niilos

                              Opiskelua  herrojen Helsingissä                                                               

Ylioppilaaksi  tultuani  ajattelin  lähteä  Helsinkiin opiskelemaan, sillä  siellähän  oli  Suomen  paras  yliopisto  siihen  aikaan.  Helsinkinhän  oli  toisaalta  minulle  tuttu  kaupunkikin, sillä  olinhan  asunut  siellä  5  vuotta   ennen  sotaa.  Lisäksi  minulle  läheinen  omainen  äitini  sisar Anni  asui  siellä  ja  oli  luvannut  auttaa  parhaan  kykynsä  mukaan  minua  alkuun. Minun  tätini  Anni oli  työssä  kaupungin kirjastossa ja   järjesti minulle kirjastoapulaisen  tehtävän  Kivelän  ja  Marian  sairaaloiden  kirjastoissa  1950  kesällä  ja  myös  kesällä  1951.  1950 Anni oli  puhunut  kirjastossa  työskentelevän   Olli  Matti  Ronimuksen  kanssa   että  voisin  asua  hänen  luonaan  tämän  kesän  ajan.   Olli Matti  Ronimus oli oikein miellyttävä  ihminen,  lukenut  paljon kirjallisuutta ;  hänen kanssaan   usein  keskusteltiin  myöhään  yöhön  filosofiasta  ja  kirjallisuudesta  ja  opin  todella  pitämään hänestä  suuresti   suurenmoisena  ihmisenä.  Jollain  tavalla  me  sovimme  hyvin  yhteen.  Ajattelin, että kun  syksyllä  tulen  Helsinkiin jatkamaan opintoja kenties   voin  asua  hänen  kanssaan, mutta  tultuani  takaisin kuulin , että  Olli  Matti  oli  muuttanut  Pariisiin.    Myöhemmin  hän  tuli  tunnetuksi  ranskalaisen  kirjallisuuden kääntäjänä ja runoilijana. Hänen   yhteiselämänsä kirjailija Holapan kanssa  tuli  sittemmin myös  yleisen  keskustelun  aiheeksi.   Holapanhan  tiedettiin  olevan   homoseksuaali ja  kirjoitti  äskettäin  tästä  suhteestaan  palkinnon  saaneen  kirjankin. Koska minulla tietysti tässä suureessa  kaupungissa ei  ollut  ketään  ystäviä , kehoitti  Anni minua liittymään  kirjastokerhoon,  jossa oli muitakin nuoria. Samalla ajatteli Anni, että  tällä kirjastokerholla olisi minun henkiseen  kehitykseennikin  positiivinen vaikutua.  Kirjastokerhon tarkoitus oli kehittää  jäsenten  maailmankatsomusta, siis   jonkinlainen  uskonnollisen  maailmankatsomuksen  vastapaino.  Kirjastokerhossa  lähinnä  perehdyttiin filosofiaan  matematiikkaan  ja   logiikkaan. Kirjastokerho idean oli tuonut Helsinkiin  kirjaston johtaja dos. Saarnio ,  kun hän muutti  Tampereelta  Helsinkiin  kaupunginkirjaston johtajaksi.  Kirjaston  tehtävänä  oli  hänen mielestään myös  kasvattava  tehtävä, eikä vain ajanvietteen  levittäminen. Kirjastokerho oli  Tampereella  toiminut sota-aikanakin ja  heti  sodan  jälkeen  sen  jäseninä  oli  mm  sodasta  palanneita   sotilaita,  joista  tiedetään  tunnetuimmaksi ,  sittemmin   Suomen  kansan  rakastama Väinö  Linna. Väinö Linna  onkin  kertonut  osittain  saaneensa  kipinän  laajan  romaanin  kirjoittamiseen juuri  Tampereen  kirjastokerhon  avulla.  Minun  tätini  tuli kuvaan  siten, että kun  hän  nuorena  tyttönä oli  kotiapulaisena  veljensä Eeron perheessä Tampereella,  ei  veli  tietenkään  viitsinyt  maksaa  palkkaa  sisarelleen. Anni   etsi  sitten  työtä ja  sai kuulla, että  kirjaston  johtaja Tampereella  etsi  kotiapulaista  lapsiensa  hoitoon.  Anni   sai  työtä  Saarnion  perheen  kotiapulaisena ja  sitten  Saarnio  kehoitti  Annia  lukemaan  iltakoulussa  ylioppilaaksi  ja  lupasi   Annille  työtä  kirjastossa.  Annihan luki  sota-aikana helposti  ylioppilaaksi  ja  sai vielä  erittäin  hyvän todistuksenkin;  sitten  kirjastokurssin  käytyään  Anni sai  vakituisen  viran  kirjasto-amanuenssina. Kirjastokerhossa kävi uskollisesti  filosofiasta  kiinnostuneita kirjaston omia  työntekijoitä,mutta myös muita akateemisessäkin  maailmassa  tunnettuja  henkilöitä.  Muistan m.m.  dos  Kalle Soraisen, joka  hoiti  yliopiston  ruotsin kielen   lehtorin  virkaa  ja  hän  piti  niitä  tunnetuksi  tulleita   kielikokeita.  Yliopiston  virkaa  hakevien oli nimittäin  haettava  kielitodistus, ilman tyydyttävää ruotsin kielen  suullista  ja  kirjallista  taitoa, ei   virkaa voinut  saada  ja  kuuluisaksi  ovat  tulleet  ne  Soraisen  sanat , kun  tutkittava  ei  onnistunut  kokeessa:" på hösten  tillbaka  komma". Hän ei  oikein  koskaan  päässyt  filosofiseen  ajatteluun  sisään, mutta  oli  ahkerasti mukana.  Kirjaston johtaja ja kirjastokerhon vetäjä  Uuno  Saarnio oli logiikan  dosentti  Helsingin yliopistossa  ja  tietysti  logiikan fanaattinen  kannattaja: kunhan  kaikki  vain  osaisivat  ajatella loogisesti,  niin  maailma  olisi  paratiisi.  Saarnion  idea  oli, että  opiskelemalla filosofiaa  ihminen  voi  omaksua  positiivisen  maailmankatsomuksen :  Saarnion  ajatuksilla oli  yhteyksiä  uskonnollisiin  herätysliikkeisiin  1700- luvulla:  silloin  uskottiin, ettei  ihminen  voi  tajuta  persoonallisen  uskonelämyksen  välttämättömyyttä,  ellei  hän  ole  ensin  oppinut  lukemaan. No,  niin  yksinkertaistahan  se  ei  kuitenkaan  ole. Saarnio  ei  muistanut  miten  kävi  Sokrateen, jota  pidetään  maailmanhistorian  suurimpina  loogikkoina: hänethän  tuomittiin juomaan  se  myrkkymalja  rankaistuksena, kun oli  opettanut  kansaa  ajattelemaan.  Saarnio oli fanaatikko ja  fanaatikoilla on  taipumus  nähdä vain  sitä, minkä  he  itse  pitävät  oikeana.  Hänen esimiehensä Professori Eino  Kaila oli  taas  suurmies, sillä  hän oli paitsi  filosofian, myös  psykologian  professori. Kailan veli oli  lisäksi yliopiston psykiatrian professori,  joten  siinä oli  voittamaton veljespari. Kuuntelin  prof. Kailan  viimeisen  virkavuoden  luennot ja  ne  ovat  jääneet  pysyvästi  loistavuudellaan  mieleeni. Hänen kaltaista  persoonaansa  on  vaikea  korvata.  Eino  Kaila  oli  professori   ja  lähes   Suomen  kaikkien  aikojen  älykkäin  mies.  Kuten  Eino  Kailan   oppilas,  Berliinin  Yliopiston filosofian  dosentti Pertti  Lindfors  äskettäin kirjoitti,  Eino  Kailalla  oli   professorin  pätevyys matematiikassa, fysiikassa, psykologiassa  ja  filosofiassa-  ei  ole  tänäpäivänä  Suomessa, eikä plajon  muuallakaan,   yhtään  sellaista  miestä. .  Kun  tuossa  kirjoitin, että Eino Kaila oli lähes  älykkäin,  tietysti tulee  kysyneeksi kuka  se  on ollut  se  älykkäin mies.  Joo  se  on  tietysti  se   Ernesti  Hentunen.  Te  nuoremmat  ikäluokat   ette  ole  kuullut  tätä  tarinaa,  joten minun on  se  nyt  kerrottava. Oli kolme  kaveria, jotka  aloittivat  yhtä  aikaa  opiskelunsa  Helsingin  yliopistossa: Eino Kaila , piispan  poika,  Pekka Juhani Myrberg , tuleva  Helsingin  yliopiston matematiikan  professori, ja  Ernesti  Hentunen.  Pojat olivat  kavereita ja  vähän niinkuin  kilpailivat, että kenestä tulee  filosofian kandidaatti  ensimmäisenä.  Myrberg  selvisi   3  vuodessa, Eino  Kaila  2,5 vuotta, mutta  Ernesti  luki   niin, että  tukka  höyrysi, lienekö  tuo  nukkunut  olleenkaan ja haki   fil. kandipaperit   loistavin  arvosanoin jo  2  vuoden  jälkeen, että  voitto  meni  Hentuselle. Tämän jälkeen   Ernesti  totesi, ettei  hän  enää  voi  oppia  mitään  Suomessa  ja  lähti  Ranskaan, jossa  nopeasti  suoritti  Sorbonnen  yliopistossa  opinnot  loppuun ja  saavutti  lakitieteen tohtorin arvon. Sitten Ernesti  palasi  Suomeen, mutta  työtä  ei  tahtonut  sodan jälkeen  löytyä,  kai  Ernestiä  pidettiin vähän   niinkuin   liian  pätevänä.   Sitten  Ernesti perusti oman  asianajajatoimiston ja  häntä  pidettiin  sitten  Suomen  parhaimpina  lakimiehinä ja  tulihan  sitä  rahaakin, niin, että  Ernesti  sitten  perusti oman  lehden, kun nuo tavalliset  "Uudet-Suomet" ja " Helsingin Sanomat"  eivät  oikein  tahtoneet  julkaista  hänen  artikkeleitaan rakkaan  isänmaamme  Suomen  tilasta. Ernestin lehti  "  Totuuden  torvi"  oli  sellainen  kuten  nimikin  sanoo, että  se  pani  monelle  herralle  luun  kurkkuun,  kun  "Totuuden  Torvi "  paljasti  niiden   rötöksiä.  No  eihän  sitä nyt  tietysti  voi  tulla  kovin  noiden  hienompien  piirien  rakastamaksi, kun  niiden  heikkouksia ja  rötöksiä paljastaa, kun  siellä  ylhäällä professorien  piirissä on  sellainen   lojaalisuuden  kultainen  sääntö  voimassa.  Kansan  suussa  on  tätä  herrojen  lojaalisuutta  manittu  sananlaskulla:  " Ei  se  korppi  korpin  silmää  puhkaise".  Niin  vihatuksi  tuli  Ernesti  Hentunen, että kun  selailee  Suomalaista  tietokirjaa,  jossa  on  mainittu  kaikki  tunnetut  suomalaiset,  sieltä  löytyy Kaila ja Myrberg, mutta   Hentusen  kohdalla on vain maininta, että  se nimi merkitsee  pientä  leivonnaista.  Että  sillä  lailla.  Totuuden  puhumisellakin  siis  pitää olla  rajansa  ja  siinähän  nämä  meidän  ruotsalaiset   toverimme ovat  maailmanmestareita ja  ovathan  ne   suomalaisetkin jo  aika  hyvin  oppineet. Tästä lojaalisuudesta ja  totuuden puhumisesta joutui minun  hyvä ystäväni  Oulun yliopiston dosentti  Erkki Koskela  saamaan karvaan oppitunnin. Kun kirurgian professori Viikari  oli  antanut  leikkaamalleen  potilaalle  kipulääkkeeksi  indometasiinia ja  kun potilaalla oli  astma hän otti  ja  kuoli. Erkki  Koskela  oli  liian  rehellinen ja  kirjoitti, että potilas oli kuollut  väärään  lääkkeeseen. No  tietäähän  sen miten  siinä  Erkille  kävi, kun  rupesi  rehellioseksi  eikä  ollut  lojaali,  Erkin virka  lakkautettiin,  sekun on  tapana,  Suomessa, kun   halutaan  päästä  jostakin  eroon, eikä  hän ole  tehnyt mitään  sellaista   virkavirhettä  jonka  perusteella   hänet  voitaisiin  laillisesti  erottaa  virastaan.  Että muistakaa nyt  olla  lojaaleja kaikkia  kohtaan ja  ennenkaikkea  Lipposta  kohtaan, vaikka  joskus  tekisikin  sitä  mieli  potkaista   sinnne   takamuksen  seudulle  Ajat ovat  Suomessa muuttuneet.  Ei ole  Hentusta,  ja  se entinen Suomen Kuvalehden  " Mustapartainen mies"  on kuollut. Ojaharju lienee  kirjoitellut johonkin   lehteen  vähän Hentusen  tapaan, mutta  sitä  lehteä  löytää harvoin  kauppojen  hyllyiltä, mutta  toivo  ei  ole  ihan  vielä  kokonaan  sammunut. Kirjoittauduttuani  sitten  Yliopiston  opiskelijaksi  valitsin luentoja  joille  aioin  osallistua. Oli   matematiikkaa,  fysuiikkaa, kemiaa  ja  Annin  kehoituksesta  ilmoittauduin myös   myös  logiikan  luentokurssille.  Kuuntelin  näitä  dos. Saarnion  logiikan  luentoja  muutaman  viikon, mutta  lopetin  sitten, koska  kyllästyin koko  filosofiaan  sillä  kerralla ja  päätin  satsata  kemiaan ja  matematiikkaan.  Ajattelin  samalla, että  filosofialla  on  vaikeata  ansaita leipänsä,   jos  nyt  ei  ole  vähintään  dosentti.  Ajattelin  myös sitä  filosofi  Diogenesta, joka  asui  tynnyrissä;   tynnyrissä asuminen käy  Kreikassa, mutta  Suomessa  se   käy  vähän  huonosti  ainakin  talviaikana.   1950  syksyllä  sain  sitten  asunnon  Käpylästä, jossa  minun  koulutoverini Erkki Öhberg  asui. Talo oli Helluntaiseurakunnan ja  meillä oli Erkin  kanssa  hyvin  pieni  vuokara mutta  jouduimme  huolehtimaan  talon lämmityksestä .   Talossa  oli poika  joka oli aloittanut lääketieteen opinnot ja soitteli paljon  pianoa  hermojen  rauhoitukseksi.  Kyllähän  siellä  asua olisi voinut, mutta seurakunta  tarvitsi  tilat  seuraavana talvena  omiin tarkoituksiinsa ja  koulutoverini Öberg myös lopetti opintonsa ja  muutti takaisin kotiinsa Jyväskylään, Seuraavana  syksynä Erkki  ei  tullutkaan  enää Helsinkiin, vaan  päätti   tulla  kotikaupungissaan  opettajaksi.   Pari asiaa on  jäänyt tuolta Käpylän  asuntoni ajalta. Yksi oli Mannerheimin kuolema ja hautajaiset.  Hautajaispäivä oli talvinen  pilvipoutainen   kylmä päivä. Hyvin pitkään  soitettiin  kirkonkelloja, ja  ne  kuuluivat  erittäin  hyvin  aina  sinne  Käpylään  saakka. Jotenkin  tuo päivä jäi mieleen. Toinen  oli  ruotsalaisen helluntaiseurakunnan papin  vierailu vaimonsa kanssa. Alakerrassa, jossa  talon  isäntä asui, veisattiin  virsiä ja yläkerrassa, jossa minä   asuin  oli   vierashuone.  Minusta oli  erikoista, että  nänä  ruotsalaiset   tulivat  aina  aterioiden välillä yös ja  rakastelivat  melko kovaäänisesti-- sen jälkeen he  menivät taas  alakertaan  ja  sitten  alkoi  taas  virrenveisuu. Kolmas   muistiini  jäänyt  asia  oli  tietenkin  Meerin  käynti  luonani,  hän  halusi  tulla  tervehtimään sillä  hän  tiesi, että  minulla  oli kovin  ikävä, olinhan  niin paljon  yksin.  Se  oli  tietysti  valopilkku  elämässä,  mutta  Meeri  pääsi  liian  harvoin  käymään  luonani. 1951  olin  taas  kesätyössä Helsingissä  kirjastossa,  sehän oli hyvä minulle  ,sillä  sehän  ei  ollut  ruumiillisesti  raskasta  työtä.   Kesällä  1951   asuin  taas  eri  paikoissa:  jonkin  ajan  Ruusulankadulla lähellä Messuhallia  ja  osan  Harmsin kanssa  ja  sitten  osan  erään  lesken  luona  lähellä  Kivelän  sairaalaaa.  Aloittaessani  opintoni  sitten  syksyllä 1951,  oli  tietysti ensimmäinen  probleema  etsiä pitempiaikainen asunto. Äitini  ehdotti,että  hänen  sisarensa Anni kai  voisi  auttaa  minua  alkuun,  mutta  kylmä  suihku  odotti. Anni  esitti,  ettei  mitenkään   voisi  tulla  kysymykseen, että  asuisin  edes  vähää  aikaa  hänen  luonaan, sillä  naapurit voisivat  ajatella vaikka mitä.  Syynä  oli kuitenkin, että Anni oli aloittanut  seurustelun  Reino Saarnion   kanssa ja  eihän   heidän  tapaamisistaan  olisi  tullut kovin  lämpimiä  jos  minäkin  siinä  olisin  asunut  mukana. Helsingin  Ylioppilaskunnalla  oli  jonkinverran  asuntoja, mutta  sinne  tuntui  olevan  täysin  mahdoton  päästä, sillä  tarvitsijoita oli  sata  kertaa  enemmän kuin  tarjottavia  asintoja.  Siis, joko kotiin tai jotain muuta. Olin  kuullut  , että  pelastusarmeijalla on  tällaisia  halpoja  yösijoja ja niinpä minä sitten kävelin Kallion  kirkon  lähellä  olavaan pelastusarmeija yömajaan. Yömaja oli  iso  sali,  jossa oli runsaasti  n.  kahden  neliön koppeja  joissa  oli  sänky.  Aloitin  siellä  ensimmäisen  opiskelija-yöni  puliukkojen ja  muiden  hämärämiesten kanssa.  Seuraavana päivänä kävelin  sitten  Töölössa  synkkänä, kun tulee  minun  luokkatoverini  Kullevo  Hälvä  vastaan. Puhuttiin  siinä yhtä ja toista, kunnes hän  kysyy:"  Onko  sinulla  asuntoa".  Minun  oli  sanottava, että  huonosti on  asiat. Tällöin hän  ehdotti, että  tule  asumaan  minun  luokseni. Asunto oli  aivan keskustassa  Messuhallin  vieressä ja  vuokrakin oli  25 mk  kuukaudessa;   tosin minun  koko kuukausibudjettini,  johon  sisältyi kaikki oli  85  markkaa. Kaikki  alkoi  sitten luistaa  eteenpäin ,  kun  oli  saanut  kunnon  asunnon. mutta kuten  sanoin  minua  onnisti ja  pääsin  asumaan  melkein  keskelle  kaupunkia.  Kaupunkiin muutettuani minun oli  helpompi  olla  opiskeluni  ohessa työssa    kirjastossa.  Anni oli  saanut  minulle  tilapäisen  kirjastoapulaisen  viransijaisuuksia ja  olin  siitä  hänelle  tietysti  kovin  kiitollinen.   Messuhallin lähellä oli  Töölön  kirjasto, jossa  Anni  oli   työssä  amanuenssina ja  siellä  olin kirjasto-apulaisena iltaisin. No enpähän ollut  muussa  pahanteossa ja  palkka  oli  tarpeen. Kirjasto   sijaitsi  sillä paikalla, jossa  nykyisin  sijaitsevat   hotellit  Intercontinental ja  Hesperia.  Oli kummallista, että  paikalta  voitiin  repiä vanhat  historiallisesti   arvokkaat   rakennukset, mutta Helsinki  ei  ole  koskaan  erikoisesti  kunnioittanut  historiallisia  arvoja.   Kirjasto-apulaisen  työ  oli pää-asiassa  asettaa  lainaajien  palauttamat kirjat takaisin oikeille  paikoilleen  hyllyihin ja ja  leimata  lainaajien valitsemat kirjat.  Töölönkin kirjaston  lainaus oli  melko  suurta, riitti  siinä  työtä. Kuten  sanottu minulla oli  aivan  erinomainen  asunto  opintojani  varten keskellä Helsinkiä Messuhallin  vieressä;   raitiovaunupysäkki oli  muutaman  kymmenen metrin  päässä ja  siitä  pääsi  suoraan  yliopistolle.  Kesäisin  minä  kuitenkin   useimmiten  kävelin  tuon matkan,  saihan  siinä  myös  liikuntoa. Kullervo  Hälvä,  jonka  luona  asuin oli  taas  itse  saanut  asuntonsa  sisarensa  luona, joka  taas  asui  erään  vanhan  leski-ihmisen  luona.  Kullervo  oli  priimus  luokallaan, hyvin  lahjakas ja  kummallista  kyllä halusi tulla  arkkitehdiksi,  vaikka  ei  ollut  erikoisen  taiteellinen  tyyppi. Kullervo  ihaili  minua,  joka  olin  voittanut  palkintoja  taidekilpailussa, joka  oli  kai  yksi  syy  minkö  vuoksi  hän  halusi  minut  asuintoverikseen.  Kullervon  sisar  oli  ministeriössa  korkeassa  virassa, mutta  oli   ajoittain  sairas,  kun  häntä  vaivasi  suvussa  esiintyvä  schizofrenia;  tauti,joka  usein  esiintyy  erittäin  lahjakkaissa  suvuissa  kirouksena.  Eli  se  on  niin, että  kun   aivot  käy  koko  ajan  kuumana,  tahtoo  joskus  proput  palaa-nykyäänhän   sitä  puhutaankin  Burn Outista , joka  nimi   mielestäni  sopii  hyvin.   Maria  näki  joskus  näkyjä  ja kuuli  ääniä. Tästä Marian  sairaudesta  oltiin  hyvin  hiljaa, kunnes  se  tuli  yllättäen  esille. Eräänä  päivänä  Maria  Hälvä  väitti minun  puhuvan  unissani  ja  sanoi  sen  häiritsevän   häntä. Minun  huoneeni  ja  Marian  huoneen  välissä  oli  kuitenkin  huone, jossa  Kullervo  asui.  Kysyinkin  sitten  Kullervolta, että  jos  minä  kerta  puhun  unissani  niin  kovasti, että  Maria  kuulee, on  Kullervonkin  se  kuultava.  Kullervo  meni  vähän  vaikean  näköiseksi,  mutta   ei toisaalta  voinut   väittää  kuulleensa minun  puhuvan, Kullervo  väitti  sitten, että  hän  nukkuu   sikeämmin kuin  sisarensa ja  se  taitaa  olla  selitys.  No  tämä  probleema  ratkesi  sitten kuitenkin,  kun  Maria  joutui  mielisairaalaan hoitoon. Maria  tuli  sitten  sieltä  parin  kuukauden  kuluttua  ja  kertoi, että  hän  käy  joskus  pattereita  lataamassa, kun  filmi  menee  poikki. Sitten  oltiin  taas   Marian  kanssa  hyvissä  väleissä.  Tämä  "pattereiden  lataaminen"  oli  siihen  aikaan aika

