin  ilman. Leipääkään  ei  aina  saanut. Lihaa oli  harvoin  edes korttiannosten  määrääkään  ja  kalaa ei  tietenkään  sisämaassa  ollut  kuin  hyvin  harvoin. Olihan  Päijänteessä  kaloja, mutta  kalastajat  olivat  rakentamassa Suur-Suomea.  Aluksi  saatiin jäätyneitä perunoita, mutta niistä oli vaikea  laittaa  ruokaa.  Sitten  jostakin  tuli suuri  määrä jäätyneitä  lanttuja- ilmeisesti   niitä  varastoja, joita  oli  tarkoitettu  eläinten  rehuksi. Sitten  syötiin  lanttua keitettynä, paistettuna,  ja  kaikilla  mahdollisilla  tavoilla. Voi sanoa, että  ilma  lanttua olisimme  kuolleet  nälkään. Minähän en koululaisena kuluttanut paljon, mutta ihmettelen kuinka isä ja  äiti  jaksoivat niillä   ruoka-annoksilla tehdä  14 tunnin työpäiviä.  Äiti ja isä lähtivät  työhön jo  klo  4  aamulla, he kävelivät 5  kilometriä  Jyväskylän  asemalle, sillä  silloin  ei  vielä ollut minkäänlaista  kuljetusta Kypärämäestä  kaupunkiin.  Kaupungista  menivät  vanhempani  sitten  junalla  Jyskävuoren  tehtaaseen ja  tulivat  sieltä  taas  illalla junalla kaupunkiin ja  kävellen  kotiin  5  kilometria.  Tuskinpa  sotilaat  raskaampia päiviä  rintamalla tekivät. Toisaalta  meillä kaukana  sisämaassa  oli  melko  rauhallista. pommituksia oli  harvoin joten  olihan  siinä  jotain  positiivistä.  Kyllä  isä  ja  äiti  olivat  melko  laihoja  siihen  aikaan, mutta  en  muista  heidän  koskaan  valittaneen mistään. Työtä  tehtiin valittamatta  niissä  olosuhteissa. Siinä  olisi  oppimista  tämän päivän  ihmisille. Sanotaan, että  hätä keinot keksii. Kun kaupat  eivät pystyneet  toimittaneet  ruokaa tarpeeksi yritettiin  suoraan  tuottajilta  ja  lisäksi  työnantaja  antoi   alueeltaan  peltopinta-alaa, jossa  työntekijät  itse  saattoivat  kasvattaa  perunaa ja  muita  vihanneksia  talven tarpeeksi. Meilläkin oli  aarin  perunamaa ja  saimmehan  me  siitä  melko  paljon  perunoita, joilla  helpotettiin  nälkää  pitkän  aikaa. Mutta  tarvittiin  muutakin  perunan lisäksi. Junathan kulkivat ja  huhupuheiden mukaan  jostakin saattoi saada  lisiä korttiannoksiin.  Sehän oli  tietysti laitonta, sillä elintarvikkeet olivat  strategisia  tarvikkeita, joita myös sotalaitos tarvitsi. Maanviljelijöillä oli  tarkat  luovutusmäärät ja  ylimääräistä ei jäänyt.  Lisäksi  junissa   suorittivat  poliisit   matkatavaroiden  pistotarkastuksia ja  jos  ylimääräisiä  elintarvikkeita  löytyi , ne  takavarikoitiin.  Muistan  kun  kerran  tein  isän  kanssa  tällaisen ruoanhankinta  junamatkan.  Mentiin   erääseen  maataloon, josta  isä  sai  vähän voita ja osan  teurastetusta  vasikasta.  Sitten  jännittävä junamatka. Pelättiin  tarkastusta, mutta vaikka  poliisi  kulki  junavaunun  läpi  hän  ei  tarkastanut  meidän  matkalaukkujamme.  Tällainen  tarkastus  ei  tietenkään  ollut  miellyttävä  poliisillekään  ja  moni  poliisi  katsoi  joskus   sormien  läpi  näitä  matkustavaisia, sillä  he  tiesivät  miten  vaikeassa  tilanteessa  kaupunkilaiset  elivät.  Kotona  meillä  oli  sitten  pitkän  aikaa  juhla-aterioita, sillä  lihaahan  juuri  ei  nähty ja  voiannoskaan  ei riittänyt  monen  voileivän  päälle.  Vähitellen  kuitenkin  tästä  Mustasta  Pörssistä tuli  organisoitua.  Osuuskaupat  myivät  salaa  voita ja  sokeria. Tämä oli  järjestetty ylemmältä  taholta ja  monet  ansaitsivat  suuret  rahat  sota-aikana.  Kun  voi maksoi kaupassa  3 mk  kilo,  sai  siitä  maksaa  tiskin  alta  8 mk kilo.  Ajan mittaan meidänkin perhe  sai  lähellä  olevan  Osuuskauppa  Keskimaan  kaupanhoitajan  ystävällisellä  avustuksella  vakituisen  voitoimituksen. Sitä  ei  tietenkään  voinut  tehdä  päivän  aikaan, vaan  me  haettiin  sitä  kaupan  takaoven  kautta myöhään  illalla. Toimitus kävi, siten, että  kaupanhoitaja oli  pakannut  tilauksen valmiiksi. Koputin  sovittuna  aikana  kaupanhoitajan  ovelle. Ovi  aukeni ja  kun  hän  näki  kuka  oven  takana oli vaihtoivat  raha  ja  paketti nopeasti  paikkaa  ja  ovi  meni  kiinni  ilman  enempiä puheita. Muistan  tehneeni  monta  tällaista  hakumatkaa  sodan  aikana. Koska  tästä oli  tullut  meille  vakituinen  toimitus, ei  meillä  sitten ollut loppusodan  aikana  suurempaa  nälkäkuoleman  uhkaa.  Toisin  oli  niillä,  jotka   elivät  korttiannoksilla.

Kaarenojat  olivat  lähettäneet  yhden  pojistaan  Ruotsiin  sotaa  pakoon  ja  hän  lähetti  sitten  ruokaa  sieltä  perheelleen.  Pappa Kaarenoja oli  periaatteellinen  militääri, joka  muuten  isänmaallisena ei  voinut  turvautua ns  mustan pörssin  apuun. Mekin  tunsimme  olevamme  isänmaallisia, mutta  ei  niin  isänmaallisia, että  sen  vuoksi  olimme  halunneet  kuolla  nälkään turhan takia.  Kesällä  1943,  jolloin minä  olin  melko  laiha  poika  alkoi  äiti  olla   huolestunut  minun  terveydestäni ja  ajatteli, että  jos   pääsisin  maalle  hänen  sukulaistensa  luokse  vahvistumaan,  jaksaisin  sitten  paremmin  käydä  kouluakin  seuraavana  talvena.  Äidin vanhin  sisar  Toini oli  melko  suuren  maatilan  emäntä  ja  hän  lupasikin  sitten  maksua  varten  pitää minua  muutaman  viikon  heillä.  Toini  hoiti  talouttaan  melkein yksin, sillä  mies  oli  kuollut  nuorena  aivoverenvuotoon  ja  vanhin poika  Pekka  oli rintamalla. Nuorin  alaikäinen  poika  Pentti  oli  vain  kotona.  Onneksi   oli  jätetty yksi  hevonen, joka  auttoi   suuresti,  jotta  peltotyöt  jotenkin  saatiin  tehtyä. Minä  ja  Pentti sitten  tehtiin  niitä  kaikenlaisia   peltotöitä  senkun  osattiin.  Minusta  oli  hauskinta, kun  sai  hevosella  ratsastamalla  hakea  lehmät  metsästä. Siihen  aikaan lehmät  hakivat  ravintonsa   metsäniityiltä  päivisin ja  haettiin  sitten  illalla  hevosella  lypsylle.  Yöt  nukuttiin   aitassa, jossa  ei  tietenkään  ollut  lämmityslaitetta, mutta paksujen  vällyjen   alla  ei  palellut.  En minä  tänä  aikana kai  paljon  lihonnut, mutta  sainhan  kunnon  ravitsevaa  ruokaa  pitkästä  aikaa.  Näin  vähällä  väellä ei  tietenkään  Toinin  maatila  kovasti  lisännyt  valtakunnan  elintarvikevarastoja ja  jotta  saataisiin siihen  vauhtia, sai  Toini  anomuksesta   pari  sotavankia   avuksi.  Pojathan  tekivät

töitä ja tuotto lisääntyi.  Kun sitten  sota  loppui ja  nämä  venäjän  miehet  saivat  lähteä  takaisin   sinne  työläisten  paratiisiin,  oli  kuulema  pojille  tullut  itku  silmiin.   Olimme  muuttaneet  Kypärämäkeen Metsäkatu 8.aan, jonne  oli  rakennettu  uusi  asuntoalue.  Rakennukset olivat  ns   ruotsalaisia  lahjataloja,  jotka  oli  tarkoitettu  lähinnä  rintamamiesten leskeille, mutta kun  niitä  taloja oli  niin  paljon  me   saimme muuttaa sinne.  Talot olivat kahden perheen  taloja  ja  meillä oli  vapaampi  asua siellä kuin Lehtokadulla.  Meille tarjottiin  taloa  ostettavaksi  ja  hinta  oli  hyvin  edullinen, mutta  isä  sairaalloisuutensa  vuoksi  pelkäsi  sitoutua  sota-aikana  velkoihin;  ehkä  hän  ajetteli mielessään  vielä  muuttavansa  sodan jälkeen  takaisin Helsinkiin.  Talon  osti  sitten vanhahko  pariskunta  nimeltään  Renvall.  Mies  oli  muurari   ja  oli  ollut  kommunistina  punaisten puolella  vapaussodassa ja  sen  jälkeen  istunut  Tammisaaressa  vankilassa,  mutta kuitenkin  säilynyt  hengissä.  Kun  sitten  Suomea  rakennettiin  oli  tämä  entinen  kommunisti  ansainnut  niin  hyvin, että   pystyi  nyt  tulemaan  kapitalistiksi  ja  ostamaan  oman  talon.  Siinä  sitten  minun  isäni ,  vapaussoturi  oli  vuokralla  entisen  vihollisensa   kommunistin  talossa.  Mukavia  ihmisiä olivat, varsinkin  se  muurari  oli  hiljainen  vaatimaton mies, mutta   sen  akka  röystäili  useasti  kuinka  rikkaita  he  olivat.  Vaikka  talo  oli  uusi,  ei  siinä  ollut   mitään ns  nykyajan  mukavuuksia.  Ulkovessa,  ei  viemäriä  ja  koska  ei  ollut  kaivoa,  oli  vesi  kannettava  parin  sadan metrin  päästä  talvellakin.  Talo oli myös  kiireellä  tehty, joten  seinien  eristyksessä oli  toivomisen  varaa.  Keittiössä, jossa  minä  nukuin , oli  kaappi, jossa  me  säilytettiin  ruokia ja  sitä  vesiämpäriä, jolla  me   haettiin  se  vesi  kaivosta. Talvella  se  vesi  siinä  ämpärissä  oli  usein  jäässä, niin  että  kun  äiti  keitti  sitä aamukahvia  oli  ensin  hakkattava   reikä  siihen  jäähän, että  saisi  sitä  vettä.  Minulla  oli   kylmä  siinä  huoneessa  öisin, kun  se  oli   jäähtynyt  yön  aikana  ja  muistan  kuinka  ihana  oli, kun  äidin  kahviveden   kiehuessa  hellalla, vaikka  eihän se   tietysti ollut  oikeata  kahvia, vaan  sitä korviketta,   vähitellen  ihana  lämpö  levisi  siihen   huoneeseen.  Kaarenojan Kalevin kanssa  käytiin sitten  Puistokadun kansakoulun  viimeistä luokkaa.  Opettajaksi  oli  raahattu  eläkeläinen  naiseläjä , joka  yritti   saada  meistä  kunnon  koululaisia, mutta  huonolla  menestyksellä. Päästiin kuitenkin  luokalta  ja  sitten keväällä  tuli  oppikouluun pyrkimisen  aika. Oppikoulun käyminen  ei  siihen  aikaan ollut  muodissa  ns  köyhempien  ihmisten   luokassa, sillä  sehän oli  vain  joutavaa housunpersausten kuluttamista, parempi oli mennä  työhön ja  ansaita  elatuksensa.  Meidän  luokassa oli  40  oppilasta ja 6  vain kappaletta  ajatteli pyrkiä  oppikouluun.  Minä  en  ollut  mikää  loistava  oppilas koulussa eikä  minulla  ollut  mitään  erikoisia   tulevaisuuden  suunnitelmia, mutta  kun  minun  kaverini  Kalevi Kaarenoja  pyrki oppikouluun, ajattelin, että onhan  sitä  kaveria  seurattava,  muutenhan minä en näe enää Kalevia koskaan.  Oppikoulun  sisäänpääsykokeet  siihen  aikaan perustuivat  kansakoulun  todistukseen ja  sitten  kirjallisiin  ja  suullisiin  sisäänpääsykokeisiin.  Ei  minua  erikoisesti  jännittänyt, mutta yritin  parhaani ja  ymmärsin, että  tällä on  oleva  suuri  merkitys minun  tulevaisuudelleni. Eräs  kaveri  neuvoi, että kun  sinä  siellä  suullisessa  kokeessa  vastaat  opettajalle, tee  se  selkeällä  ja  kovalla  äänellä.  No  en  tiedä  auttoiko  se, mutta  kun  sitten  isän kanssa  mentiin  kuulemaan  näiden  kokeiden  tuloksia  oli  ilmassa  suuren  urheilujuhlan  tuntua. Nimiä  luettiin  ja  jännitys  nousi.  Ihmeekseni  mainittiin  minun  nimeni  niiden  joukossa, jotka oli hyväksytty  oppikouluun. Erikoisen  ylpeä oli  minun  isäni, sillä  hänen  poikansa  oli   koko  Remeksen  suvun  ensimmäinen, joka  oli  päässyt  oppikouluun, hänhän  ei  itse ollut  saanut  käydä  edes  kansakoulua, koska  silloin  ei