tavallista  tunnettujenkin  henkilöiden  piirissä. Töölöössähän  oli  ns  Sanervan  yksityissairaala, jossa  mm  Mika  Waltarin  tiedettiin  usein  olleen  " lepäämässä".  Kullervo  Hälvä oli  5 laudaturin  ylioppilas  ja  hyvin  mukava  poika.  En pitkään  aikaan  kuullut  hänestä  mitään, kunnes  1997  Helsingissä Elinan  kanssa  käydessämme  tapasimme  Kullervon  Stockmannilla.  Hän  kertoi   , että  hänelle  oli   juuri  tehty  sepelvaltimotaudin  vuoksi  ohitusleikkaus, mutta  jaksoi muuten hyvin.  Hänhän oli ollut  töissä  Suomen  Rautateiden  rakennusosastolla, mutta  elämäkertatietojen  mukaan  ei  jaksanut  lukea  valmiiksi  arkkitehdiksi niinkuin  oli  aikonut.  Suvun  kirous  lienee  syynä  tähänkin  hyvin . Aloittelin  sitten  kemian  opiskeluni   siellä  Unioninkadulla olevassa laitoksessa,  jonka laboratiriot olivat  kai  nähneet  parempiakin  aikoja, mutta  saivat  kelvata  vielä  vuosia.Luentojen lisäksi kuuluivat  laboratoriotyöt  asiaan ja  ne  aloitettiin  epäorgaanisen  kemian   kvalitatiivisilla  analyyseillä.   Piti  saada  20  pistettä  kasaan  ja jokaisestaepäonnistuneesta  analyysistä   tuli  miinuspiste. Saattoin  käydä  niin, että  ensimmäisen  talven  uurastuksen  jälkeen  keväällä  oli  -10  pistettä  kasassa.  Kyllä  siinä  vuoden  aikana  porukka  harveni  puoleen, kun   ne  jätti  kesken  kemian  opinnot.  Minä onnistuinkuitenkin  saamaan  hiki  otsassa  nämä  tarvittavat  pisteet, joten  pääsin  sitten eteenpäinseuraavalle osastolle,  eli   kvantitatiivisen  analyysin  osastolle  ja  sieltä   sitten  orgaaniusen  kemian  synteeseihin  ja  niin  edespäin. Opintokavereista  suurin  osa  oli 

sellaisia  vanhempia  kavereita, jotka  olivat  olleet  rintamalla ja  sitten  aloittaneet  opintonsa.  Monet  lukivat  proviisoreiksi  ja  niiden  tarvitsi  saada  kemian  laudatur  myös.  Mäkisen Veijon  kanssa  tehtiin  yhdessä  näitä  töitä. Hän oli ollut  rintamalla

juuri  pahimpaan  aikaan  Kannaksella ja  kertoi kauhujuttua, kun  hän  juoksi  henki kurkussa  pakoon  häntä  takaa  ajavan  venäläisen  panssarivaunua.  Toinen  kaveri

muistutti   elävää  ruumista, kertoi  maanneensa   2  viikkoa  punataudissa  rintamalla, mutta  selvisi    jotenkin hengissä  ja  koska  hänestä  ei  ollut  enää maanviljelijäksi

ajatteli  lukea  itsensä  kaulusköyhälistön  joukkoon.  Osakunnassakin  tuli  käytyä,kun  se  nyt  oli  lähellä  lasipatsia.  Siellä  tapasin  sen  Erkki  Öberin ja  sain  asunnon.  Siellä oli

myös  usein  pingistä pelaamassa  Pekka  Peltokallio, joka  luki  lääkäriksi.  Se  tunsi  minut

kun  se  oli  ollut  Jyväskylän  sairaalassa  kandidaattina  minun  isääni  hoitamassa.  Kun  se  näki  minut,  se  kysyi  millä  rahoilla   sinä  luet  täällä,  kun  se  tiesi,  että  minä  olen

rutiköyhä  invaliidin  poika.  No  kyllähän  se  talous  oli  kireätä, mutta  siinähän  sitä  ryömittiin  eteenpäin  päivä  kerrallaan.  Keskisuomalaisella osakunnalla oli  myös  koripallojoukkue ja  kun  minä olin  ollut jo  oman  kouluni  joukkueessa  minua  pyydettiin  mukaan.  Pelasin  pari  peliä, mutta  jotenkin  minun  kaikki  voimani  olivat  poissa; vähän  ajan  pelattuani  totesin, että  sydän  hakkaa  ja  jalat  tuntuvat  lyijyltä.  Minun  oli  pakko