vielä  sellaista  ihmettä ollut  isän  kotiseudulla, joten  lukemaan  ja  laskeaan  opittiiin  ns  kiertokoulussa.  Aloitettiin  sitten  syksyllä  se  oppikoulu, mutta kun  oli  pula  kouluista  sodan  takia, saatiin  käydä  Jyväskylän lyseon kanssa  vuorokoulua.  Yhteiskoulu   oli aivan  uutta   laatuaan  Suomessa. Aikaisemmin  oppikoulut  olivat ns  lyceum, mallisia :   oli  poikalyseoita  ja   tyttölyseoita. Aikaisemmin katsottiin, että  puberteetissa  olevat  nuoret  piti  erottaa, jotta  ne  voisivat  keskittyä koulunkäyntiin.  Toisaalta  naisasialiikkeen  edustajat  jo  vuosisadan  alussa  olivat  sitä  mieltä, että  tytöt  tulisivat  saamaan  tällaisessa  yhteikoulussa  paremman opetuksen :  ajateltiin, että  kun  pojat ja  tytöt  käyvät koulua yhdessä,   ne  voisivat   sitten  myöhemmin  elääkin  paremmin  yhdessä.  Vaikka tässä   yhteiopetus-ideassa oli  takana pedakogejakin,   oli  se  kuitenkin  huonosti  tutkittu  ajatus  ja  viime  vuosikymmeninä  sitä on  ajateltu  uudestaan.  Mm keski-euroopassa  on  jälleen  perustettu  poikien  ja  tyttöjen  kouluja  koska  on  ymmärretty  uudelleen  tuo  vanha  asia, että  tytöt ja  pojat  kypsyvät  eri  lailla;  saadaan  paremmat  tulokset  kun  lapsia  opetetaan  niiden  ikäkehitystä vastaavalla  tavalla.   Toisaalta  me pojat ajateltiin, ettei  niiden  tyttöjen  kanssa  voisi  mitään  kivaa  tehdä.  Me  kun  haluttiin  ampua  ja heittää  käsikranaatteja  sotapoikien  kanssa.  Suomessa  oli   järjestö  vähän  Saksan  Hitlerjugendin tapaan.  Nuoret  pojat  saivat  alustavaa  solilaskoulutusta  ja  olin  minäkin   siellä  mukana    yhtenä  sotakesänä.   Kyllä  me  heitettiin  käsikranaatteja  ja  ammuttiin  siellä  metsässä. Meidän  poikien  sotahuutokin  oli  varmaan  niin  karmea, että  jos  meidät  olisi  rintamalle  laskettu, olisi  ryssä  varmaan  sontinut  housuunsa.  Koulua  käytiin   3  tuntia  aamulla  sitten  oli  4-5  tunnin  tauko ja  sitten   taas  3-4  tuntia , usein  koulupäivä  venähti   aina   19-20  illalla.  Väliaikana  käytiin  syömässä  kaupungilla  ravintolassa. Kotonahan  ei  juuri  ollut  ruokaa,  kouluruokailua ei  ollut  vielä  keksitty, mutta  rahaa oli. Koska   työläiset  tekivät pitkiä päiviä, he  saivat melko hyvää palkkaa.  Toisaalta  sillä  rahalla ei  oikeastaan  tehnyt  mitään, sillä  mitään  ei   juuri  ollut  kaupoista  ostettavissa.  Vaatteet  olivat  kortilla, eikä  niitä saatu, sillä  kankaat  menivät  armeijan  tarpeisiin.  Kenkiä  ei  saanut  ostaa  sillä  niitä  ei  voitu  valmistaa  nahkapulan  vuoksi. Minäkin  jouduin  ostamaan  puukengät, joissa  oli  paperinarusta  tehty  päällinen; yhden  sateen  jälkeen ne  hajosivat.  Onneksi  isäni  oli   hyvä  suutari,joka  osasi  korjata minulle  kenkiä, etten  ainakaan  talvella  tarvinnut  kävellä  paljasjaloin.  Ravintoloissa  oli  aina jotakin  korttivapaata  ruokaa,  esim  lanttulaatikkoa, joten  aina  päästiin  eteenpäin  päivä  kerrallaan.   Aluksi oli vaikea  tottua  tähän oppikoulun  työskentelyyn, vaatimuksetkin olivat  kasvaneet ja  siellä  opetettiin  heti  alkuun  kahta   vierasta  kieltäkin. Opettajista  oli  tietysti pulaa.  Suurin osa  miesopettajista oli  rintamalla  ja  naisopettajia oli vähän,  osa  mieopettajista oli  jäljellä ja  ne  oli  sellaisia, jotka  olivat  saaneet  " ei  kelpaa  sotapalvelukseen"  todistuksen  lääkäriltä.  Matematiikan  opettaja  oli  kapteenin  puvussa, mutta  oli saanut  kranaatin  sirpaleen  päähänsä, joten   se  ei   ihan  kelvannut  joukkoja  johtamaan, mutta  meille  se  kyllä  opetti  hyvin  matematiikkaa. Vuosi meni ja minä  pääsin  sentään  seuraavalle  luokalle, mutta minun  kaverini  Kalevi  Kaarenoja  sai ehdot, joita  olisi  pitänyt  paikata  kesän  aikana.  Kalevin isä oli  entinen  armeijan  vääpeli, joka  ohjaili  perhettään  rautaisin ottein. Hän oli  päättänyt, ettei  perhe  laiskureita  elätä  ja  käski  sitten  Kalevin lopettamaan  koulunkäynnin  ja menemään  töihin.  Kalevin  isää harmitti  erikoisesti  se , että minä  Kalevin mitätttömänä  kaverina olin päässyt  luokaltani, mutta  ei  hänen etevä   poikansa.   Kalevia  en  enää  sitten  nähnyt  pitään  aikaan, mutta  sain  uuden  kaverin  Jorma  Vuoren, joka  oli  karjalan  siirtolaisia. Isä oli  rautatieläinen. Jorman  kanssa  pelattiin  shakkia ja  tehtiin  kaikenlaisia  koiruuksia.  Liityttiin  sitten  Jyväskylän  shakkikerhoon ja  minä  edistyin  siellä  niin, että  pääsin  kerhon  mukana, kun  seura  pelasi  kaupunkiottelua Kuopiota vastaan. Minä  onnistuin  saamaan  vastustajastani  tasapelin, joten  en   ihan  munannut itseäni.  1943  kesällä  sain myös  ensimmäisen  työpaikkani.  Kaikkialla oli huutava  pula  työntekijöistä, koska  suurin osa  miehistä oli  rintamalla.  ARE  oli  autoliike,   jossa  tarvittiin  juoksupoikaa ja  minä  olin   siellä  muutaman  viikon.  Lähinnä   työ  oli  varaosien  viemistä  kottikärryillä  kaupungin  muihin  autokorjaamoihin. Työ ei ollut  kovin  raskasta ja oli  siellä  mukavia  kavereitakin. Äitikin   oli  mielissään, ei  niinkään  niistä   rahoista jotka  ansaitsin   se  palkka  oli  kuukaudessa  125  mk,  vaan  siitä, että  tiesi,  että  minä  olen poissa  muusta  pahanteosta. Muistankin   kuinka minä  sitten  ensimmäisen  palkan  saatuani  sanoin  äidille,  että tästä  saat  sitten  lisää talousrahaa   perhe-ekonomian  kohentamiseksi. Minusta  tuntui, että  olin  näkevinäni  äidin  silmäkulmassa  kyyneleen  silloin.  Seuraavana  vuonna  pääsin sitten  tykkitehtaalle  työhön  siitähän tuli sitten myöhemmin Valmet.  Siellä  rautavarastossa  toimitimme  rautaa  eri osastoille.  Oli myös  jännittävää  nähdä  miten  tämä  tykkien  valmistus  tapahtui.  Kallioon  poratuissa  tunneleissa  porattiin  tykinputket ja  valmistettiin  muutkin  osat  ja  nämä  sitten  pantiin kokoon   tunnelien  ulkopuolisissa  isoissa  halleissa. Siihen  aikaan  tehtiin lähinnä  boforsin  40-millisiä   puoliautomaatti  ilmatorjuntatykkejä.  Konstruktio oli niin  hyvä, että  sitä  taisivat  valmistaa  lisenssillä kaikki  sotaa käyvät maat  aina  yhdysvaltoja  myöten  ja  Bofors tienasi miljardeja.  Tehtaalle  tuotiin myös  korjattavaksi  rintamalla  vaurioituneet  tykkejä ja  niitä olikin  siellä  varastossa  iso  joukko. Suurin  korjattava  tykki oli  12  tuuman  rautatietykki,jonka   suomalaiset  saivat  Hangon valtauksessa. Se  korjattiin  hienoksi. Ikävä  kyllä  se   valmistui vasta   sodan lopussa  ja  jouduttiin  sitten  uudeksi  entisöitynä  luovuttamaan  venäläisille  takaisin: olihan  sekin   jonkinlainen   ylimääräinen   sotakorvausten lisä.  Toisissa  tunneleissa  valmistettiin  sitten  kranaatin  kuoria.  Muistan  käyneeni  niissä  tutustumassa  ja  siellä  tunnelma  muistutti  lähinnä  helvettiä.   Isoja  metallipaljoja  kuumennettiin  punahehkuisiksi  ja  sitten  ne   suuressa  prässissä  puristettiin  kranaatin kuoreksi.  Helvetillisen  kuumaa  ja  kaikki  oli  mustaa  ja  nokista  ja  savuista, koska  puristimissa  oli  käytettävä öljyä,jotta  se  ei  olisi  tarttunut  kiinni  hehkuvaan  rautamöykkyyn.  Ulkona  oli  sitten  isot  kasat  näitä  kuoria  odottasmassa   sorvausta  ja  täyttämistä.  Nämä  6  tuuman  tykinammukset  olivat  kalliita  sanottiin  niiden  maksavan  senaikuista  rahaa  5000 mk  kappale.  Paljon  niitä  tehtiin  ja  muistan, että   sodan  loppuessa  niitä  oli  siellä  ulkona   iso  kasa  vielä  jäljellä.  Viimeinen  sotakesä  oli  tehtaalla  kiireistä  aikaa. Valmistettiin  uusia  aseita mm Syvärin linnoituksia  varten  uutta  rekyylitöntä  ns  korsutykkiä.   Lisäksi  toimitettiin  rintamalle   uusia  Saksasta  ostettuja  panssarintorjuntaan  tarkoitettuja  tykkejä.  Nämä  maalattiin  uudestaan,  kun  ne  oli  tullut  Afrikasta   keltaisessa   aavikkosuojamaalauksessa  eivätkä  sellaisenaan  kelvanneet   Suomen  rintamalle. Tehtaalle  tuli  sitten  myös  nuoria  venäjän  miehiä.  Ne  oli  sotavankeja, jotka  auttoivat  työssä.  Ne  tunnisti  helposti, sillä  ne  tekivät  työtä  Venäjän  armeijan  asusteissa.  Saivat  Suomessa  paljon  paremman  kohtelun  kuin  Saksassa. En  tiedä oliko  ne  alunperin  Inkeriläisiä,   mutta  kovia  kokeneita  kundeja . Meillä oli  tapana  ruokatunnilla nostella punnuksia, joita  oli  meidän  metallivaa´assa .  Siinä  oli  sellainen  50  kg:n  punnus  jota  me   ei  tahdottu  oikein  jaksaa  nostaa  kahden  käden  kanssa.  Siinä  oli  sitten  sellainen  pieni  tanakka , hiljainen  sotavanki ,  joka  näytti,  että  saisiko   hänkin  yrittää.  Se  otti  sen  painon   yhdellä  kädellä  pani  käden  suoraksi  ja  piti  sitä   sivulla  suorana jonkin  aikaa.  Me  sitä  katsottiin kuin  jotain  ihmettä,  me  sitä ei  voitu  uskoa  sitä  todeksi.  Kaveri   osoitti   sitten  itseään  sormella  ja  sanoi  Stalingrad.  Me  kun  tiedettiin  silloin  jo  mikä  paikka  se  Stalingrad  oli,  kun  siellä  edellisenä  talvena  oli  Saksan  armeija  saanut  turpiinsa.  Me  sanottiin  toisillemme,  että  kyllä  me  nyt  ymmärretään  mitä varten  saksalaiset  saivat  turpiinsa  kun  niillä  oli  tuollaisia  vastustajia   ja  ruvettiin  vähän  niinkuin  miettimään  sitä   Suomessa   esitettyä  väitettä,  että  yksi   suomalainen  vastaa  kymmentä  ryssää.  Kaikki  pantiin  siis  työhön.  Meillä  oli  siellä  varastossa  myös  eräs  johtaja,  joka  oli  komennettu sinne.  Muistan  aina,  kun  hän  hienossa  puvussa  työnsi  meidän  kanssa  niitä  rautakärryjä.   Sillä  kai  oli   jotakin  mahavaivaa,  kun  se  ei  ollut  rintamalle  kelvannut,  se  röyhtäytteli  aina   vähän  välillä  ja  puhui  masentuneesti,  sillä  lailla  kun  se  olisi  itsemurhaa  suunnittelemassa.  Työpäivä  oli  12  tuntinen  ja  se  tuntui  minusta  silloin  ikuisuudelta.  Suomessa  oli  kuitenkin  jo   silloin  jonkinlaisia  lastensuojeluviranomaisia, joka  sanoi,  tultuaan  tarkastukselle, että  minä  olin  vielä  lapsi, joten  minä  saan  tehdä  työtä  vaan  8  tuntia  päivässä. Kerkisin  olla  siis  kotona  kokonaista   neljä  tuntia  ennenkuin  vanhempani  tulivat  työstä. Tykkitehtaalla  oli  iso   ruokala  ja  siellä  saimme  käydä    syömässä   ruokatunnilla ja  koska  tehdas  oli  strategisesti  tärkeä   sai  siellä  aina  jotain  parempaa  mahan  täytettä  kuin  muissa  ravintoloissa.   Nälkä  oli  kova  eivätkä  edes   työpaikan   ravintola-annokset olleet  liian  suuria.   Muistan kun  siellä  eräs  konttorissa  työssä oleva  mies muiden  syötyä meni  ja  keräsi  niiden  lautaselta  perunankuoret lautaselleen  ja  söi ne. En  tiedä eikö hän  saanut  kotonaan  edes  korttiannoksia,mutta laiha  hän  oli.  Monet  sairaat  tarvitsivat  hyvää  ravintoa, mutta  sitähän  ei  saanut.  Siitä  seurasi järkyttäviäkin  tilanteita.  Meidän  kieltenopettajalla  lehtori  Kaparilla oli  mahahaava, sen  takia hänet oli  vapautettu  sotapalveluksestakin. Kerran  se  oli  niin  pahassa  kunnossa , että  meidän  rehtori  esitti  aamuhartauksessa  vetoomuksen, että  jos  jollakin  maalta  olevalla  oppilaalla olisi   mahdollisuus   tuoda  joitakin  kananmunia,   se  auttaisi  Kaparia  pysymään  työkuntoisena.  Sota näytti vain pitkittyvän. Uskoimme  koko  ajan  tietysti  Saksan  voittoon  ja  vaikka  Saksalla oli pieniä takaiskuja, vielä   amerikkalaisten  maihinnousun  jälkeenkin olimme  varmoja, että Saksan ihmeaseet kyllä  panee  jenkit  juoksemaan takaisin  Englannin  kanaaliin.

Työpaikalla  joku  uskalsi  varovasti  epäillä  akselivaltojen voittoa  ääneen  ja  työmestarti  kuuli  tämän,  hän  sanoi  silloin  kaikille  läsnäolijoille:"  te  voitte  itse  ajatella mitä  tahansa, mutta  jos  te  julkisesti  epäilette  meidän  voittoamme,  sellaiset  miehet  lähtevät  heti  rintamalle."  Mielialaa  ei  saanut  masentaa, ja  uutisetkin  esittivät  hyvin  varovasti  takaiskuja.  Vasta  Hitlerin  kuoltua uskallettiin ajatella  ääneen.  No, sota loppui  sitten  ja  se  tietysti  oli  vaikeata  aikaa, mutta  toivo  tulevaisuudesta  eli  vahvana.  Suurin  elämykseni  sodan  loputtua  oli, kun  näin, kaupungin valot  täydessä loistossaan. Koko  sodan  ajanhan  vallitsi  pimennys, että  kaupungilla  illalla sai  vain  liikkua  kuun  valossa. Ikkunatkin piti  olla  tiiviisti peitetty, etteivät  vihollisen  lentokoneet  voisi  suunnistaa  niiden  valossa

                      Hanna-Äitini  kirjeet   1953-1984

 Jyväskyläessa 12.4.  Rakas  poikani.  Laitan  tähän isän kirjeeseen  minäkin.  Tässä  vaan  mennään  päivä kerrallaan eteenpäin ja  toivotaan  kovasti  kesää  Täällä  tuli aika paljon lunta, mutta nyt on suoja ja lumi alkaa sulaa. Isähän  se vartoo kovasti  kesää,   hän vaikuttaa aika väsyneeltä, eikä hän ole mitään  tehnytkään. Norosen  Ari  kävi  eilen  hakkaamassa  puita  ja  toi  isälle   simaa.  Alma  oli  tehnyt ja  lähettänyt  ja  nyt  äsken  kävi  Arvo vielä katsomassa . Ei  kai  nyt  tässä tämän  ihmeellisempää ole,  se  on  tämä  vanhenevien  ihmisten  elämä  tämmöistä. Muistan, kun  sanoit  kerran, että   aina  vaan  käy  huonommaksi  tämä  minun  ja  isän  elämä. Niin  kai  se  on, sillä  sitä  pitää  oppia  ottamaan päivä  kerrallaan ja  koittaa  oppia  olemaan kiitollinen  jokaisesta  päivästä, jonka  saa  olla  terveenä  ja  jokaisesta  keväästä  ja  kesästä.  Elämä  kuluu niin  kovin nopeaan.  Joskus tuntee  masennusta, kun  huomaa  vanhuuden  lähestyvän. Pakosta tulee miettineeksi siinhen  liittyviä asioita. Olen  koettanut  omassa  mielessäni  kovasti  pyrkiä siihen, että minusta ei tulisi tuollaista  ruikuttavaa ja katkeraa  vanhusta ,  vaan  että   saisin  säilyttää  milenterveyden  ja  että  saisin  säilyttää   silmieni  näön, että   voisin  lukea,  sillä   silloin  ihminen  ei  ole  yksinäinen,  kun  hänellä  on  kirjat seuranaan. Minun  täytyy  kohta  käydä   silmälääkärissä  ja  vaihtaa  laseja.  Niin ,  en  muistanut  kiitttää  niistä  lääkkeistä, olen  nyt  niitä ottanut  ja  en  ainakaan  luule, että ne  ovat pahitteeksi :   masu ei  ole  ollut kipeä.  Me olemme kovin iloisia,  kun  olet  jaksanut ponnistella  taas niin hyvin ja  toivomme  sinulle  edelleen   hyvää  terveyttä  ja  Korkeimman  siunausta. Paljon  terveisiä Tertulle  ja  lapsille.                                                                                                     15.4.  Rakkaat  lapset . Terveiset  täältä  aina vaan  talvisesta  Jyväskylästä. Täällä mennään   vaan päivä  kerrallaan  eteenpäin entiseen tapaan. Tainaa  ja Tuomoa  on ikävä ja oikeastaan kaipaan teitä  kaikkia.  Olen kovin iloinen kun Tapio on pärjännyt niin hyvin, se on kerrassaan paras uutinen ja että olette terveitä kaikki , se on kanssa hyvä.  Sen saatte arvata,  että täällä  pannaan pöytä korreeksi,  kun tulee  tieto, että loppututkinto on suoritettu.  Minun kurkku  on  ollut   kipeä  vähän  väliä jo kolmen kuukauden ajan. Olin taas tässä lääkärissä muutama päivä sitten,  niinhän tuo sano,  että ei se ole vakavaa, ei syöpää,  eikä   tuberkuloosia, se vaan on sellainen kurkkutulehdus,  joka on ollut hoitamatta liian  kauan. Lääkäri  kielti  tupakanpolton jo silloin tammikuussa,  kun kävin ensi kerran lääkärissä.  Nyt en ole polttanut kolmeen kuukauteen ja olen lihonut  6 kiloa,  joka ei sekään ole hyvää,  mutta en aio ruveta enää polttamaan,  kun ei tee  yhtään  mieli.  Koitan ruveta   säännöstelemään  vähän tuota syöntiä.  Olin  eilen  vakaassa  ja paino ilman kenkiä ja takkia  84  kiloa. Mutta siitä on hyvä,  että verenpaine ei ollut yhtään kohonnut.  Sitä kurkusta vielä.  Lääkäri sanoi,  että tupakka ja  pöly  siellä  työssä  ja veto  yhdessä  ärsyttää  sitä  kurkkua  ja  että näiden   tekijöiden  yhteistulos  on se,   että se tulehdus helposti uusii.  Nyt se tuntuu aika hyvältä,  että eiköhän se siitä mene ohi  ja kesäkin tästa tulee joskus. No niin kirjoitelkaa tekin  sieltä  kuulumisia,  eihän se teillä olisi vaiketa olevan,  kun teillä on kirjoituskonekin, sen kun naputtelee. Laitan tähän muutaman satasen, että saa ostaa lapsille omenoita tai  appelsiinia  ja minulla ei ole paljon itselläkään,  kun se lakko teki sellaisen  vajauksen.   Parasta vointia ,  Äiti.  Tainalle: mummo aina  ajattelee, että mitä se Taina siellä Pukinmäessä touhuaa  ja onko se  ja leikkiikö  se  Tuomon kanssa.   Kirjoitettu   luultavasti 1966,  että 15.10.1956  astui Niilo armeijaan.                                                                                                                                             Jyväskylä 26.10.  Rakas  poikani. Kiitos paljon kirjeestäsi ,   jonka sain tänään ja myös siitä jonka  sain  eilen . Ajattelin ensin soittaa, vaan kirjoitanpaha  nyt ensin.  Kyllä minä arvaan,  että se on vain näin alussa  varmaan   hankalaa. Viimeksi tuleessa Kuvapostin  numerossa  oli  suuri  kuva-aukeama,  jossa    oli   otsikkona,   että rankkaa on  alokaan olo.   Vaan  niihän  sitä sanotaan,  että ihminen on niin mukautuvainen,  että hän  tottuu   kaikkeen ,  kuten  siihenkin armeijakin  touhuun.   Kyllä minä täällä hyvin jaksan, täällä on ollut aika hyviä ilmojakin,  että ei ole päässyt  jalat  kastumaan. Terttu  tyttö  soitti minulle tässä toissapäivänä  ja  lähetti  rahaa  vekselin uusimiseen.  Hän on loisto  tyttö.   Hän puhui  niistä todistuksista  sieltä pankista.  Me kyllä saadaan  se todistus,   vaan se varattomuus-todistus  pitää   Tertun  pyytää  siltä Helsingistä, koska sinä olet  helsinkiläinen. Huomenna  Taina , mummo kulta,   täyttää 4 vuotta.  Minullakin  oli  tässä  pienet  rahat, lähetän   ihan pienen  paketin.  Sitten jouluna  pukki tuo  enempi.   Niinhän  Terttu  kertoi,  että lapset  on  terveitä ja voivat oikein hyvin. Tuomoa . kiikoo,  varmaan  katselee   ikkunasta ,  että  milloin  isi   tulee käymään.  Hän ei  vielä,  kuten Taina,  ymmärrä  että  isi on armeijassa. No,  marraskuun puolivälissä  sinä  jo varmaan  saat  ensimmäisen  lomasi , eihän  siihen   ole  kuin vähän päälle kaksi viikkoa,  Kuluu  se päivä  pilvissäkin,   kuten sanonta kuuluu. Lähetän  taas hiukan postirahaa,   kun  saan  tilini  ja  myös  että voit  soittaa. Terttu  kertoi  lähettäneensä paketin , lienet  kai sen  jo  saanut. Oletko  jo saanut sen todistuksen sieltä,  jonka nojalla  Terttu  saa    sitä   sotilasavustusta  hakea?  Eipähän minulla tällä kertaa mitään erikoista ole.  Soitan tässä   jonakin iltana. Reipasta mieltä vaan  ja  hyvää  terveyttä .  On hirveen   mukava,  että kirjoitat .että  näen  miten  jaksat . Hanna äiti.  26.10.1956 Eihän   tänne  sitten mitään muuta erikoista  kuulu  isä  on ollut terve  ja koputtelee tuossa parhaillaan  niitä omia kopotuksiaan. Kyllä se Tainan potkuri vasta täytyy ostaa sieltä, niin ei tarvitsen niin paljon täältä raijata.  Jos tuo terveys nyt on semmonen, että kykenee tulemaan, ainakin toivon sitä hartaasti.  Sano Tainalle ja Tuomolle , että Mummo ja Ukki  tulee sitten,  kun joulupukkikin.  Kirjoitahan  tai soita,  että tiedän mitenkä  voitte.  Sydämellisin  terveisin  Hanna Mummo.  Robert  lisää . No  minäkin  pistän tähän   terveiseni.  Hyvin  on mennyt  ja tullaan  kun tullee Joulu.  Mitenkä Tainan peitto asia on.  Kun   sekin  ukin  mieltä   painaa,  että se ei vilustuisi. Mainitse ensi  kerran soittaessa  eli  muuten,  jos tässä vielä saatu hyvää tuuria että  olisi mahdollista   että  ostaisin  peittoa . Monin  terveisin  ukki  Remes