lopettaa  pelaaminen  ja  sitten   alkoivatkin  nämä  minun   sydänvaivani, joista  minulla  oli  riesaa  monta  vuotta.Kumlin   Minua  jo  lapsena  kovasti  vaivanneet  nielurisatulehdukset uusivat  sitten  Helsingissä ja  jouduin  sitten  ottamaan  yhteyttä  Ylioppilaiden  terveysasemalle.  Olin  kerran  niin   huonossa  kunnossa, että   sain  maata  muutaman  päivän  siellä   ylioppilaiden  terveysaseman  sairastuvalla. Tämä  sairastupa oli  aivan  erinomainen  asia, sillä  maalta  tulleet  opiskelijat  asuivat  useinmiten  yksin ja  jos  he  tulivat  sairaiksi   heillä  ei  ollut  mitään  mahdollisuutta  saada  hoitoa.  Nyt  oli  kuitenkin jo  uusi  aika, sillä  penisilliiniä  oli  jo  käytössä ja  muutaman  päivän  penisilliiniruiskeilla olin  terve. Penisilliini   jouduttiin   vielä  silloin  antamaan  ruiskeina,  sillä  tämä  suun  kautta  annettava  muoto  oli  vasta  tulossa.  Minua  onnisti  myös, kun  sain  sitten  pitkäaikaiseksi  lääkärikseni  Ylioppilaiden  terveysaseman  lääkärin  tri  Kumlinin, joka  oli  myös  Kivelän  sairaalan  sisätautilääkäri.  Kun  minä  olin  epätoivoinen, hän pumppasi  minuun  uutta  elämänuskoa:  todella   suurenmoinen  lääkäri ja  ihminen.   Kun  nämä minun sydänvaivani  vain  jatkuivat  kehoitti  minun  isäni   menemään  professori Kerppolan  vastaanotolle, kun  hänen  tiedettiin  olevan  minua  vaivaavan  " Dystonia  neurocirkulatorian"  asiantuntija  ja  oli  kirjoittanut   aihhesta  tieteellisiä  julkaisujakin. Kerppola  oli  aikaisemmin  parantanut isän vasemmassa  kädessä eiintyneen  hermovian.  Kerppola  oli Helsingin Yliopiston  sisätautiprofessori ja hyvin pidetty  ja  kunnioitettu  lääkäri, joka  hoiti kaikki Helsingin silmäätekevät ; mm  Kari  Suomalainen  taitelija  ja  piirtäjänä tunnettu oli hänen potilaansa. Kari  Suomalainen kertoi  että hän  tykkäsi  huonoa, kun Kerppola  kysyi häneltä hänen mentyään Kerppolan  vastaanotolle, " Miksi tulitte  tänne"?  Kari  tykkäsi, että  se  oli  epäkohteliasta, mutta  Kerppola  tarkoitti  tietysti, että  minkälaisia  oireita  potilaalla  oli  tai  minkälaista  tautia  hän  luuli sairastavansa.  Tässä  nähdään, että  hyvää tarkoittavakin  kysymys  voidaan  käsittää  väärin. Tästä lääkärin ja  potilaan  kohtaamisesta on  kerrottu  lukemattomia  vitseja.  Tietysti  potilas  lääkärille  tullessaan on  kovin  jännittynyt ja  hermona  ja  voi  sen  vuoksi  käsittää ihan  vaarattoman  kysymysen  väärin.  Seuraava  esim. Lääkäri:  "Mikä  teitä  vaivaa"  Potilas :  "No  teidänhän se  pitäisi tietää kun  olette  lääkäri". Minä  kävinkin  sitten Kerppolan  vastaanotolla.  Kerppola oli  mielestäni hyvin  asiallinen. Kysyi  aluksi  miksi olin  tullut  hänen  luokseen ja  kunteli  hyvin tarkkaavaisesti  mitä  hänelle  kerroin  ja  mitä   muut  lääkärit olivat löytäneet. Hän  tutki minut  huolellisesti  ja  lohdutti  minua sanoen,  että  ei  tämä  " Dystonia neurocirculatoria  ole  vaarallista, vaikka  se  tuntuu  siltä  ja  kirjoitti  hyvät  lääkkeet.  Tutustuin  sitten  myöhemmin  Kerppolaan  uudestaan,kun  kuuntelin  hänen  luentojaan  sisätautikurssilla lääketiedettä jo  lukiessani.  Kerppola oli  silloin  juuri  lähdössä  eläkkeelle.  Hänellä oli  erittäin  laaja  kokemus ja  tiesi  mistä  puhui.  Muistiini  jäi ,kun  hän  kertoi, että " Kyllä  nuo  kirurgit  puhuvat  siitä  kuinka  he  parantavat  mahasyövän leikkauksella, mutta en ole  30  vuoteen  nähnyt  yhtään  potilasta,  joka  olisi  elänyt yli  puoli  vuotta   diagnoosin  tekemisen  jälkeen."  Kerppola  vanheni  sitten  hissukseen,niinkuin  me  muutkin  teemme.  Sairastui  sitten  jo  vanhuksena  keuhkokuumeeseen  ja  joutui  tyttärensä  hoitoon, joka  oli  geriatri   Koskelan  sairaalassa, jossa  siihen  aikaan  vanhuksia  etupäässä  hoidettiin. Tytär  ehdotti, että  aloitettaisiin  penisilliinihoito, mutta  Kerppola  sanoi, että  minä  en  halua  mitään  penisilliiniä,  sillä  tiedän, että   keuhkokuume  on  vanhan  ihmisen  ystävä ja  että  siihen  tautiin  kuolee  ilman  tuskia.  Niin  myös  tapahtui; Kerppola  tiesi, kun  oli  näitä  keuhkokuume-vanhuksia hoitanut  vuosikymmeniä,  mikä  on  taudin kulku.  Kun minulla  näitä vaivoja   ajoittain  esiintyi,  tutustuin myös  toiseen  lääketieteen  professoriin.  Eräänä  keväänä  minulla  oli  pitkäaikinen   päänsärky;  kun  sitä  oli  esiintynyt  kuukauden  ajan, ajattelin  että nyt  olisi  jo  aika  mennä  lääkärille. Tilasin  vastaanoton  professori  Bjorkesteniltä, joka  oli  neurokirurgian  professori.  Hän  tutki ja  sanoi, että  sinulla on  ollut  pitkäaikainen  nielutulehdus  ja  se  on  päänsäryn  syy, se  kyllä  häviää kohta ilman  lääkkeitä. Kolme  kuukautta kun  oli  kulunut  särky  oli   yks  kaks  poissa  eikä  ole  vaivannut  sen  jälkeen.  Professori  Björkestenille  kävi  sitten  vähän  huonosti ,kun  hän  sairastui  vähän  ennen   eläkkeelle  jäämistään  eturauhas-syöpään  ja  valitteli  kolleegoilleen, että  minulla  on  vähän   huono  tuuri,  en  olisi   toivonut  kuolevani  sellaiseen  tautiin, josta  olen  itse  tehnyt  väitöskirjan, että  niin sitä   voi  käydä. Keväällä  1953  oli  Yliopiston  kemian laitoksella  ilmoitus, että  opiskelijoilla olisi  mahdollisuus  hakea  stipendejä  ulkomailla  työskentelyä varten. Minullahan oli  vielä  suorittamatta yliopistossa  vaadittava  vieraan kielen pro  exercitio tentti  ja ajattelin, että  siinähän   samassa  voisin  parantaa  heikkoa  kielitaitoani  samalla ja  ehkä  sitten  saisin  sen  tentinkin  helpommin  läpi.  Sain  tietää,  että Englannissa olisi haettavana  stipendi  pientä  tutkimusprojektia  varten  British  National Coal Boardin  Central  Research Establishmentissa  Cheltenhamissa.   Sain suosituskirjeen ylipiston  taholta ja vielä minun entinen  lukion kemianoppettajanikin  tri  Aatu  Nykänen kirjoitti oman  suosituskirjeen,  jossa  hän  hyvin  mairittelevasti   todisti, että  hänellä  ei  30-vuotisen  opettajakautensa  aikana ole  ollut  näin  lahjakasta  kemian  oppilasta.  Sainkin sitten  tämän stipendin ja  tämän  Englanninmatkani  johdosta  parani  englanninkielen taitoni niin että  sitten  palattuani suoritin yliopistossa  helposti  tämän  opintoihin vaadittavan englannin  pro  execitio  kielikokeen. Ylioppilaskunnalta sain matkaraha -stipendin ja sitten  toimintaan.  Rokotusten  ja erinäisten paperisotien jälkeen pääsin lähtemään laiva Aallottarella 28.7.1953 Helsingistä  klo 15.05. Merkintöjeni mukaan  satoi  kuurottain ja  seuraavana  aamuna  tuuli  reippaasti niin että laiva,  joka oli melko pieni, keinui niin, että monet saivat oksentaa   aaamiaisensa mereen.   29.7. lähti sitten  Tukholmasta juna Köpenhaminaan,  jossa oltiin seuraavana  aamuna. Aamupäivällä  sitten lähti pieni lentokone ( siinä 20 paikkainen) Lontooseen. Koneen pienuudesta oli se  hyöty , että  se  lensi  hyvin matalalla,  joten koko  Englannin  maaseudun kauneus  pinine  taloineen ja  hyvin  hoidettuine  puutarhoineen ja  nurmikkoineen  näkyi selvästi.  Lontoossa laskeuduttiin pienelle lentokentälle ja sieltä  kuljetus bussilla  itse kaupunkiin  Hampsteadin  kaupunginosaan, jossa oli lentoyhtiön toimisto. Olin tietysti jännittynyt, sillä olin koko matkan aikana pelännyt, kuinka minä selviän vähäisellä englannin taidollani, kun minulla ei ollut  koskaan ollut  tilaisuutta  puhua  sitä. Kun sitten  hölmön näköisenä  seisoin siinä hallissa tuli  virkapukuinen  mies ja  tarttui  minun  rikkinäiseen  matkalaukkuuni  ja  sanoi   että  hetkinen. Ajattelin, että  tähän jäätiin ja  loppu tuli; Nyt ne  ensimmäiseksi  varastavat minun matkalaukkunikin. Olin  kotona  lukenut  hirmujuttuja  kuinka  Englannissa  ryöstetään ja  tapetaan  ihmisiä. Juuri kun  ajattelin mielessäni,  kuinka minä  saan englanniksi  sanottua:  "Apua,minut  on  ryöstetty",  tuleekin tämä  virkailija  ja  ojentaa minulle  matkalaukkuni, jonka  hän  oli  sillä  välin  korjannut. Tämä laukaisi minun pelkoni,  joten sitten sain jotenkuten kysyttyä  neuvonnasta, mistä lähtisi juna minun  työpaikkaani Cheltenhamiin. Sitten  tulikin ensimmäinen yllätys, sillä  Englannissa olikin  pyhäpäivä ns  Bank-holiday, jota  me  ei  ollut  otettu  huomioon matkasuunnitelmaa  tehtäessä,   joten minun olikin jäätävä Lontooseen. Olin kuullut, että Englannissa on  nuorten  miesten  majataloja ja sain tietää, että lähistöllä  olisi  sellainen, jossa voisin odottaa, kunnes  pääsen  lähtemään eteenpäin. Aluksi  ajattelin  kuitenkin syödä, sillä olin jo  melko nälkäinen  pitkän matkan jälkeen. Lähellä oli pieni ravintola,  jonne sitten kävelin matkalaukkuni kanssa ja tarjoilijan  tuotua  ruokalistan  tilasin halvinta  ruokalajia ,  joka oli  " Fisch and Chips"  Se on friteerattua  turskaa ja  friteerattuja perunaviipaleita.  Kun ruumis  oli  ravittu menin sitten  annettuun  osoitteeseen.  79  Fitzjohns av.N.W. 3 Hampstead  London . (  paikan nimi oli HYELM , home  for  men ja  sitä pidettiin englannin parhaana, sain  myöhemmin  tietää.) nimisestä paikasta asunnon. Oikeastaan se oli  ns boardinghouse; asunto nuorille miehille  täysihoidolla, siis asunto aamiainen,  lounas ja illallinen, eikä mikään majatalo, mutta, kun asuntolan hoitaja  näki minun kuntoni, hän antoi armon käydä oikeudesta ja otti minut  sisään. Minulla oli hyvä tuuri, sillä siellä tapasin monta  mukavaa kaveria,   joista minulla oli myöhemminkin iloa ja saatoin olla  samassa hostelissa myös  tultuani takaisin  Lontooseen. Paras kaveri oli  siellä  Peter Scott niminen nuori mies, joka oli työssä englannin kuuluisimmassa poliisiyksikössä Scotland Yardissa. Hän tutustutti minut Lontooseen ja  toimi  oppaana. Hänen kanssaan kävimme  katsomassa  opperaesitystä  juuri  avatussa  Royal  Festival Hall:issa.  Tämä  Royal Festival Hall oli  rakennettu  1952  tapahtunutta  Kuningatar Elisabethin  kruunajaisia  varten.  Elisabethan joutui   verraten  nuorena  kuningattareksi, kun  hänen  isänsä kuoli   keuhkosyöpään, ketjupolttaja  kun  oli  niinkuin  monet  Windsorit. Peter Scott  kirjoitti minulle  kirjeenkin kotiin palattuani ja  tyypillisenä  poliisina  tiedusteli,  oliko minulta  unohtunut jotakin Englantiin, jotta hän voisi  etsiä sen minulle. Tässä kirje:   Dear  Niilo  : How  are you, I trust you are in good  health at home in Finland. I do thank you for your card on your return home. I must  appologise to you for not writing to you before this time. I have no excuse except laziness. Have you started to  work for living yet or  are  you stilll studying  hard? I  myself at  present am going to  school for one day a week to  study engineering, I  also go two evenings a week to  learn the german language so I am well occupied.  On November  the 3rd last the Princess royal  came to HYELM to open it officialy ( sen täytyi olla siis  prinsessa  Margareta ) she did it by making a  speech in the  sudy  where 70 important  people were  seated.  The  day was  a  great  succes all round  and it  also  gave us much  publicity  through  the  medium of  the  newspaper. But things are  now  getting  very tough in as much as if you  do  pull your weight  you  may  find that you will be asked to  leave, which is not at all pleasant especialy as our hostel is  ment to be the best in London. Needless to  say I am still here and I am in no  fear that I am likely to be just yet. ( Tämä huoli  Peterillä  perustui siihen, että tämä nuorten miesten koti oli tarkoitettu  lähinnä opiskelijoille ,eikä niille,  jotka jo olivat vakituisessa työssä.) Please let me know if there is  any small thingh which you forget while you  were in England I will be only to pleased to get it for you. There is no more news I can think of at pesent so until I hear from you again I will wish you a very happy Christmas and bright new year. Yours  sincerely   Peter  Scott.P.S. Please excuse my my  typewriting this  letter but if I wrote it I  feel shore that you would not  be able to read it. Also the typing mistakes they are terrible. Se  Peteristä hän oli täsmällinen englantilainen  herrasmies parhaimmillaan. Toinen kaveri, jonka  kanssa tuli paljon puhuttua oli  Stuart Aitken ; hän oli hyvin älykäs  ja  taiteellinen; keskustelut hänen kanssaan  koskivatkin etupäässä eri taidelajeja. Tässä  pari  kirjettä  häneltä: toisen  sain  Cheltenhamiin ja  toisen Suomeen.    Bank  House ,  Broughton in Furnes  Lancashire :  Dear Nick,I hope you can understand my handwriting and english  sufficiently to  understand this letter. I have been escheeting a letter from you but  you  are probaly very busy and have not much time to write. How are  you settling down in Cheltenhamn? Do you like it and is  the hostel very good?  I have been to the Ballet again since I last saw you. I went on the following saturday after you had left to the Festival Hall again and saw the first act of " Swan lake" " Vilia and the Polstovian dances from  " Prince Igor". I went with Richard Blake and he knows quite a bit about Ballet as he was going to be a dancer himself. He  said the Festival Ballet company were not very goog and asked me to go with him the following week to see the " Ballet  Rambeot"company at and their theatre. I said yes and he  said  I  would enjoy the  Rambeot company much better. He  was  right I did enjoy them  much better. They were more dramatic. The dances were not just learning the  steps, they put all the feeling they had into  each movement. It was wonderful to watch. I wish you could have seen them. They danced 4 ballets. The first was " The Sylphides" by Chopin, the second was " Mephisto Valse" by Lizt. The third was " Past Recalled" and the last was " Winter Night" by Rachmanioff.I wish I could see it all again. I am  back at home now and life seems  very quite after London. I will be going back to college soon. If you have any time to  share before you go back , my parents would be only too delighted to have  you for a  few days to stay with us at home. Write to me. Cheerio for now. Yours sincerely Stuart Aitken.  Seuraavan kirjeen sain sitten Stuartilta kotiin Suomeen.   Dear Nick.  I must  aplogise  for not writing any sooner  but  I have been very  busy and hope you understand.You have probaly giving up hope of ever recieving a  letter from  me. Golly doesent time go quickly. You are  back in Finland already.It does not seem long  since you where in England and I was in London. I  had a  grand time. My parents where very sorry you were not able to pay them a visit but they say that if you came to England again they hope you will journey to the Lake District and visit them and me. I am sorry I  writing this letter on foolscap but I  have not any note-paper and I hope you  understand.You did not say much about Cheltenham and the  work you did there. Did you pay a return visit to HYELM? We have a tele-vision set now and we can turn a nob on the set and see and  hear entertainment from London. I can see the  best Ballet Companies on the  set.I hope you can understand this  hand-writing. Anyway if  you have any difficulty in reading it write to me and tell me and the next  letter I write to you  will be easier to read.  The country now is changing. The colours are  very beautiful and soon it will be  winter. Christmas is 'not far off and after Christmas  Spring and  the  summer. The year soon goes. I do not know how many  English films come to Finland but if two films come called  "Genevieve" and  " Moulin  Rouge"  ( Moulin rouge  tuli suomeen ja näin sen. se kertoo taiteilija  Toulouse  Latregin  elämäkerran) you must go and see them. Both are as  good as " Limelight" ( Chaplinin  kuuluisa filmi, jonka hän teki Englannissa  muutettuaan pois  Amerikasta)  Write and tell me if you see any of them. Your letters are always welcome. You will have started  work again and are probaly very busy. I  suppose you  will too be preparing for the winter I  suppose the winters are very hard and gruel in Finland. Have you seen many ballets since you haeve arrived home? Inform if you change your address so that when I write the  letters will arrive at the right destination. Is your Parker 51 pen still  working alright ( ostin tämän hienon mustetäytekynän Lontoosta, jotta voisin kirjoittaa kotiin) Do you hear from Peter Scott ay HYELM. Did you meet Richard  Blake when  you returned to HYELM from Cheltenham? Anyway  write and let me know  how you are getting on. Good  bye for now.  Yours, Your old friend Stue. Stuart oli miellyttävä, melkein liiankin miellyttävä. Olisin mielelläni noudattanut hänen kutsuaan vierailla Scotlannissa , mutta kun kaverit kertoivat hänen olevan homoseksuaali ja sen muutenkin huomasi, en uskaltanut ottaa  riskejä ; olisi saattanut tulla  riitaa ja hän olisi saattanut tulkita  myönteisen päätökseni  väärin. No niin tämän Lontoon alkututustumisen jälkeen sitten  matkalaukun  kanssa  Paddingtonin  asemalle, josta  junat  kulkivat  Cheltenhamiin. Junat olivat   sellaisia, joita  näkee  vanhoissa  englantilaisissa elokuvissa, joissa  mennään omaan  osastoon suoraan junan ulkopuolelta.  Juna  lähti  sitten Cheltenhamiin, ja matka kulki Englannin tasaisempien maisemien läpi; Swindon jne. Illalla olin sitten perillä ja saavuin bussilla majapaikkaani,   joka oli entisen sotilaslentokentän parakkialuetta.  Lentokenttää näin  rauhan  aikana  ei  enää tarvittu, mutta  parakit  olivat  tarpeen  sillä  asuntopula oli kova.  Tämä  osa  Englantia on hyvin  tasaista  ja  siellä oli  hyvin  paljon  näitä  entisiä  sotilaslentokenttiä, joita   oli  tarvittu  tuhansien  koneiden  käyttöön. Paikka  oli nimeltään  Bishops  Cleeve ja itse  asuntoaluetta  kutsuttiin nimellä National  Service  Hostel.  Kun sitten  illalla saavuin majapaikkaan ja sain vihdoin asuntoni avaimet,  menin heti nukkumaan. Huone ei ollut  suuri, n.  2 kertaa 3 metriä, mutta  siinä  oli hyvä  sänky  ja  suuri  untuvapeitto kesästä huolimatta. Sellainen saattoi  olla  tarpeen talvella, sillä huoneessa  ei  ollut  mitään lämmityslaitetta  ja  ikkunat  olivat yksilasisia. Aamulla olin tietysti  nälkäinen,  mutta  isossa  kauniissa ruokasalissa  tarjoiltiin vain teeaamiainen  bekonin ja  kananmunan kanssa. Odotinkin sitten  kärsivänä   kunnon  ateriaa, joka  tuli myöhemmin  päivällä. Tarjoilu oli silloin jo nykyaikaista ; itse  sai ottaa ruokakuponkia  vastaan mitä  tarjoilutiskillä oli. Otin tietysti  suuren  annoksen ja  suomalaisittain lopuksi kaiken päälle  ruskeata  kastiketta  runsaasti. Sitä minun ei olisi pitänyt  tehdä, sillä se  ruskea  kastike oli jotain eritttäin  vahvaa, luultavasti chili-pippurikastiketta, joten minä en voinut  juuri  syödä  annoksesta  mitään. Sain siis olla  nälässä  seuraavaan  aamuun, mutta  kuten  ymmärtää  saattaa, en  toistanut  tätä  virhettä  enää koskaan. niin sitä  vähitellen  oppi  sitten  näitä  maan  tapoja. Ruokasalin  vieressä oli  sitten   hieno  oleskelutila  hienoine  nojatuoleineen  ja   tuli  melkein  harras  tunnelma, kun  tiesi, että  niissä  nojatuoleissa  englantilaisten  pommikoneiden  miehistöt  odottivat  määräystä lähteä pommituslennoille  Saksaan  ja  hävittäjälentäjät  suorittamaan  kaksintaisteluja  Saksalaisten  Messersmihejä  vastaan. Parakkikylä oli kyllä ihan mainio asuinpaikka, siitä oli lyhyt matka työhön ja  minulle  oli annettu vielä polkupyöräkin käyttööni. Parakkikylä oli kyllä ihan hyvä  asuntopaikka. Englannissa oli  vielä  kova  asuntopula, koska  sodan  jälkeen ei  vielä  rakennustoimintaa  ollut  riittävästi ja  paljon oli  sodan  jäljeltä  raunioina. Työpaikkani  oli Cheltenhamissa  oleva National Coal Boardin Central Research Establishment, jossa työskenteli mm 400 tiedemiestä.Minun lähin esimieheni oli dr Jones. Hän  antoi minulle projektin, jonka tarkoituksena oli tutkia mahdollisuuksia syntetisoida suurimolekyylisiä väriaineita,  sillä näillä on se  etu että ne  ovat hyvin pysyviä  eivätkä  häviä  vaatteista  niiden  pesun  yhteydessä  helposti.  Lisäksi teimme   eri  hiililaatujen  analyysejä. Laitos  oli  erittäin  moderni  siihen  aikaan. Englanti oli riippuvainen hiilestä,  jota on siellä runsaasti , öljytuotteet olivat kalliita, koska ne olivat siihen  aikaan tuontitavaraa  ja  Pohjanmeren  öljyn  löytyminen oli  vielä monen  vuosikymmenen  takana. Aluksi oli tietysti ikävä,  mutta sitten  kun tuli