Rakkaat  lapset.   Isä lähtee nyt tänä  iltana.  En lähetä  mitään hänen mukaansa,sillä  hänen  on paha niitä kuljettaa. Lähetän  huomenna vähän rahaa,  niin että voitte ostaa voita  ja  kahvia  jos Terttu  isälle  keittää   kahvia  ja  kyllä hän keittää.  Olen odottanut teitä kovasti tietoja,  vaan ei ole mitään tullut.  Almalla  on yhdet  sukat   jo valmiina Tapiolle.  Laitetaan sitten paketti myöhemmin lokakuun kuudenen päivän  tilistä . Lähetän  sitten   Vesalle  rahaa.  Se  johtaja  siellä  pankissa  oli  luvannut  isälle  järjestää  sen Tapion  laina- asian   kuntoon.  Kirjoittakaa nyt nyt  jotakin  kuinka voitte.  Terveisin  äiti.  Käy  Tapio katsomasta   isää   siellä  sairaalassa , jos Terttu  ei  jaksa ,  hän on niin kovin hermostunut siitä leikkauksesta .  

Jyväskylässä 9. tammikuuta.  Rakas poikani .  Kiitos  paljon kauniistä kirjeestäsi . Joka ilta olen ajatellut kirjoittaa,  vaan se on aina jäänyt,  kun sitä  on olevinaan niin väsynyt. Kirjoitat  siitä  työpaikan muutosta. Olen sitä joskus ajatellut itsekin ja muutankin sitten,  kun enää tunne jaksavani  Valimolla  olla,  vaan kun nytkin on semmoisia  pieniä kappaleita,  joita hyvin jaksan tehdä  ja Koivikkohan  ( tehtaan  lääkäri)  oli sitä mieltä, että  istumatyö  olisi selälleni  pahempi  kuin  seisomatyö  ja muutenkin tässä työssä joudun  enemmän  liikkumaan,  joka tuon   liikalihomisen  kannalta on parempi kun se yhdessä paikassa istuminen,  jollaista  työ on  Jyskässä.   Pahinta Valimolla on työn likaisuus , vaan  onhan  Valimolla  hyvä sauna.  Muuten  me  on jaksettu  hyvin; isänkin yskä on jo parantunut.  Minä koitin tilata itseäni silmälääkäriä,  vaan ei enää tällä kuulla ottanut vastaan. Vasta viimeinen päivä tätä kuuta saa tilata  ja  pääsen varmaan helmikuun alussa.  Joko sinun yskäsi on parantunut  ja oletko päässyt käymään kotonasi.   Toivon, että voitte hyvin; Sinä , Terttu ja lapset. Kun kirjoitat niin laita puhelinnumerosi,  että voin  joskus  soittaa.  Kyllä  Terttu   sen sanoi,  vaan en enää muista.  Loppiaisena  me oltiin Norosella  ja Arvo  siellä  soitteli   äänilevyjä.  Oli ostanut pari  Vesterisen  levyä.   Kyllä se radio on nyt hyvässä  kunnossa : ne oli laittanut siihen uuden lasin.  Olivat saaneet myytyä sen vanhan  ja saaneen sillä 5000  markkaa.   Isä on tehnyt tässä  töitä  ja meinaa lähteä ensi viikolla vähän reissuun.  Sain huoltokassasta  ne  kuitit  ja lähetän   Tertulle  että  saa ne verotuksessa vähentää .  No niin hyvää vointia  ja  reipasta  mieltä.   Äiti--  Isä käski  sanoa  terveisiä  : on juuri syömässä .

Joulukuun 13. päivä  Rakas  poikani .  Kiitos  kirjestäsi. On hyvä että pääsit sinne  Lahteen.  Luulen,  että  kyllä  siellä  viihdyt  sen kaksi kuukautta.  Minä olen nyt paljon terveempi.   Minä  sain  juuri sitä  Digestal- Forte  tabletteja  ja ne  näkyy  olevan lääkärin määräämiä.  Hyviltä   ne tuntuu, koska elämä on nyt jo aika siedettävää  ja yölläkin saan hyvin  unta. Jos tämä   näin  hyvin menee, niin ei ole mitään hätää. Sanoit että se on sitä  ensi-apu opetusta.  Teitähän   kouluttaan sotaa varten  ja silloin lääkintä- miehen antama ensiapu on aivan ensiarvoisen tärkea asia. Muistan sota-aikana Rautpohjasta  erään  lääkintä-aliupseerin , joka puhkaisi paiseen erään miehen niskasta. Silloin ei meillä ollut lääkäriä  eikä  edes terveyssisartä.  Toiset hirvittelivät , että kun uskaltaa tehdä tuommoista , mutta ei siinä ollu sen kummempaa: mies parani niin että kyllä hänellä oli siitä opista hyötyä siviilissäkin .  Sinullehan  se on vähän toista sinusta tulee lääkäri,  niin sinä varmaan  joudut  nuo samat asiat iskemään päähäsi vielä uudelleen,  mutta ei haittaa: opittu mitään opittu. Ei tänne mitään erikoista kuulu. Arvo tykkää  kovasti,  kun saa soittaa levyjä.  Täällä  meilläkin oli pari vanhaa rikkinäistä levyä  ja  nekin  Arvo  kiikutti  kotiinsa.  Alma lupasi ostaa  hänelle  joululahjaksi jonkun haitari kappaleen.  Niin joulu lähenee  ja on vielä hyvällä puolen kuten sanota kuuluu  ja kun näkee Tainan  ja Tuomon ilon  niin  " vanhakin  se nuortuu" .  Laitetaan nyt  joulupukki;  en usko että Taina  enää pelkää  ja Tuomohan  on  mies ; ei hän pelkää.  Lopetankin   nyt.  Hyvää vointia  ja  Isältä  terveisiä.  Äiti Hanna

Jyväskylä 12.12. Rakkaat  lapset.  Rupesin   tässä  kirjoittamaan , kun on Tainakin aina mielessä,  että mitenkä hän kesti  tuon matkan,  kun  oli niin huonossa kunnossa.  Olen odottanut  jotakin tietoa, vaan nyt rupesin itse kirjoittamaan. Ensin kysyn Tapiolta, että oletko sinä maksanut niitä korkoja  sinnne  pankkiin,  kun minulle tänä päivänä soitettiin huoltokonttorista , että niitä korkoja ei mene kun 3000 markka kaikkiaan ja niitä piti minun laskujeni mukaan  olla  12.000  mk ja olin  varannut suunnilleen tämän summan huoltotilille.  Kirjoita  nyt miten se on  vai onko siellä pankissa tullut joku erehdys . Sitten toinen asia : oletteko jo ostanut Taina  sen suojapuvun  tai meinaatko  ostaa.  Minä panen  siihen porukkaan; vaan  jos Terttu sen ostaisi  niin saisi mieleisensä  ja ostakaa  nyt kunnllinen  kyllä me siitä  puolet maksetaan.  Isä  jo osti minulle  joululahjan: hyvän  villatakin ; se on lämmin  ja hyvä. Niin  älkää mitään erikoista laittako jouluksi.  Myö tuodaan eväät  tullessamme . Tuomon päiväkin on ensi viikolla, vaan tuomme sitten  Tuomolle  jotain tullessamme. Pyykin minä koitan laittaa ennen joulua; ensi viikon alussa, että ei tarvitse sitä sitten hilata,  kun on muutakin tuomista.  Isä  lähtee aamulla  tekemään pienen matkan. Hän menee viemään tavarat valmiiksi  asemalle niin vie tämän  kirjeen samalla postiin. Täällä on kova pakkanen.  Ajattelen aina mitenkä  te sillä tarkenentte.  Jos  Taina  on terve  niin käykää   näyttämässä  sille joulukatua.  Mummon  piti  sitä täällä näyttää vaan kun  Taina  rassu  oli niin kovassa kuumeessa,   että  ei  voitu  mennä.  Kirjoittakaa eli soittakaa  heti miten  jaksatte.  Joka  yö  näen  unta  Tainasta , kun  on aina mielessä onko jo  parantunut  ja mitenkä jaksaa  Taina  ja Tuomo samoin  Terttu js Tapio.   Ei muuta kuin kuulemiin .   Äiti

Jyväskylä 7.11.  Rakas  poikani .  Tämä  kirje myöhästyy  nyt hiukan,  kun minulla oli   pyhänä  pyykki  ja sen kuivattamisessa  on riittänyt touhua. Terttu  laittoi minulle  niitä kuvia  ja ne  oli onnistuneet oikein hyvin.   Kun tulee oikein ikävä lapsia,  niin katselen niitä kuvia.  Muuten on oikein hauska tietää,  että  pärjäilet  siellä  niinkin hyvin. Terttu soitti minulle tänä päivänä ja kertoi , että  kaappisikin  ( siellä armeijan  kasarmissa) on mallikelpoisessa  kunnossa .  Meidän  Vilho ( äidin veli)  piti sitä kaappi-touhua yhtenä pahimmista;  hän kun ei millään tahtonut saada mahtumaan   niitä  tavaroitaan sinne. Tänne ei kuulu mitään erikoista,  on  vaan on jännityksellä  seurattu noita suuren maailman touhuja  ja nythän  tuo näyttää rauhoittuvan  ja hyvä  se on niin . Arvo oli tällä käymässä sunnuntaina ja näytti  kun Arvo  ei olisi ollut  vielä oikein selville miten suhtautua esimerkiksi Unkarin tapahtumiin.  Minä uskon,  että kun Arvo on  rauhan mies,  niin hän oli vähän ymmällään Venäjän touhuista . No niin , eiköhän se siitä rupea rauhoittumaan vähitellen joka puolella. Muuten se on hyvä jos pääset sinne Helsinkiin, vaan yksi varjopuoli siinä on:  Sinä  et sitten muista enää kirjoitta minulle, vaan sehän on pikkujuttu  siihen muuhun  verraten,  että pidetään peukkua , että  pääst.  Kun menet kotiisi  lomalle,  niin  osta  vaikka  kuinka pienet suklaat  tai  vaikka  tikkunekat  lapsille. Taina jo  ymmärtää  kaivata tuliaisia , kun isi  on  niinkin kauan  ollut poissa. No,  eipä tässä  taas  muuta  kun oikein hyvät  voinnit  ja kuulemiin.  Hanna äiti.              lisäys :  Robert  : Terveiseni.   Toin tämän postiin  ja panen  sulle  postirahaa  500 markkaa.   Niin  ne  käräjätkin  oli  ja   saihan  jätkät  kumpikin  6000 sakkoa  nimensä

väärentämisestä, vaikka ryöstöstä  tuli  nahkapäätös , kun  en  voinyt  täysin  toteen  näyttää,  mutta  eivät  voitollaan  leuhki  kumminkaan. ( isä  oli  ilmeisesti  matkoilla  ryöstetty)

Jyväskylässä  6. 2. (1956)  Rakas  poikani !   Tertulta  sain kuulla,  että olet siellä sairaalassa. Toivottavasti se ei ole kovin vakavaa:  se voi olla reumatismiä  ,  tai  se issias-hermo, niin kun minullakin. Kylläpähän  ne siellä  saavat selvää.  Me  täällä  vaan jaksetaan entiseen tapaan. Minä olen hyvässä kunnossa : en ole tarvinnut ottaa niitä nappeja, kun yhden illalla,  niin että en luule sen vielä  olevan   mitään pahempaa ; se voi olla vaikka hermostosta  johtuva. Olen lukenut jostakin semmoiseta ,  että sapen toiminta voi joskus häiriintyä  hermostollisista  tekijöistä.  Tulisin  sinua  mielelläni  katsomaan , vaan  kun ei  tiedä oletko sinä kuinka kauan.  Ensi kuussa olen ajatellut  pistäytyä   lapsia katsomassa , jonakin   pyhänseutuna . On niitä  jo niin ikävä .  Taina taitaa unohtaa Reme-mummon kokonaan , kun  ei näe pitkään aikaan.  Kyllä  tämä talvi on ihmeellinen. Tänä  päivänäkin  vaikutti  ihan maaliskuun  lopulta: talitintit sirkuttelivat   ja aurinko paistoi  ja Valimon  saunan seinustalla,  jossa on sulaa,  pyrkii  krokukset   mullasta esille.   Joka  tapauksessa kevättä  kohti  ollaan taas menossa  ja jo  se  tekee mielen  valoiseksi.  Minusta kaikkein  ikävin vuodenaika  on  se  syksy  ja  talvi,  kun on melkein aina  pimeetä.   Terttu  kertoi ,  kun kysyin niitä  valokuvia,  että ne on jääneet sinne sinun taskuusi.  No eihän  niillä mitään hätää ole,  kylläpähän  ne  sieltä löytyy.  Olen odotellut  sinulta kirjettä.  Jos  on aikaa, niin kerro nyt miten jaksat.  Kyllähän soittelen  Tertulle   usein  ja  saan  sieltä  tietoja  sinustakin.  Täytyy lopettaa,   kun nukuttaa  kovin.  Oikein  hyvää   vointia  ja  korkeimman siunausta  toivoo sinulle äiti.   Isä   käskee  sanoa  terveisiä.

Jyväskylä  22  päivä.  Rakas  poikani.  Kiitos kirjeestäsi .  Niin se tuo aika vaan menee eteenpäin.  Me on  muuten oltu terveitä,  vaan  isä  on ollut lääkärillä sen ihottumansa takia  ja vielä  täytyy  käydä : kymmenen pistosta   ottamassa ,  sitten  salvaa   ja nyt oli vielä määrännyt  tabletteja.  Ei se ollut sanonut  mistä se joutuu, tokko  tienee  itsekkään.  Kysyit minulta siitä mitä tehdä sen Annikin kanssa ( Annikki oli  meidän kotiapulainen, vähän  epäilyttävä moraaliltaan );  se on erittäin vaikea minun tietää; sen ikäiset tytöt,   jotka eivät ole saaneet mitään koulutusta,  eikä paljon kasvatustakaan, tahtovat olla vähän sitä sun tätä.  Nuorempi  olisi parempi. Kenties  tuollainen kuusitoistavuotias,  vaan vanhempansa eivät ole halukkaita laskemaan vielä pois kodin ulottuvilta.   Minulla ei ole kyllä sellaisia tuttaviakaan , vaan  Arvo ja Alma  ovat  kovasti  olleet puuhassa.  En  tiedä, kuinka siinä onnistuvat.  Eihän sitä voi tuntemattomista  ihmisistä   etukäteen  sanoa  mitä ne ovat.  Eero ( äidin vahhin veli) oli viime pyhänä   pistäytymässä  täällä.  Oli  kolme vapaata  päivää , niin hän kävi minua katsomassa.  On  se  kovasti  mukavaa  , kun pääset   piipahtamassa  kotona  niin usein ja parin kuukauden kuluttuahan  pääset  Helsingkin kokonaan.  ( tämä oli keväällä 1956, kun oli  Santahaminassa  kirjurina  armeijassa)  Ehdotin Tertulle  että  tulisitte   tänne pääsiäisenä   koko porukka,  minäkin voin pitää silloin neljä päivää lomaa. No siihenhän   on vielä aikaa ,  joten  siitä  voi  keskustella sitten,  kun se on ajankohtaista. No  eipähän  tässä  sitten  meillä mitään erikoista kuulukaan,   joten  toivotan  sinulle  oikein  hyvää  vointia.  Kuulemiin  äiti.   On ikävä  Tainaa  ja Tuomoa  Terttua  ja Tapsua.

Jyväskylässä    23.8.   Rakas tyttömme.  Niin sitä on maattu  viikko ja pahin on takana. Ei tuo vielä tohtori luvannut mennä  töihin  ;  sanoi   että huilataan   nyt  vielä ensi viikko.  Kyllä tuo selkä  on vielä  jäykän  makuinen,  vaan kyllä siitä hyvä tulee. En voi ennen laittaa sinulle rahaa  ennen kuin isä saa tapaturmasta . Nyt ensi viikolla pitäisi tulla  tietoa saako ja paljonko saa.  Kirjoita nyt Tapiollle , että tekee siellä sen anomuksen valmiiksi;  siis pyytää lisää lainaa  ja  mainitsee,  että on  puutteellisissa  oloissa   ja niin edespäin niin sinä viet  sen  sitten sinne ministeriön  ja siellä voi sitten kysyä tarvitseeko  siihen  muuta.  Sen anomuksen voi kirjoitttaa  tavallisille viralliselle paperille, siihen ei tarvita mitää  kaavakkeita.  Isä  soittaa tuolle  kaupungin  kamreerille,  voiko   sitä stipendia  hakea  toista kertaa.  Se oli tämän päivän lehdessä. Jos  se on mahdollista  niin sitten pitää Tapion  hakea sitäkin. Kyllä kai ne asiat taas jotenkin selviää.  Aina on selvinnyt,  kun on olleet oikein piipussa.  Tuo yläkerran tyttö vartoo  tätä,   hän  vie  sen  postiin . Äläkä   sinäkään  sure ; kyllä se järjesty. Voi oikein hyvin.  Kuulemiin  Hanna äiti.   Ihmiset ovat olleet kultaisia :  Nikkilä rouva toi  eilen ämpärillisen uusia perunoita ja suuren  kimpaleen  voita  ja  isälle   ihanan  kukkakimpun   ja  äitisi   sai   kahvipaketin ja ihanan   puolallenkin.

 Rakkaat lapset.    Olin   tänään  lääkärillä  ja läpivalaisi   keuhkoni  ja sanoi,  että harvoin näkee niin hyviä  keuhkoja  ja  sydänkin   kuulema  toimii hyvin. Ei ole astmaa havaittavissa , niin  että  ei  mitään syytä huoleen. Sain hyvää   yskänlääkettä  ja nappia unettomuuteen.  Niin kun oli puhe,  lähetän  pyykin,  kun käyn  mankelissa.  Lähettäkää sitten se likainen pyykkinne  taas  tänne  ja älkää paleltuko,  kun näin  kova pakkanen.  Pitäkää  hyvä  huoli  itsestänne  ja voikaa oikein hyvin.  Minä  en niitä virallisia asioita pysty hoitamaan,  kun ei ole aikaankaan,  joten   koittakoon   isä  hoitaa  niitä.  Ei muuta kuin kuulemiin  ja  laita  Terttu se malli,   jos löydät mielesesi.  Niin vielä kerran hyvät voinnit  t.  äiti .

 Rakkaat lapset.   Kiitos kirjeestänne.  Oli oikein mukava taas kun  te  jaksatte hyvin ja Tapiolle  sitten,  en  ole koskaan  epäillyt,   että sinä  et  opillisesti   pärjää siinä kuin toisetkin  ja se voi olla niin,  että kun sinä pääset  siihen tavoitteeseen  mihin olet  pyrkinyt,  niin hermosikaan  eivät sinua  kiusaa ,  eihän nuo taida herkät.  Kyllä se niin on,  että tämä  elämä on niin  lyhyt,  että on vallan suurenmoista  enää  ollakaan  niin saada  sellainen työ, että tuntee siinä viihtyvänsä  ja  olevansa  onnellinen.  Silloin se on kutsumus-työ  ja  sehän  on pääasia ja varmaan  tiedät Tapio  sen,  että minä suon sydämestäni  sinulle sen onnen  ja olen varmaan iloinen ja ylpeä puolestasi.  Isä kiirehtii tätä  kirjettä .  Tervetuloa  lomalle , siten lisää.  Sydämelliset  terveiset  Tertulle, Tainalle ja Tuomolle . Hanna Mummo.  Valokuvat  oli  oikein hyviä kiitos niistä. 

26.07.1956      Terttu hyvä;   ( Kirjeen  tämän osan kirjoitti Arvo Noronen)  Kesäiset terveiset  teille  kaikille.  Olen vanhassa  Remessä    käymässä.  He olivat eilen tulleet  reissusta,   Tainakin  juuri  pyörähti  tässä  ulkoa;  hyvässä kunnossa   näytti olevan.  Äiti on koittanut  käydä  työssä , vein hänelle  eilen illalla  kahvia työmaalle.  Töissä en ole vielä ollut;   vähänlaisesti   täällä  on hommia  ja huononpuoleisia  hankkeiksi,  että rahan  lähetys  sinne käy  vähän kyseenalaiseksi tästä lähtien.   Lähetän  tässä   2500  +  Remeksiltä   1000  siis  yhteennsä  3500.  Koittakaa  olla  kärsivällisiä  kumpikin se tietää sitä,  että sinä kuten Tapiokin   pysyy  paljon terveempänä  kun   ette  kiihota hermojanne.   Pyytäisin,  että lähettäisit  minun  työkalupakkini  heti,  se  on  teidän  yläkerrassa.  Lapo  sen  tietää,  hänellä on  sen  huoneen  avain.   Ehkä maanantaina  yritän  jonnekin  työhommiin.  Tässä  on myöskin valtakirja  lisäksi  kaiken varalta; vielä tyhä  kappale.  Ei muuta  tällä  kertaa,  kun paljon terveisiä Almalta , Arilta   ja isä  papalta  teille kaikille Annikille   ja  sulholle  myös.                                                                Hanna jatkaa  tämän  , siis Arvo  Norosen  kirjoittaman   kirjeen  perään .  Minulta ei jäänyt,  kun tämä 1000,  kun tuli matkalta  ja  lähetän sen tässä sinulle.  Tainan  on ollut kiltti tyttö ja viihtyy hyvin.   Isä hoitaa sen  vekselin. Hän lyhetää sitä  5000 markkaa ja sitten  elättää  minut  niin kauan, kun taas pystyn  hankkimaan. Minun täytyy lähettää Taina  Annin  mukana,  kun  hän  jo sanoi,  että hän  sen  tuo , kun  isä sanoi , että  hän ei   lähde, kun ei ole   kupari-kuvia,   niin että  tulkaa varmasti  ajoissa vastaan  siltä pikapostiautolta , joka lähtee täältä   13.10 ,  siis 1.10.   Anni  ei   nimittäin jouda  sitä tuomaan    perille.  Kirjoitakaa  nyt  siitää   Tapion   terveydestä ,  kun sekin  aina minun  mieltäni   painaaa .   Kyllähän se tulee taas Tainaa   ikävä ,  vaan minkäpä   sille mahtaa.   Sanoi  se  Taina yhden  kerran  illalla, että hänellä on  isiä  ja  äitiä ikävä. Kirjoittakaa pian.   Hanna