lähemmin  tutustuttua  työtovereihin ja  pääsi  niiden  mukaan myös  vapaa- aikana seurustelemaan,  aika  meni   sitten meni paljon  nopeammin.  Työ  alkoi  laboratoriossa klo  8  aamulla ja  sitten  11-12  oli  lounas, jonka  sai   laboratorion  kanttiinissa.  Iltapäivällä  siinä  3  maissa  sitten  oli  se  välttämätön  "afternoon  tea",joka  juotiin  isosta  mukista  ja   englantilaisittain  tietysti  maidon  kanssa.  Maitoahan  minä  sain  myös joka  aamu  asuntoni  oven  eteen  pienen  pullon  englantilaiseen  tapaan  tehtyäni  Milkmannin  kanssa  sopimuksen.  Kuten  myöhemmin  kerron, minun  esimieheni oli  Dr  Partington  hänen  alaisensa  Geoffrey  Jones  ja minun    työtoverit, joiden  kanssa  tein  tutkimusta  olivat  Stuart Aitken ja  Luther  Griffits.  Englantilaiset  ovat hyvin ystävällisiä ja  halusivat ottaa  tällaisen opiskelijan  siipiensä  suojaan.  Laboratoriossa  oli myös töissä tyttöjä   ja  he  olivat myös päättäneet  kantaa  kortensa kekoon minun  viihtyisyyteni  lisäämiseksi   ja sain 3.9.53  seuraavan kirjeen: Nicki, If you`"d like to come  round to see the television tonight it seems to be quite a good  programme  and if you  can"t  manage  this evening perhaps 0ne evening  next  week. If you come tonight I"ll meet  you  outside the Town  Hall  at  8.15.  If you come  on your bike I"ll also cycle down to meet you, but the  bus  will do just as  well. I"ll give  this to Gordon. Just tell  him either "Yes" or " No"  wcich  be  quite  sufficient. Beryl - Olin nähnyt  nämä tytöt  aikaisemmin ja  vaihtanut  muutaman sanan heidän kanssaan. Tällainen  tarjous oli melko  uhraus  siihen  aikaan  Enlantilaiselta tytöltä, sillä paikkakunnalla oli  siihen  aikaan  vielä  hyvin  runsaasti amerikkalaisia  sotilaita, joilla  oli  ruhtinaalliset  päivärahat ja pystyivät tarjoamaan seuralaisilleen  kaikkea  niitä  huveja  joita  rahalla  saa. Berylilläkin oli  amerikkalainen  tuttava, mutta  hän  halusi  uhrautua  minun  vuokseni. Myöhemmin  sain kyllä  kuulla  muilta   laboratorion tytöiltä, että  olen mukava kaveri, mutta  minulla on  aivan liian  vähän rahaa kaytettävissäni. Beryl oli joka tapauksessa  miellyttävä  emäntä, esitteli minut perheelleen, hän asui  sisarensa luona,  joka oli naimisissa ja jonka mies oli   lentokoneinsinööri ja  työskenteli   lähellä olevassa  Glostershire:n kaupungissa.  Beryl  tarjosi minulle  joskus illallisen ja näytti ympäristön nähtävyyksiä. Meistä tuli hyvät ystävät  ja muistelen aina  häntä,  kun puhutaan englantilaisesta "Ladysta".  Kiitin sitten  tietenkin kutsusta, mutta  minulle  tuli tietenkin päänsärkyä,  koska  minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka  tällaisessa  tapauksessa olisi meneteltävä. Eihän minulla ollut mitään seurapiirikoulutusta  ja kuitenkin minun piti  edustaa  maatani.Lisäksi minulla  ei  ollut  edes  kunnon  vaatteita. Poikakavereiden  seurassa tietysti minä en niin ulkonäköäni tarvinnut  hävetä, mutta  nyt oli tilanne aivan toinen.Ajattelin aluksi  kieltäytyäkin kunniasta,  mutta sitten  ajattelin, että  se  tietysti  voitaisiin  tulkita  epäkohteliaaksi  käytökseksi. Ajelin sitten  pyörällä Cheltenhamin keskustaan ,  jossa Beryl asui sisarensa luona tyypillisessä Englantilaisessa omakotitalossa,  jotka ovat  kiinni toisissaan, mutta  muuten  sisältä  käytännöllisesti  järjestettyjä. Sisällä minua odotti koko perhe  tyypillisine Englantilaisine  kohteliaisuusseremonioineen:  aluksi toivotettiin tervetulleksi ,  sitten  muutama  sana  säästä ja sitten tarjoiltiin  tavallinen  viskipaukku. Minä,  joka olin  raivoraitis siihen aikaan, olin vaikeuksissa, mutta en kuitenkaan voinut  kieltäytyäkään. Sittemmin huomasin, että tämä  viski oli tapana joka paikassa, mutta se oli vain laukaisemaan tunnetta ja  aukaisemaan  kielenkannat. Enempää ei ollut  tarkoituskaan tarjota,  joten minun pelkoni, että  tässä on tarkoitus nyt  juottaa  Niilo  humalaan oli  aivan  turha. Päivällisen  jälkeen me  sitten Berylin  kanssa  saimme  katsoa sitä televisiota. Se oli minulle  aivan  uusi  elämys, sillä Suomeen tuli televisio vasta  60-luvun lopulla. Muistan, että  ohjelmassa oli  jännä   elokuva  ja  kaikkein  jännittävimmissä  kohdissa  Beryl  kaivautui  minun  kainalooni  turvaa  etsien, no  olihan  se  hyvä, että  minusta  oli  jotain  apua.  Minä ostin  ensimmäisinä Suomessa television  1969, siis  16  vuotta myöhemmin.  Kun sitten lähdin kotiin Englannista lupasi Beryl kirjoittaa, jotta saisin sillä tavoin jatkaa  englannin  kielen oppimista. Pari kirjettä on jäänyt tallelle vuodelta -54: 13.2.54  My  dear Nick:  It was so nice  to hear from you  after all  this  time. I had quite given  up  hope of  ever hearing from you  It"s  certainly been a long time and I couldnt know your  address. As you say  time passes  before you realise, youth is  so  fleeting  isint it, but  wondwerful  all the  same.Perhaps we  wouldn"t appreciate it  if  it lasted longer By this  time  -( or is it this  summer) I expect  you will be gained your degree. I know it is very  hard work and  there is a lot of  studying  but I wish you lots of luck and  success .  May I say that considering  the short  time you  spent  in England your  English  is  excellent.  I"m sure, if  you spent about 6 months  in England,  your English  would be perfect.   Here in England  we  have  had about 2  months  of  exceptionally  cold  weather, with the  temperature well below freesing point, in fact  at  one period  it  froze the  see, so you can tell  how  cold it has  been. It is  much   better  now  though, in fact, it"s  been  almost like  spring today. I love spring  with its frsehness and young  green leaves  and plants.Everything  has  a  bloom  on it that  isn"t  there at any other  time  of  the year.  I"m  sure you must find  it  even more appealing after  your exceptionally hard winters. You  will be interested to  know that I have receiced  a promotion. Mary Mattews  ( the red head , remember)  who  worked for mr  Kirk has left and I have got her job  as  secretary  to  mr  Kirk. I have my  own office and  the  work is  very much  more  interesting.Did  you have a  good  Christmas?  And  a  happy new  year?  It was  a  great  pity  you weren"t here  for the  Christmas  party it  was  great  fun.  There  was  also  dance at the Belle Vue Hotel  in Cheltenham  which  was  most enjoyable , everyone  certainly " let their  hair  down"  ( had a  good  time)  From now on there  is to be a dance  in  the  canteen  once a  month,  to  be  organised   by  each  department in turn.   Thank  you   for the  photographs  but  couldn"t you manage  one  of  these  with  you too, please? I"d  like  to  say, once  again, Nick,  how  nice  it  was  to  hear  from  you, and  I"m  so  glad  you  enjoyed your stay in Cheltenham. If you  do ever  come to  England again  I  know you"ll  come  and  see us. Please  dont  be  so  long  in  writing  next  time. Take care of yourself my  dear.   Ever  yours  Beryl  XXX  (  kolme  ristiä  kirjeen  lopussa  tarkoittavat   niin monta  suukkoa; tavallinen  lämmin  tervehdys siis ) Seuraava kirje on päivätty 8.10.54 ja osoite on muuttunut:  26  Clarence  Square  Cheltenhamn.   My dear Nick,   The time passes so quicly that I have only now found a moment to write. Thank your postcard  and of course, I have not  forgotten  you. Please note my new address. I no longer  live with my sister and her husband, but with  a girl-friend - we share a flat. I think I prefer to be independent. What are you doing now?  Are you still studying at the university? The new  laboratories which are  in course of  erection at  Stoke Orchard are progressing with amazing rapidity.  The crounwork is complete and they are now putting in the window frames. Life goes on much as  usual at the Coal Board.Luther ( Dr  Luther Griffits )  got married in July and  has  also  received a  car for a wedding present. Alan Castle  plans to get married in february. The litterary festival is on in Cheltenham at the moment. I beleeve  dr Bronowski has partaken in several discussions. A few months ago a play of his  was produced and put on at the  playhouse here. It is  called  " The pace of violence". Have  you heard  of it?  I went along  to see  it and  enjoyed it very much.  I go to evening classes for pottery.  It is  fun but not as easy as I  imagined. Perhaps  after a great deal of practice I will be able to  make  a  jug.  The  weather in England  is  as  usual-raining. In fact  it  has rained almost all  summer.  What is it like in Helsinki?  You will be  interested to know that  the hostel ( where you stayed) is  being  taken down. All the  married  quarters  have already  been  dismantled. I hope  you  have  been  feeling well and  are taking  care of  yourself and not trying to do too much work.  Enid  and  Gil  send  their regards  and I hope  to hear from you  very soon. Yours  Beryl.Olimme  työkavereiden kanssa  eräänä viikonloppuna tutustumassa kaupunkiin ja päätimme  mennä Town Hallin ,  jossa oli tanssit. Talo oli hyvin hieno ja siellä oli suuri juhlasali parkettilattioineen ja pylväät reunustivat salia. Suomesta poiketen siellä oli hyvin runsaasti vanhojakin ihmisiä tanssimassa hienoihin juhlapukuihin puettuna. Minä  tietysti  en  vaatetuksenikaan  perusteella sopinut seuraan,  mutta kuitenkin jotku daamit hyväksyivät minutkin tanssikaverikseen. Enlannissa kun on tapana, että daami  usein kieltäytyy  tanssimasta,   jos  häntä hakee jokin sellainen kavaljeeri,  josta hän ei ole kiinnostunut. Eräs  tummatukkainen  tyttö,  joka  kuitenkin  tanssi kanssani osoittautui olevan ranskatar nimeltään Andree  Rovello. Meistä tulikin sitten illan mittaan  tuttavat  ja kun sitten yritin olla  englantilainen  " gentleman"   ja  saatoin hänet kotiin (  olin oppinut  kavereilta , että pitää  kysyä  " May I see your  home "; pyysi hän kiitokseksi saada tarjota minulle  päivällisen jonakin iltana.  Andree oli,  jonkin varakkaan perheen lapsi Monacosta ja hänet oli lähetetty  Englantiin oppimaan kieltä. Andree asui  erään  Englantilaisen vanahahkon Ladyn luona,  joka  piti tarkkaa  huolta  Andreen menemisistä. Andree oli  katolilainen, joten kun kävimme  Andreen kanssa ulkona  kävelemässä seurasi Lady aina mukana  esiliinana, kuten sitä sanottiin. Andreenkin kanssa sitten  vaihdoimme jonkin aikaa kirjeitä kotiin palattuani tässä  muutama:   6.6.1954   Dear Nick.   Just a few words  to  ask  some news. I hope you are  well and all your  family too.  I  suppose you must have a  lot of  work  now with all the examinations coming  on. I am  trying  to go  through an examination for  english for  foreign students  at the  end of  this  month, so  I am  busy  studying too. I  have  been back  over here  for  nearly  3  weeks  now  and  missing  very  much  the  sun  as  since I  am  here  it  has  been  raining  all  the  time.  I have  been  yesterday  to  Oxford  to   visit  the  town, colleges  a  very  interesting  one  is  Christ  Church  which is  I  believe the oldest  one built  under  Henry  the VII.  