Keskiviikko 2.9. Rakas  poikani.  Sydämellinen  kiitos kirjeestäsi.   Minä olen jo taas hyvässä kunnossa   ja olin  tänään  töissä.  Ei  sitä  olisi  joutanut  näinkään kauan makaamaan,  kun  kokonaista kaksi viikkoa,  vaan ne nuo  lääkärit  on niin varovaisia ja se on niiden  sanaa uskottava.  Eihän tästä muuta vahinkoa tullut,  kun se että en tiedä   kerkiänkö   tienata sinulle  niitä matkarahoja kaikkia,   kun ne rahat pitäisi olla jo  15 päivänä  tätä  kuuta Helsingissä,   että Terttu  saisi  ostaa  sen lipun  ja lähettää sinulle sinnne,   mutta  katsotaan  mikä verran tuo isä  saa,  että  jos vois niistä rahoista lähettää. Onhan tässä vielä pari viikkoa aikaa.  Minulla on niin paha mieli jos et saa sitä pukua,  kun se olisi niin tarpeen sinulle. Muuten  on hauska tietää,  että voit  hyvin  ja  että  olet  saanut  siellä  ystäviä itsellesi.   Niin se sosiaaliministeriön  laina -asia  on sellainen,  että se tällä kertaa ei tarvitse muuta  kuin  hakemuspaperin  ja jossa yksinkertaisesti  vaan  anot  lisää  ja mainitset  siinä  taloudellinen  tilaasi   ei ole parantunut   ja  laitat  sen  Tertulle  niin  hän sen vie sinnne  ministeriöön. Joutuisipahan  sekin  ajoissa,   kun sitä   näin  syksyllä   tarvitsen aina enemmän  siitä rahaa.  Sen yliopistomaksun  minä ainakin  hommaan,  että Terttu saa käydä sen maksamassa.  Oli niin mukava olla työssä.  Tänään sain oikein  kevyen  työn  ja siinä on hyvä urakka,   että kyllä se siitä menee nyt  tänne päin.  Taina on niin kultainen, kävelee jo oikein  hyvin.  Pienet sääret  vähän  hajallaan,   vaan siitä se varmistuu  vähitellen joka päivä  ja  kyllä se on   Tainasta  itsestäänkin   hauskaa,   kun  ei tarvitse enää kontata .   No ei  muuta  kun kuulemniin  ja voi  edelleenkin hyvin.  Meillä on sinua   ihan   ikävä,  vaan  eihän  tässä ole kuin vajaa   kuukausi , kun tulet   ja saamme nähdä sinut  ja  jutella  kanssasi.   Kuulemiin  Äiti.

Jyväskylä 21.10   Rakas  poikani.  Kiitos  paljon  kirjeestäsi ,  josta näin,  että olet  onnellisesti  päässyt   perille. Luulen,  että ei kukaan tuota touhua rakasta, vaan kun tiedämme,  että se on välttämätön paha,  josta emme pääse,  niin on omaksi parhaaksemme , että  koitemme  selvitä  siitä parhaalla mahdollisella tavalla  ja uskoisin sinun  siellä niin kuin muuallakin tekevän  parhaansa:  enempää ihmisestä ei voi vaatia. Paavo  ja isä  lähtivät  tiistaina reissuun  ja minä olen oikein  nauttinut  täällä rauhasta ja  levosta , olen  kuunnellut  radioita ja lueksinut  iltaisiin. Kyllähän  sitä, kun olisi lähempänä, niin olisi vaikka joka pyhä  kiva käydä  katsomassa  lapsia Tainaa  ja Tuomoa.  Vaan  hyvää näinkin.  Pian  se  tästä tämä aika  jouluun  vierähtää ja sitten sitä taas kaikki ollaan yhdessä.  Sain vasta  kirjeesi  perjantaina, joten en voinut soittaa Tertulle  kun hän ei ole lauantaina työssä, vaan huomenna maanantaina,  jos saan  työaikana puhelun,  otan  ja  sanon  varmasti,   että Tapiolla  on ikävän Terttua,  Minä kyllä   luulen,  voin hiukan  aavistaa,  että Terttu tämän asian tietää, niin kuin sinäkin, sen  että Terttu ikävöi  myös sinua, mikäli hän yleensä kerkiää  jotakin ajatelemaan  tuossa  valtavassa  työn touhussa mikä  hänelle  jäi  sinne.  Minä  ja  sinä tiedämme, että Terttu  koittaa   urhoollisesti  selvitä  tuosta kaikesta,  jos vaan saa olla terveenä . Arvo kävi täällä  torstai-iltana , hän ei tiennyt  vielä lähteekö  hän  sinne  Helsinkiin, mutta  sanoi  että  ei  hän Keskuksella  ole  kun tämän viikkon,  kun se palkka on niin pieni.  Minä sain eilen tilini  ja maksoin  5000 mk  sitä  turkin  luopua  ja oli  yhtä sun toista,  että tässä tuhraantui tuota  rahaa. Koitan  nyt ensi viikolla päästä  sinne silmälääkäriin , sittenpähän sekin  on pois.  Ensi  tilistä  lähetän sinulle rahaa,   että saat soittaa ym. pikkumenoihin.  Rupean   tässä  tällä kertaa lopettamaan.  Monet rakkaat terveiset ja korkeimman  suojelun  toivotukset . Hanna  Äiti.   Kirjoitelkaa!

Jyväskylä 22.11.  Rakas  poikani.  Kiitos paljon kirjeestäsi . Kyllä minä arvasin, että teillä  oli  hauskaa  Tuomolla,  Tainalla , Tertulla ja  Tapiolla.  Rahat tuli  kiitos vain. Minä vein  jo  rahan   huoltokassaan  ja  isä  omansa   pankkiin.  Kyllä minä olen iloinen että Terttu sai  kammpeita. Kyllä  hän on todella tehnyt  kovasi töitä ja kaikki muutkin vehkeet  on  tarpeen  ja  eihän  niissä  ole raha hukassa.   Älä   veikkonen  huolehddi  siitä ,   että minä muka  en saanut.  Minä en nyt tarvitse mitään-  Minulla ei ole ollut niin hyviä   kammpeita  tuskin milloinkaan,  kun nyt:  on uusi turkki,   hyvät käsineet,  kengät,   mitä vielä puuttuu.   Nyt  minä  tässä vaan  alan  suunnitella niitä joululahjoja. Me oltiin sunnuntaina  Norosella  ja siellä  oli Kaltialan  väki  kylässä.  Kaltiala  sanoi , että  ne perheelliselle  miehelle antaa viiden vuorokauden joululoman, että sitten tavataan jos terveenä ollaan.  Mitäpäs  niistä  ostoksista tarvitsee  isälle   puhua, enempää kuin muillekaan.  Isäkin  se on niin vähäinen,  että vaikka hän voi  toivoa, että hyvin pärjäsitte,  niin sitten  hän voi silti toimittaa, että rahaa pitää säästää   ja niin pois päin,   vaikka itse ei ole osannut  ei säästää  eikä sijoittaa.  Semmoistahan se on.  Meitä on niin monenlaista.  Kyllähän  sitä joka ihminen on jollain tavalla kateellinen;  sehän on inhimillistä,  mutta en minä ymmärrä että omalle lapselleen  voisi olla kateellinen. Minä ainakin nautin siitä, kun   tiedän, että lapseni voivat hyvin. Tänne ei kuulu mitään erikoista.  Olen tämän viikon   ollut yksin  ja mikäpä   tässä lie : lueksin  ja kuuntelen radiota  ja siinä se ilta menee nopeasti.  Täällä ei ole ollut kovia pakkasia, joten huoneet on olleet  aika lämpöiset.  Kuule  se  kukka,  jonka  sinä  ostit  äitienpäiväksi rupee työntämään  kukkanuppuja  keskellä  pimeintä talvea, mokoma  rassukka.  Pidän siinä lähellä  iltaisin  aina jalkalamppua,  että se saisi vähän   raukka  valoa . No,  eipä muuta kun oikein hyvää  vointia  ja   reipasta   mieltä.  Toivoo  Äiti.   Lähetän  tässä postirahaa.

Jyväskylä 2.8 .  Rakkaat lapset.   Kiitos kirjeestänne.  Vein  ne kuvat ja hyvin kelpas.  Kylli  kyllä moitti  vähän kalliiksi, mutta otti kuitenkin.  Nikkilän  mummo otti hyvin mielellään.  Lähetän nämä  heti nämä rahat, että saatte pyhäksi.  Panen  tässä 500 markkaa  näistä omista kuvista lisäksi.   Kyllä sen  Tainan  oli vähän  vaikea  lähteä, mutta kun selitin,   että mummo lähtee töihin,  niin oli oikin  reipas  ja ymmärtäväinen, eikä yhtään itkenyt lähtiessä, vaikka pari kertaa tuli  itku,  kun pakkasi niitä tavaroita. Kyllä hänellä oli vähän ikävä  isiä  ja äitiä,  vaan  hän  oli vähän huolissaan siitä Tuomon  hoitamisesta:  kertoi minulle,  että ei se tottele,  vaikka hän kieltää,  että ei saa mennä ajotiaelle.   Maanantaina  se sitten alkaa minullekin  se  työ  ja sitten sitä saa taas  rahaakin.  Kyllä  Arvo  lupaasi,  että  he  nyt  laittaa  ensi viikolla.  Minä en saa täyttä tiliä  ennen kuin syyskuun 6. päivänä.   Lähden viemään tämän postiin.  Onko Terttu pahoillaan,  kun en laittanut tai sähkösanomaa,  kun ei ole kirjoittanut.  Kyllä minä ymmärrän, että kun on töissä niin  ei  sitä  tahdo enää jaksa  kirjoitaa.  Tainalle  ja Tuomolle  mummon  terveiset. Terveiset  teille  kaikille   Äiti  Hanna

Rakkaat lapset.  Terveiset  täältä helteisestä  Jyväskylästä.  Sitä on harvoin näin lämmintä  ja  kaunista, kun  nyt.  Me  oltiin aattona siellä  Kotimäessä  ja oli oikein kivaa.  Minä voinkin  nyt  laittaa tätä rahaa  4000 markkaa,  kun sen  5000  markan lyhennyksen  saa  maksaa silloin heinäkuun kuudennen  päivän  tilistä.  Nyt maksoin  korot meni  13.800  markkaa,   että se on taas selvää  joulukuuhun  asti.  Niin tämä  yksi 1000  on ukilta , sano, että  se on niin kuin juhannusrahaa.  On oikein mukava, että Tapio tulee muutamaksi viikoksi  lepäämään, kun olen lomalla. Koitan  syöttää häntä hyvin  ja Taina, mummon   kultia me  ootetaan ukin  kanssa  hartaasti. Olisi kovin mukava, kun pääsisi   Terttukin  silloin  pyhän aikana piipahtamaan,  jos Tuomoa ei uskaltaisi  heittää  papan  ja  apulaisen  kanssa,  niin voisihan  senkin  ottaa mukaan. Eihän  se vanha  lapsi siitä niin kovin väsyisi. Tulisi sitten apulainen vastaan  kun menisitte  pois.  No niin harkitaan asiaa.  Olen iloinen, että  Terttu  sai uuden puvun, se painoi  jo  ihan minun mieltäni  se puku juttu.  Pappa Arvo  sanoi , että se puku on hyvin   kaunis.  Ostin minäkin nyt sellaisen  pikee -puvun  ja se on ihan hyvä näin kesällä.  No  eipä muuta,  kun kuulemiin. Soittakaa joskus illalla. Täältä ei pääse päivällä,   kun  erikoisen  kiireellisiä  puheluja  sinnepäin  ja sitten siitä lähemmin millä kyydillä   tulette. Jos  soitatte ,  niin  alkää  soittako  maanantaina, keskiviikkona eikä perjantaina, olen   silloin   ylitöissä.   Isän  lisäys .  Minä pistän tähän myös terveiseni. Olen tässä koittanut  hommata rahaa.  Kävin  Laukaassa  hakemassa  yhen viikko- palkan.  Nyt kävin  Saarijärvellä  viisi  tonnia. Ei ylettynyt enempää ,  sillä joutuin pitämään  ruuasta  huolta  taas pari viikkoa, kun äitin  rahat meni vähäksi. Ostin kuitenkin puitakin 2000 markkaa.  Näkemiin vaan toivoo isä-ukko Remes.

Tällä kotona 14.8. Rakas  poikani.  Kiitos sydämesta asti kortista ja kirjeistä. On meidän isän  ja minun  elämässä  suuri tapaus saada sinulta  sieltä  tietoja ja tietää, että   voit  hyvin ja myös muutenkin pärjäät siellä vieraalla maalla. Tulin juuri  isän  luota. Hän voi  hyvin ja märkiminen  loppuu.  Pääsee  varmaan ensi viikolla kotiin.  Ei meillä ole mitään hätää rahasta.  Minä saa jo ensi viikolla koko  tilin  ja lähetetään siitä Tertullekin   vähäsen,  että  saa siitä   matkarahoja  sinulle,  että pääset sieltä pois  ja isä saa  kyllä   tapaturmasta osan,  se  vaan  viipyy  vähän aikaa  ja ensi kuun alussa  isä saa eläkkeensä,   että kaikki hyvin.  Kun  sinä siellä saisit  sen verran, että  saisit  sen puvun. Mitään pakettia ei tarvitse laittaa,  eikä ostaa  niitä tuliaisia.  Pääasia,  että  saat  puvun, jos sen verran voit  pihistää. Talvella ei voi saada, kun olet opiskelemassa  ja rahat tarvitsee  ruokaa ym.  Isä saa täällä  klupitupakkaa,  joka kyllä on hyvää.  Olen soittanut pari kertaa  Tertulle  hän tuntui  oikein pirteältä   ja Tainan  sitten on vasta poikaa,  menen  huomenna häntä  kylvettämään , kun on lauantaipäivä  Jaa   ne sinun päivällisesi.  Ne on hyvä asia. Sellaisissa  tilaisuuksissa oppii esiintymään  ja saa itsevarmuutta, jota sinä vielä elämässä tarvitset.  Olemme  isän  kanssa  hengessä mukana.  Oletko ottanut valokuvia.  Jos et muuten  saa sitä   pukua,  niin myy se kamera.  Se puku on edullinen ostaa sieltä ,  saa kunnollisen. Minä olen nyt pari viikkoa ollut yksin,  vaan ei ole tullut aika pitkäksi :  olen käynyt kirjastossa ja lukenut iltaisin ja kuunnellut  radiota. Tällä  on  nyt oikein kauniit  ja  lämpöiset päivät,  joten  Tainakin   voi  leikkiä  hiekkakasassa.  Hän  tykkää siitä niin kovin. Minä lopetan tämän ja toivotan hyvää jatkoa, oikein hyvää. Kirjoita! Äiti

Lauantai 8. päivään maaliskuuta. 1980   Ainoa poikani!   Koitan  nyt  kyhätä jonkinlaista   kirjettä.   Olen  nyt aika huonossa kunnossa.   Ja en minä  jaksa tulla sinne koko  kuukauteksi,   niin kuin sinä sitten ajattelet.  Sinulla  ja  Elinalla on ihan tarpeeksi työtä,   että  minä vielä olisin  siinä  tiellä.  Minä olen  nyt niin vaivainen noista jaloista, ja tuo sydän on huonommassa  kunnossa.  Sen takia  ne antoi  tuon siivous avun.  Kyllä sitä   täytyy ymmärtää että  ikä  jo  painaa.   Anni  on kanssa oikein  huono  kuntoinen, vaikka  on  minusta  kolme vuotta nuorempi  eikä  ole tehnyt mitään raskasta työtä. Minä  muistan kun olin sinun ikäisesi  niin  minä tein Valimolla  huonossa ilmassa töitä, hyvin usein tehtiin vielä ylitöitä,  että tuli 10 tunnin päiviä. Se siitä kun muistelee menneitä  aikoja,  niin muistuu mieleen surkuhupaisia  hetkiä,   kun sinulla oli se ensimmäinen auto,  niin minä pidin  kiinni   lokasuojasta  ja sinä  kivellä   koitit   takoa sitä  kuhmua  suoraksi.   Monta  kertaa olen miettinyt,  että  jos olisi   niin viisas,  että osaisi  kirjoittaa  painettavaa  tekstiä ,  niin tulisi sitä aika  tilkkutäkki  minunkin nuoruudestani.   Robert  otti  salkun  kainaloonsa kun taulukauppa  oli  loppu jossakin ja meni   johonkin  toiseen.  Otti   huoneen halvasta matkailijakodista.  Osti  5 kg       kipsiä  ja  teki teki tauluja sanomalehden päällä .  Kuivasi  sinä patterilla ja siitä  se  kauppa  sitten se alkoi  taas.  Sitten  laittoi  minulle  matkarahat  ja minä taas  kamppeet  kasaan   ja poika  kainaloon ja taas  muutettiin.   Jos joskus olisi mahdollista,  niin olisi sinulle  mukava   ottaa  näitä  muistoja  kasetille : näitä lapsuuteni   ja sota-ajan aikoja. Sinä kun soitit siitä että minun pitäisi   tulla  sinne  toukokuuksi  , niin kun minä  sinut  tunnen,  niin sinä olet  pirun   vihainen  ja sanot, että  älä  tule sitten ollakaan. No sinulle minä en mitään mahda,  mutta minä  en tule , niin että jos sinä olet hommannut  loman niin tule muuten,  mutta  älä  sen tähden,  että minä lähtisin  sinne  niin  pitkäksi  aikaa. Sanon  sen tässä , että  ei tarvitse  sitä  puhelimessa  riidellä. Minun näköni on tullut niin huonoksi,  että voi olla viimeinen kirje  ennen   leikkausta.  Kyllä minä lopetan nyt, silmiä täytyy lepuuttaa.   Hyvää   vointia teille koko perheelle.   Se äiti,  joka nyt ei ole kovin häävi.    Hanna Remes

Hyvä poikani.   Kirjoitan  tässä vähän mitä jaksan.  Kyllä  tämä  selkäkipu  on  ilkeä.  On  niin   kovin  masentavaa,  kun on sairas  ja  aina sataa  vettä.  Sano  Katille,  että kirjoittaa   minulle kirjeen.  Tuo  minun   hoitaja-täti  kyllä  tuo minulle kirjeen, jos joudun   sairaalaan.  Toivotaan,   että ei joudu  leikkaukseen,  minä  tiedän jo miltä se tuntuu.   Minä soitan  sinulle  heti,   kun tiedän mitä  ne  herrat  tietää,   Tainallakin oli  joitakin  gynekologisia   vaivoja,  soitti minulle, että   on tilannut lääkärin vastaanoton. Sitä   Nuijamaan tai Tapanin  osotetta  minä  en  rupea penkomaan.  Minä kysyin sitä Liisalta ,   kun   hän  minulle soitti,   niin hän sanoi,   että sinun  pitäisi soittaa Lassille, niin  hän  sitten ilmoittaisi  sinulle.  Minulla on tuon  kipuni   kanssa  tekemistä ihan tarpeeksi.   Hyvää   vointia sinulle.   Äitisi.

Tämä  olikin  sitten   viimeisiä  kirjeitä. 1985  äiti  sitten  katkaisi  reisiluunsa,  jonka  seurauksena  hän  sitten,  erilaisten  komplikaatioiden,  vuoksi  oli  koko  loppuikänsä  sairaalassa  ja  niin  sairas,  ettei  enää  jaksanut  kirjoittaa.