There is a lovely botanic  garden too. We  had  lunch by the  river but the rain came to spoil everything. I wonder if you have received the post- card  I sent from  Monte Carlo. I had wonderful holidays. I  went to Italy, the  weather was so lovely, and all the same we were in winter still, I went swimming several times. The sea was so wonderfully blue. It was such a contrast which always strike me very much. You  live  England still a  sleep under the  hardness of  winter and  you awake in the  south of  France to  find  that spring has already come.Everything is  there colours, lights and  songs, it is  always such a  wondwrful  surprise and  reward for  me. I do hope you will come one day to my beautiful country and that I  will have the  pleasure to show you the sights. In hoping to get some news  with love and kind  remembrances  yours  Andree. Toinen kirje  10.7.1954  Dear Nick,   Thank you so much  for  your nice long letter  and beautiful  post card that I  received  with  pleasure. You are lucky to have   such a  fine and  warm  summer, here  in spite the calendar  summer  has  not yet come; it is  cold, windy and a  lot of  rain every day  ,but  sun  never. I feel so home sick  sometime and  I  will not  stay  very  much  longer in England. It  is  nice for you to  have such an interesting job  so  nice  when one likes it and is  pleased to do it. I wish I will be  able  to  find something too when I go back home but  it  is  so  difficult I  should like  travelling- but ---. I  am now quite  well again, it  was  really nothing  very  serious, it  was  just an  appendicitis with  complications  but I  have  forgotten  all about it  by  now.    Yes,  time  has been going very fast  indeed, it  is  hard  to  belive  that  it  is  already  a  year we  have  met.  Here the life has not chanced much,  the  evenings are  still so  quiet, too quiet  for  me sometimes, it makes me  feel so  old. in spite of the bad  weather thegarden has been looking lovely but it is  dying away now. I am  sure there  must be still a  lot of  clouds above  Devil"s Chimney ( Korkea kukkula  lähellä Cheltenhamia, näköalapaikka,missä kävimme  Andreen kanssa ja josta minulla on valokuva) but I  have never been there  again since the  day I  went there  with you. I  think I  will have a lot of  good souvenirs of  England  but when I  think back on them I feel sad  of  so  many nice  happy  and  pleasat moments which will  never happen again, really  looking back  over  my  whole  life it is  the same. I  should  have like to  die  young. I think it  is  such  a  privilege- may be, you think I am rather  silly but  I  feel  so  sad  today  and  I  am  pleased to be  able  to  talk to  a  friend. I  received  to  day  a  letter  from  my  mother  who  told  me of  the  deaths of  two  old ladies  great friend  of  mine, that  as  made me  sad. But  I  am  sorry to  disturb  you  like  that, I  hope  you  will forgive me. About  3  weeks ago  I  went  to  Bristol for  my  exam, I  hope I  have done well I  am  now  waiting for  the results, which  will not  come before  the  middle of  August.  I  hope  you  are in  good  health and all your family too. Miss  Peppercorn send you  her kind remenberances.  With  all my love  Yours Andree p.s.  Please  tell me more about your  work. Will you please forgive  all thr mistakes but I  am hurrying for the post.Seuraavan kirjeen  sainkin sitten Lontoosta  9.10.1954:    Dear  Nick.  Will I ever be  forgiven for that long  silence, I meant so often to write to you  but I am always so busy and time seems to  fly  away so quikcly.  Thank you  so  much for your nice  long  letter that  I  enjoyed. I  do  hope you  are  well  by  now. Miss Peppercorn  has not  been very  well  lately, but  is  getting  on  now. We  have been in London a  few  days  and  I do enjoyed that. I am a little freer  and can go about by  myself sights seeing.  The  weather has not been good for  the  whole of  this  summer, rain, rain and cold all the  time  and winter has already come , dark and  grey. I am  longing for  the  sunshine of  my  country but in  spite  of that I do  not know  if I should like to  live again all the time in Monte  Carlo; life there  is  snobbish  and  empty  there  is  nothing  really interesting to  do. I like the  kind of  english  life in many  ways but  it  is  so  difficult  to decide  and do the right  thing  always. But  as  you  said I ought  to  find a  job which is  mich nearer life, with Miss Peppercorn it  is  sometimes  very  lonely, in spite of  her great kindness or  perhaps becouse of her kindness. Your  job  sounds  terribly  interesting. You  ought to tell me more  about it. What more   wonderful thing  than  to  work  helping people to  improve  themselves  and be  happier. It  is  so  human  and   christian.  but  it  needs a  lot of  willpower  and  courage. It  needs courage too sometimes to live. Life is not  always " pink coloured"  and  often  when a  little  happiness  comes  along samething  happens  and  you are in the  darkness again,  courage is  what  I  lacked  I  am  a  little  coward  and  too  often full of  self-pity  whwn I mought to thank  God for all   He  gives me. Perhaps I am  asking too much to life  and it is no  good  either.  I  do  appreciate  our  friendship  very  much, it  is  so  nice  to  think  that  somewhere in  spite  of  the  distance  I  have a  friend  with  whom I can talk  and  who  can  understand  me, It  is  a  warm   feeeling and  conforting. I do  know that we  all need and  want love. The  feeling that  you love  and  are  loved helps one to blossom, but it is  not a  resting  feeling  whwn one begins to  love; one begins  to  suffer.  It  is  something  we  can not  help all the  same if  we   want to. The course of  true  love never run  smoothly  and  you  always  get  hurt  into  it-- why must it be  like  that. Some people can be  happy and find the  right  person, some  cannot, it  is  just  fate perhaps. The  poem of Paul Verlaine   you sent  me  is  one I  like  the  best it  is  so lovely.  I am  reading  now  some poems  transleated  from old and  original Bengali, I  just  love  them they  are of such a pure  beauty, I can read  them over and  over again and  find each  time  something   I  like more. I do  read a lot  of  english  books  now. I  must  tell you that I have  been succesful at  my  exam and I am very  pleased. I want now to learn shorthand and  english typing.   Perhaps next time we  meet we  will be  able to speak French  together., will it  be fun and  nice. I am  hoping thhat my  letter will find you and and all  your family in good  health. I  will close it for  today  sending  you my  kind  rememberances  Andree p.s. Exceuse  me for my writing but I am doing it in bed. Write soon if you can.  Kun näin jälkeenpäin lukee näitä kirjeitä,  tulee mieleen,  kuinka selvästi    niistä käy  ilmi kirjoittaja  luonne:   Peter Scott  täsmällinen virkamies, poliisi myöskin vapaa-aikanaan.  Stuart  Aitken  varakkaan perheen lapsi , mutta  harrastukset  enemmän  naismaisia.  Beryl  mukava  tyttö, jolla  jalat ovat  tukevasti  maassa  ja jolle  kaikki  asiat  ovat  järjestyksessä, ei mitään turhia syvällisiä pohdintoja ja  jolla  oli  mielessä, että  kohta olisi  kai  aika perustaa  perhe, kun kaikki  kaverit jo  alkoivat  mennä  naimisiin.  Andree oli taas  rikkaan  perheen  tyttö, jota  oli pidetty  tiukoissa  ohjaksissa ja  jonka  ainoat  läheiset kaverit olivat  vanhoja  Ladyja. Hänellä oli   ja  sen  huomaa  kirjeistäkin selvästi  existenttiaalisia  probleemoja. Hän piti elämää Monacossa  snobbimaisena, siis tyhjänpäiväisenä, kun siellä ei ollut mitään mielenkiintoista  tekemistä. Hän selvästi  etsi  sijaansa  tässä  elämässä, mutta uskonto  kahlitsi  häntä  melko tavalla. Hänelle  minä olin  virkistävä  tuulahdus ; ihminen ,   jolla oli runsaasti  maallisiakin huolia , jonka on tehtävä kovasti työtä saadakseen edes jokapäiväsen leipänsä.  Työkaverillani  Stuart Aitkenilla  oli  auto jota  kutsuttiin nimellä  " Old Bessie"  ja sillä tehtiin  tutustumisretkiä mm Stradford on Avoniin,  siis  Shakespearen kotikaupunkiin ja  katsoimme  siellä olevassa  teatterissa jonkin  Shakespearen näytelmänkin. Illan lopuksi  taisimme  käydä joissakin tansseissakin.  Stuart Aitkenin  vapaa-ajan  harrastus  oli taidetanssi ja  hän  sanoi, että  se  on  mukavinta  kuntourheilua  ja  hienosti  se  Stuart   siellä  tanssilattialla  liikkuikin.  Joukon johtaja  oli minun esimieheni Dr.Ph. Luther Griffiths , joka  nuoresta  iästään huolimatta , 24  vuotta, oli jo  ennättänyt  tehdä  tohtorinväitöskirjan! Hän oli  hyvin  varakkaasta  perheestä ja  kertoi mm omistavansa  satoja  lampaita, joten   sukkalangasta ei  perheessä  olisi  puutetta.Tässä oli jotain näistä vapaa-ajan harrastiksista,mutta kerronpahan vähän lähemmin  työstänikin . Koska minun tehtäväni oli  uusi  synteesi, oli  siis  mentävä  ensin kirjastoon  tutustumaan kemistien  raamattuun Beilsteinin  monikymmenosaiseen teoksen,  jossa on kaikkien tunnettujen  aineiden  synteesit. Tälloin  totesin sen kummallisen  asian, että vaikka Beilstein on  tärkeä kirja  kemisteille, ei minun englantilainen esimieheni osannut  lainkan saksaa, vaan jouduin hänelle kääntämään  suren osan  siitä mitä me  tarvitsimme. Tämä  tietysti kohotti itsetuntoani ja niin päästiin  työhön.  Varastosta  haimme sitten kaikki tarvittavat  aineet  ja tarvikket. Lähtöaine  oli anthraquinone, jossa on kolme bentseenirengasta. Reaktiossa  oli tarkoitus saada neljä bentseenirengasta sisältävä  molekyyli,jossa olisi reagoiva  C=O ryhmä   joten  tuotteesta  tulisi  verraten  suuri  molekyyli. Työ ei  tietysti  ennättänyt tulla kokonaan valmiiksi minun  aikanani,   joten   julkaisun nimeksi pantiin :" Preliminary investigations for  synthesis  of  high molecular  dyestuffs".  Toinen työprojekti oli " Determination of  water content and  free carbon content of  fluid-processes  tar" Tämä " Fluid process"  oli silloin  suuri  tutkimuksen  aihe, tarkoituksena  oli jauhaa hiili ja  sitten  nestemäisessä  muodossa  käsitellä sitä. ;  saada  siitä  kaikki  kemikaalit  irti  jatkuvassa prosessissa.  Viimeinen projekti oli sitten  "  Thermal  cracking  of  alkyl-phenoles"  Tarkoituksena oli siis   jalostaa  fenolia  eteenpäin, koska  sitä  oli  erittäin  runsaasti  saatavilla.Väliajalla esiteltiin minulle sitten laitosta ja  muutakin työtä, jossa  saisin yleiskäsityksen. Siellä erikoisesti kinnitti huomiota  infrapunaspektrogafi, joka oli siihen  aikaan niin  uutta, ettei  sellaista  ollut  koko pohjoimaissa. Valokuvausosastolla  sain nähdä  kameran, jolla  otettiin  miljoona  kuvaa sekunnissa, kemiallisten, lähinnä plasmareaktioiden tutkimiseksi, samanlaisia oli vain amerikassa  atomipommien  valmistajilla. Koska itsekin valokuvailin tulin  tutuksi  osaston johtajaan David  Dearnleyhin, jolle  sitten  myin  oman  kamerani joka  oli silloin 6x6 cm:n  Flexaret. Kamerat olivat silloin Englannissa  kalliita. Vähän ennen  kotiin  lähtöä  laboratorion  johtaja   Dr  Partington  kutsui  minut  päivälliselle  kotiinsa,  se  oli  ilmeisesti  sellainen  traditio.  Partingtonit  asuivat viehättävässä  talossa,  joka  oli  varmaan  Shakespearen  ajoita,  olikikattoineen, mutta  myvin  nykyaikaisesti  modernisoitu.  Päivällinen  oli  hieno,mutta  en  tiedä  tekivätkö  minun  pöytätapani   isäntäväkeen  sivistyneen  vaikutuksen, mutta  yritin  ainakin  parhaani.

Partintoneilla oli  yksi  lapsi  5  vuotias  herttainen   tyttö, joka  sitten  näytti  minulle  hienoa  kirjastoaan  ja   tytön  isä  kertoi, että  tyttö  oli  oppinut  lukemaan  3  vuotiaana.  Ajatteli  siinä, että  ei  ihme  että  englantilaiset  ovat  eteviä, kun  oppivat  lukemaan jo   4  vuotta  ennen  meikäläisiä.  Kaikki  hyvä  loppuu  aikanaan  ja  ja  tehtyäni  kirjallisen  selostuksen  tutkimustyöni  tuloksista   esimieheni  Geoffrey  Jonesin  avulla,  jonka  hän  sitten  lähetti  minulle,  kun  se  oli  painettu,  sain  pakata  laukkuni  ja   lähteä Lontooseen  takaisin. Siellä  tapasin  uudestaan  Peter Scottin ja muuta  kaverit.  Lontoossa  ostin  sitten  tuliaisia  kotiin  vietäväksi. Isälle  ostin  parasta  englantilaista  tupakkaa "Navy Plieriä",  mutta  isä  ei  siitä  lainkaan  pitänyt, kun  se  oli  liian  mietoa  suomalaisiin  savukkeisiin  verrattuna. Koska minun  pukuni  alkoi  olla  jo  melko  resuinen  menin  Selfridgille, joka on  kuuluisimpia  vaatetusliikkeitä Lontoossa, ja  ostin  itselleni  puvun.  Kaupassa  oli  tietysti paljon pukuja,  ja  kun  minä  kauppiaalle  esitin  , että  pitäisi  saada  puku  sanoi  hän  " I  have  one  suit   which  suits  you sir"  eli, että  minulla on  herralle yksi  puku joka  sopii.  Kokeilin  sitten  sitä  pukua  ja olin  ihmeissäni, sillä  se  todella  sopi kuin  valettu. Täytyi  sanoa, että  kovatasoisia  myyjiä  oli  Selfridgillä. Peter  Scott  sitten  saattoi  minut  Victoria-asemalle, josta  lähti  juna  Doveriin.  Doverista  sitten  junalautalla  yli ja  Odenseessä vaihto Kööpenhaminan  junaan.  Matka oli  pitkä  ja  olin  alunperin  ajatellut  syödä  siellä  junan  ravintolavaunussas, mutta kun  minä menin  katssomaan  hintoja  totesin, ettei minun  rahani  riittäneet.  Istuskelin  sitten  siinä  junavaunussa  nälän  kurniessa  suoliani.  Vieressäni  istui  nuorehko  nainen, jonka  kanssa  juttelin   huonolla  saksankielen  taidollani.  Hän  oli  sairaanhoitaja  ja  kai  hän  näki, että olen  kuolemaisillani  nälkään, joten  hän  jakoi  sitten  minun  kanssani  eväänsä, joten pääsin  eteenpäin.  Paljon  olen  saanut  elämässäni  apua  noilta  nais- ihmisiltä. Vähitellen  sitä   sitten  päästiin  kotimaan  kamaralle  ja  tämä matka  jäi  muistojen  joukkoon.