                     Äitini  Hanna Remes

Tässä kappaleessa haluan kertoa minun äidistäni. Äiti syntyi 1905 0605 Suomessa  Savossa  Maaningalla  talollisen   Jahvetti Ruuskasen   perheeseen.    Jahvetin perheeseen siunautui kaikkiaan 7 lasta;  Jahvetti sai aikaan siis yhden  enemmän kuin minä. Vanhimmasta päästä: Toini, Hilja, Eero, Hanna,Vilho,Anni ja  Lauri. Kaikki paitsi, Vilho ja Eero, jotka kuolivat  suht nuorina. Eero 54 ja Vilho siinä 60 ikäisenä. Toini  n.   82,v,   Hilja n 82 v,    Anni  82 vuotiaana  aivoverenvuotoon ja Lauri  kesällä  1999 umpisuolentulehdukseen. Lauri olisi ilmeisesti voinut elää isänsä ikäiseksi, ellei tämä äkillinen tauti olisi iskenyt. Hanna,  minun äitini eli  siis  sisarussarjasta vanhimmaksi.  Toinin  vei  korkea  verenpaine ,  jota hän jo sairasti  50-vuotiaasta  saakka  Vaikka  Toini  kaikesta  huolimatta  eli   82  vuotiaaksi. Mielenkiintoista on  tässä, että  kaikki  tyttäret  erilaisista  sairauksista ja  elämänkohtaloista  riippumatta  elivät  suurinpiirtein  samanikäisiksi.   Jahvetti   peri  vanhemmiltaan  huomattavan  omaisuuden  3000  hehtaaria  maata  je  metsää,   josta  kuitenkin  suurin  osa  oli  metsää  tiettömien  taipaleiden  takana.  Siihen  aikaan  vielä  katsottiin  nämä  metsät  lähinnä  arvottomaksi  korveksi,  sillä  puun  arvoa  ei  vielä   ymmärretty,  eikä  ollut  teitä   jotta  tämä  puu  olis  saatu  liikkeelle  ja  lisäksi   luultavasti  suuri  osa  Jahvetin  metsistä  oli  vielä   uittoreittien  ulkopuolella.  Ainoa  maatalouden   tulonlähde  oli  viljan  viljely, mutta   suurien  satojen  saamiseksi  tarvittiin  suuria  peltopinta -aloja  ja  se  vaati  taas  suuren  määrän  alustalaisia, palkallista  työvoimaa,   jotta   pellot voitaisiin  hoitaa  kunnolla  tuottaviksi.  Jahvetin  vanhemmat  sitten  kasvattivat Jahvetin  omaisuutta  hankkimalla  nuorikon  rikkaasta  talosta, joka   toi  huomattavan  lisäpinta-alan  taloon  myötäjäisinä. Siihen  aikaan  sitä  mentiin  kiltisti  naimisiin  vanhempien  toivomuksen mukaan, sillä  avioliitto  oli  liiketoimi, milloin  oli   suurista  omaisuuksista  kysymys.  Jahvetti  ei  ollut  mikään  naisten  mies,  vaan  sellainen  ujo  hiljainen  poika, joka  lukee  kirjoja ja  on  kotona  mieluummin, kun   kylän muut  nuoret  karkeloivat.  Tämä  sitten  herätti  huomiota  Jahvetin  ja  Ainon  häissä,  sillä  morsio  olisi  tietysti  halunnut  tanssia,  kuten  häissä on  tapana, mutta  eihän  Jahvetista  siihen  ollut. Pienen  riidan  jälkeen  sitten   Aino  sanoi  Jahvetille, että  jää  sinä  tänne  kotiin  siivoamaan  näiden  häiden  jälkeen  minä  lähden   tanssimaan   näitä häitä, koska  karkelot  oli   jo  tilattu  musikanttien  kanssa  valmiiksi.  Kyllä  niissä  tansseissa  Ainolta  meni  sitten  sen  verran  aikaa, että  taisi  se  Jahvetin   hääyö  jäädä  rakastelun  oslta  vähän  laihanlaiseksi. No, kyllähän   sitä  kai  sitten  myöhemmin   sitäkin  lajia  tuli, sillä  kuten  tiedämme  Aino  synnytti  seitsemän  lasta. Tästä  Jahvetin   ja   Ainon  yhteiselämästä  on  jäänyt  lasten  mieleen  tuo Jahvetin  öinen  kehoitus  Ainolle: " kiänny  minun  puoleen" Kuulin   äskettäin, että  tämä klassillinen  kehoitus on  jäänyt  niin   jälkeläisten   mieliin,  että  sitä  Suomen  television  mukaan  pidetään  savolaisena  esileikkinä.  Ainon  yhdestä  synnytyksestä  Hanna  kertoi  minulle  seuraavaa.  Viimeisiä  lapsia  synnyttäessään  Aino  oli  jo  melko  iäkäs, joten  lääkäri  oli  kehoittanut,  että olisi   paras  synnyttää   lapsi  sairaalassa.  No  kaikki  valmistelut  tehtiin, mutta  sattui  niin  onnettomasti, että   talon  emännällä  ja  talon  hevosella  sattui  olemaan  tuo  synnytyksen  laskettu  aika  samana  päivänä.  No,  kun  supistukset  Ainolla  alkoivat valjasti  Jahvetti  pollen  tavalliseen  tapaan ja  lähdettiin  lonksuttelemaan  sinne  sairaalan  suuntaan.   Tuo  lonksuttelu  saattoi  sitten  myös  pollen   supistukset  käyntiin, niin  että  polle   päätti  sitten  tehdä  varsan  siihen  maantien  viereen.   Kyllähän   siinä  kaiketi  oli  Jahvetilla  se  tunnettu   kylmä  rinki  sen  tunnetun  paikan  ympärillä,  mutta  hyvinhän  siinä  sitten  kuitenkin  kävi  lopuksi  myös  Ainon  kanssa.  Jostain  syystä   maatalous  ei  ollut  Jahvetin  alaa  ja   vähitellen  alkoi   talouden  alamäki.  Jahvetti  oli  hyvin  soisiaalinen  luonteeltaan  ja  viihtyi   mielellään  kunniatehtävissä  eri  lautakunnissa, kuten  ajan tapana oli,  että  ne  pitäjän  rikkaat  talonpojat  kutsuttiin  tällaisiin  tehtäviin.  Kuten  se  Tevje  laulaa  siinä  "Viulunsoittaja  katolla" :  "Jos  rikas  mies  mä  oisin",  että  kun  minä  olen rikas, niin  kaikki  tulee  multa  kysymään  neuvoa,  kun ne  luulee, että  kun  minä  olen  rikas  niin  minä  tiedän  kaikki  asiat.  Ja  kun  minä  olen  rikas  ja  vaikutusvaltainen, ei  sillä  ole  mitään  väliä  onko  vastaus  oikein  tai  väärin.  Jahvetti  kirjoitteli  myös  mielellään  ja  sai   kiitostakin  näistä  kirjallisista  tuotteistaan.  Kirjallisessa  tuotannossa  ja  näissä  julkisissa  tehtävissä  meni  tietysti  aikaa  ja   talon  asiat  jäivät  vähän  niinkuin  taka-alalle. Suuren  talon  isännällä  täytyy  olla  myös  aikaa  ja  tahtoa  hoitaa  näitä  talon  asioita  ja  kykyä  komentaa  alaisiaan,  mutta  komentamaan  toisia  oli  Jahvetti  aivan   liian  hyväluontoinen.  Niinpä   rengit  ja  piiat  eivät   liikoja  rasittaneet  itseään  työnteolla  ja  kun   sitten  vielä  tuli  pari   katovuotta,  ei   Jahvetilla  ollutkaan  enää  riittävästi  rahaa  maksaa  kaikkien  renkien  palkkoja. Sitten  alkoivat  nämä  huonot  ajat  ensimmäisen  maailmansodan  myötä.  Naapuri  joutui  vaikeuksiin  ja  oli  pakotettu  ottamaan  pankkilainaa  selviytyäkseen  ja  koska  pankki  tarvitsi  takaajaa ,  katsoi  Jahvetti  tietysti  kansalaisvelvollisuudekseen  auttaa  naapuriaan  ja  kirjoittaa  nimensä  takuukirjaan. No,  kun  vielä  tuli   pari  huonoa  vuotta,  ei  se  naapurikaan  pystynyt  maksamaan  velkaansa  ja  tietysti  pankki   Jahvetin kimppuun.  Jahvetin  käteiset  eivät   riittäneet  niin  suuren  lainan   maksamiseen  ja  niinpä  Jahvetin  suuromaisuus  joutui  vasaran  alle.  Jahvetti  ei   liene  itse  tästä  niin  välittänyt, sillä  hän  oli  enempi  hengen  miehiä  eikä  välittänyt  näistä  maallisista.   Tämä  vasaran  alle  joutuminen  oli  kuitenkin  lapsille  suuri  järkytys, kuten  tällainen  aina  on.  Sitten   Jahvetti  ja  Aino  muuttivat  siihen  maatilan  pienempään  osaan , joka  oli  tullut  myötäjäisinä  ja  olihan  siinäkin   vielä  laajalti  liikkumatilaa.  Jahvetin  pojat  kuitenkin  olivat  sitä  mieltä,  että  he  eivät   viitsi  ilmaiseksi  tehdä  kotona  työtä vaan  jättivät  jo  sairaalloisen  isänsä  nuorimman  alaikäisen pojan  Lassin ja   tyttöjen  Hannan  ja  Hiljan  ja  Annin  kanssa  hoitamaan  taloa.  No  rahapulahan  siitä  sitten  siitäkin  tuli, kun   ei  sitä  maanviljelyä  kukaan  tehnyt  ja  kerran, kun  Vilho  ja  Eero  olivat  käymässä  sovittiin,  että  Vilho  ja  Eero   menisivät   talon  papereiden  kanssa  kaupunkiin  ja  myisivät  koko  tilan  ja  sitten  ostettaisiin   vain  pieni  mökki  vanhuksia  varten, kun  kerran  lapset  eivät  halua  olla  maanviljelijöitä,   hankkikoot  muun  ammatin  ja   lapsethan  olivat  jo   muutenkin muuttaamassa  kotoa  pois.  No  pojathan  tekivät  työtä käskettyä  ja   saivat  vielä  hyvän  hinnankin  maatilasta. Sitähän  piti  sitten  juhlia  ja  kun  sitten  oli  päästy  mukavan  makuun  siitä  olikin  vaikea  luopua   ennenkuin  rahat  oli  loppu   Näin  meni  siis  Jahvetin  lapsien   perintö  Eeron ja  Vilhon  kurkusta   viinan  muodossa  alas. Tarina ei  kerro mitenkä  sankarit   selittivät  tämän  asian  vanhemmilleen, mutta   olen  kuullut  että   he  ajattelivat   ottaa  niinkuin  perintöosansa  päältä  ennenkuin  rahat  jaetaan  muiden  kanssa, mutta  luultavasti  pojilta  humalassa   vietiin  liiat  rahat  pois  Kuopiossa.  Sattuneesta  syystä  meni  melko  kauan  ennenkuin  pojat  uskalsivat  vanhemiensa  silmien  eteen.  Toini  meni  siis  naimisiin  maanviljelijän  kanssa,  mutta  sekään  onni  ei  kestänyt  kovin  kauan, sillä  mies  kuoli   aivoverenvuotoon, joten   talon  asiat  jäivät  vähän   retuperälle.  Toinin  tapasin  sitten  sota-aikana,  kuten  olen  kertomut ja  sitten  olleessani  Kiteen  kunnanlääkärinä,  siellä  kävi Toini   Hannaa  katsomassa  ja  samalla  suoritin  lääkärintarkastuksen,   josta  kävi  ilmi  että Toinilla  oli  erittäin  korkea  verenpaine. Myöhemmin  paransin,  Toinin  säärihaavan,  jota  muut  lääkäri  olivat   tuloksetta  hoitaneet  pitkään. Panin  siihen  sinkkiliimasiteen  ja  se  säärihaavahan   parani  täysin  ja   siitä  minä  sain  sitten  mainetta  suvssa.  Hilja  meni  sitten  naapurin  pojan,  rengin,  Eino  Jääskeläisen  kanssa  naimisiin  ja  se  ei  ollut  myöskään  vanhempien  mieleen, kuinka  sitä  nyt   talollisen  tytär  rengin  kanssa.   Eino  oli  kuitenkin  kova  työntekijä  ja  sai  hyvän maineensa  perusteella   asutuslainaa  ja  rakensi  itselleen    hyvin  toimeentulevan  maanviljelystilan.  Eino  sai  kaksi  poikaa, joista  vanhemman  Erkin  olisi  pitänyt  jatkaa  isänsä  jälkiä, mutta  hän  putosi  puusta  metsästysmatkalla  ja  halvaantui.  Talo  jäi  sitten  nuoruimmalle  pojalle,  mutta  kun   nuorin  poika  sitten   haki   emäntää  itselleen  hän  meni  onnettomuudekseen  naimisiin  tytön  kanssa, joka  oli  sitä  mieltä,  että  hän  ei   sormiaan  likaa  lehmänpaskaan, joten  talo  liennee  mennyt  myyntiin, koska  kukaan  ei  viitsinut  tehdä  työtä  siellä.  Turhaan  se  Eino  raatoi  itsensä  sairaaksi:  hänen  unelmansa  kun  oli,  että  hänen  poikansa  ei  koskaan  tarvitse  aloittaa  rengistä,  niinkuin  hänen  itsensä  oli  tehtävä, vaan  että  pojilla  olisi  talo mistä   aloittaa.  Nuorimman  pojan  vaimo  meni  mieluummmin  apuhoitajaksi  kunnan  vanhainkotiin,  kuin  olisi  hoitanut   emännän  tehtäviä  kotona.  Eino  sairastui  sitten   sepelvaltimotautiin  50-iässä.  Kerran  sitten  aamulla  rupesi  taas  rintaa puristamaan   ja  Eino  päätti   lähteä  lääkäriin.  Linja-autokin  oli  tulossa  kymmenen  minuutin  kuluttua  kahden  kilometrin  päässä  olevalle  pysäkille. Eino  päätti  ottaa  pyörän,  jotta  ei  myöhästyisi  linja-autosta.  Eino   melkein   enätti, mutta  vähän  ennen   pysäkkiä  oli   kuitenkin   viikatemies  odottamassa  ja   senhän  kutsusta  ei  voi  kieltäytyä.  Eino  oli   kunnon  mies.  Hänen   suuruuttaan  voi  ymmärtää,  kun   tiedetään, että  hän  hoiti   vaimonsa  vanhemmat   ihan  loppuun  saakka. Jahvetti  ja  Aino   eivät  silloin  vanhaksi  tultuaan  kelvanneet  kenellekään  muulle   lapselle. Kaikilla  muilla  oli  niin  vaikeaa, mutta   sillä  halveksitulla  renkipojalla, jolla  ei  ollut   suuria  omaisuuksia, mutta  sillä  oli  sydän  kultaa.  Vanhin  poika  Eero  oli  vähän  herraskainen,  hänhän  oli  suuren  talon  vanhin  poika,  joten  hän   ei   voinut  samaistaa  itseään   työntekijöihin,  eikä  hän   muutenkaan    tuntenut  kutsumusta   ruumiillisen  työn  tekemiseen.   Mielisairaanhoitajiksi  siihen  aikaan  kelpasivat   riskit  miehet, jotka  voimillaan   pystyivät  rauhoittamaan  riehuvat  hullut,  kun   siihen  aikaan  ei  ollut   vielä  näitä hienoja  mielenterveyden   rauhoituslääkkeitä.  Ruuumiillisesti  Eerolla  oli   kroppaa  kovaankin  maatyöhön,   mutta henkisesti   se  vaikutti  olevan  vastenmielistä.  Mielisairaanhoitajia  tarvittiin  ja  sehän  olisi  helppoa  hommaa  Eero  tuumi. Eero  pääsikin  sitten   Kuopion  lähellä  olevaan  Niuvanniemen  sairaalaan  harjoittelijaksi  ja  sitten   mielisairaanhoitajaksi  ja  tapasi  työssä  vaimonsa   Lempin  ja  muuttivat  sitten  myöhemmin  Kuopiosta  Tampereelle  ja  lopuksi  Hämeenkyröön. Hanna  ja  Anni  sitten   aloittelivat  tätä  kaupunkielämää  olemalla  vanhimman  veljensä   Eeron  kotiapulaisena.  Hanna  tapasi  sitten  Kuopiossa  sen  Remeksen  kohtalokkain  seurauksin. Anni   taas   Tampereella  kotiapulaisena  ollessaaan  sen  Saarnion  kirjastossa.  Lauri, nuorin  poika  ei  myöskään  tuntenut   kaipuuta   työntekoon, vaikka  manailikin  sitä, että  vanhemmat  veljet  tekivät  hänet  perinnöttömäksi,  Kun  Lassi  sitten   joutui  armeijaan,  hän  sai  sieltä  työpaikan ja  sotakin   sitten  alkoi  sopivasti,  jotta  ei   ollut  vaaraa, että  työttömyys  olisi  uhannut.   Sotahommissa  Lassi  sitten  tapasi  lotan  Elli  Vakkilan, kotoisin  Vakkilan  kylästä  Nuijamaalta.  kuinkas muuten , ja  sitten  sodan loputtua  sai   Lassi  vaimoineen  pienen  tilan  rajan  läheisyydestä   Nuijamaalta,  jossa  Lassi  sitten  rajavartijan  ammattinsa  sivutöinä  viljeli  mansikoita  ja  viinimarjoja  ja  kartutti  sitten   budjettia  myymällä  näitä  Lappeenrannan  torilla.  Anni  ,  muutti  sitten  Saarnion  mukaan  Helsinkiin  ja  siellähän  me  häntä  sitten  tapasimme.