Englannista  tultuani aloitin sitten  syksyllä  opintoni ja  samalla suoritin myös sen Enlannin  pakollisen  pro exercitio tentin ja   se  meni oikein  helposti kiitos   sen  vuoksi, että  olin oppinut  kieltä niin hyvin.  Kielikokeen  jouduin  sattumalta  tekemään  entisen  luokkatoverini  , sittemmin  professoriksi  tulleen, Olavi  Riihisen  kanssa, ja  totesimme, että  se  tuo  suomalaisen  kieli  ei  tahdo  oikein  taipua noihin  ulkolaisiin  äänteisiin, tosin minulla  se  meni  vähän  paremmin, kun  olin  sitä  oikein  paljasjalkaenglantilaisten  kanssa  treenannut.  British  Council järjesti  myös  samana  syksynä  kilpailun  Euroopan ylioppilaille,  jonka palkintona oli  stipendiaatti  Gambridgen  yliopistossa. Koska  olin  oppinut  rakastamaan englantilaista  kulttuuria  ja  englantilaisia, ajattelin, että  tässä olisi  tilaisuus  tutkintoon, joka  olisi  jo  valmiiksi  rahoitettu. Kielitaitoni perusteella voitin kilpailun pohjoismaisen osan.  Eräs  Hollantilainen voitti  sitten koko euroopan kipailun. Minun  virheeni oli  se, että  en  ymmärtänyt mikä  tässä oli tärkeintä. Haastattelussa  minulta  kysyttiin, osaanko  soutaa, tyhmyyttäni  vastasin, että  en  osaa. Nyt on niin että  urheilusaavutuksilla  annetaan  Englannissa  suurempi  arvo kuin  meillä ja  varsinkin  tämä  soutamisen  taito on  Gambridgessa ja  Oxfordin  yliopistossa tärkeä. Nämä   yliopistothan  kilpailevat  vuosittain  tässä lajissa. Jos  olisin  vastannut  tuohon  kysymykseen toisin, olisivat  pisteeni  nousseet   huomattavasti. Olinhan  muuten  kooltani  tuollainen  soutajatyyppi. No  en  tiedä  kuinka  elämä olisi  sitten  järjestynyt, jos  olisin  päässyt  Gambridgeen--  ehkäpä  Remeksen  perheestä  olisi  tullut   englantilainen  perhe  sitten.  No  opintoja  jatkettiin  sitten  Suomessa  ja  keksittiin  sitten  niitä  lisätuloja  sillä  valokuvauksella,  jotta  päästiin  taas  vuosi  eteeenpäin.  Kesällä 1954  uskalsin jo hakea  kemistin työtä   kotikaupungistani Jyväskylästä   ja  sain  työtä Rautpohjan  tehtaan laboratoriosta kesäksi. Siellä  sain  tutustua  metallien  spektraalianalyysiin:  hiilivalokaaressa  poltettiin  pieni   määrä  tutkittavaa  jauhetta  ja sitten  valo  johdettiin  prisman  läpi jolloin  spektraaliviivat  voitiin  valokuvata  tavalliselle  valokuvauspaperille. Menetelmä oli vanha, mutta  erittäin  tarkka. Siinä  ei  saatu  vain  selville  mitä  ainetta  tutkittava näyte  sisälsi, vaan  myöskin  kuinka  paljon. Minulla  oli  siellä  myös  pieni  erikoistyö, jossa  tutkin  eri  keraamisten  materiaalien  ns  lämpöspektriä:  kaikki  aineet  sitovat  lämpöenergiaa  eri  tavalla  lämmitettäessä, joten   jokaiselle  aineelle  muodostuu  oma  käyränsä  lämmitettäessä. Tällä on   varsinkin  tulenkestävien  tiilien  rakenteessa  tärkeä   ominaisuus . Minua  alkoivat  taas  vaivaamaan nielurisat,  jotka  olivat   riesanneet  minua  lapsesta  asti. Kun Jyväskylään  oli   juuri  valmistunut uusi  Keskussairaala ja  olivat  saaneet sinne spesialistejakin, päätin  viimein  leikkauttaa  pois  nuo   kiusalliset  risat.  Menin  sitten  eräänä  aamuna  sairaalaan  ja  sain  leikkausta  odottaessani  morfiinipiikin. Ajattelin, että nyt  minulle  varmaan  tulee  ihana  olo, mutta olo  tuli  päivastoin  melko  kurjaksi, en  tahtonut  pysyä  pystyssä,kun  kävelin  leikkaus-saliin. Siellä  jo  tri  Saltevo odotti ja  paikallispuudutuksen  jälkeen  hän  nipsautti   risat  pois.  Vaikka  pelkäsin , leikkaus  oli  lähes  kivuton  eikä  juuri  vuotanut  verta. Illalla  sitten  jo  osastolla  söin lihakeittoa ja  sekin  meni  hyvin. Sinne  leikkaus-saliin  sitten  jäivät  minun  kurkkukipuni  ja  angiinani,  niitä  ei  ole  näkynyt, vaikka leikkauksesta on  jo monta  kymmentä  vuotta.   Korvalääkäreillä oli silloi  työtä  kovasti ja  lomia  vähän. Niinpä  Saltevosta  oma  tarina. Eräänä  kesänä  Saltevo oli jatkokoulutuksessa  Helsingissä ja   perhe oli Jyväskylässä. Osastolla  oli niin  vähän  korvalääkäreitä,että ei  ollut  mahdollista  antaa  kesälomaa.  Saltevo, mietti  ja  sanoi  kavereilleen, minulla on  tuossa  kaulalla  pieni  patti,leikatkaa se  pois  niin  saan  vähän  sairaslomaa,niin että  pääsen   katsomaan  perhettäni. No  patti  leikattiin  ja  Saltevo meni lomalle  tyytyväisenä. Kun  hän  tuli   takaisin sai  hän  kuulla, että  hänen  vaarattomaksi  luulecvansa  patti  olikin patologin  tutkimuksessa  osoittautunut  olevan  syöpäkyhmy. Talvi  meni sitten  tavallisten  opintojen merkeissä ja  seuraavana kesänä oli  sitten jo mahdollista saada  työtä  omalta  alalta  kun  opinnotkin jo  olivat  edistyneet pitemmälle. 1955  olin  sitten työssä  Jyväskylän Keskussairaalan  laboraattorina. Tarkoitus olisi ollut, että  keskussairaalatasoisten  laboratorioiden  esimiehenä olisi ollut  kemisti  tai  laboratoriolääkäri. Aikaisemmin oli  esimiehenä toiminut  sairaanhoitaja. Keskussairaala- verkosto rakennettiin  niin  nopeasti, ettei  laboratoriolääkäreitä, eikä  edes  kemistejä ollut riitttävästi  tai   virkoja  ei  ollut  perustettu  vielä. Palkka  oli jo  melko hyvä  valitettavasti en  ollut  vielä  pätevä  hakemaa  vakituista  virkaa. Tein  laboratoriossa  kaikki  vaativammat  analyysit  erikoisesti  paljon  oli  verensokerimäärityksiä, jotka  silloin  tehtiin  vielä  hankalalla  Somogin  menetelmällä.

Aikaisempina  opiskelukesinä  olin työssä m.m. Orionin lääketehtaan org. syntteesilaboratoriossa,  SOK:n  keskuuslaboratoriossa 1956  ja kaiken kukkuraksi  1957

myös tutkimusassistentin toimen  Nobel-palkinnon  saajan  aketeemikoo  Artturi Virtasen  laboratoriossa.  Orionin kesä  oli  hyödyllinen siksi, että  sain  lähemmän  käsityksen  siitä  kuinka  lääkkeiden valmistus  suuressa  skaalassa  tapahtuu. Täytyy muistaa, että  lääkkeiden  tehdasmainen  valmistus  oli  verraten  myöhäinen ilmiö.Aikaisemmin  tapahtuii  lääkkeiden valmistus  apteekeissa ja  vasta  sotien jälkeen,  juuri  lääkärien  perustama  Orionin lääketehdas aloitti  massavalmistuksen.   Tähän  oli myös  syynä  voimakas  sairaalalaitoksen  ja  koko lääketieteellisen  hoidon  kehittyminen.  SOK:n keskuslaboratorion  kesä  oli  siitä mukava, että laboratorion henkilökunta  oli tavattoman miellyttävä.  Johtaja  oli lähellä  eläkeikäänsä oleva  mies,  joka  sairasti Parkinsonin tautia, tämä ei kuitenkaann mitenkään vaikuttanut hänen  henkisiin kykyihinsä.  Laboratoriossa tutkittiin kaikkien SOK:n  tukkuliikkeiden ostot, olivatpa ne sitten  appelsiinejä , jäätelöä tai muuta.  Ostettavan tuotteen oli  siis  sisällettävä  sitä mitä  sen väitettiin olevan.   Artturi Virtasen laboratoriossa voi sanoa,  että  ensimmäistä  kertaa  pääsin todelliseen  huippututkimuksen piiriin. Olin silloin jo  melko pitkällä opinnoissani, koska  viimeinen osa  siis erikoistuminen juuri Virtasen  erikoisalaan  biokemiaan  oli  omankin  opiskelujeni  kohteena. Virtasen laboratoriossa   olivat silloin työssä  m.m.  biokemisti  Miettinen  ja  ulkomaisina muistan  englantilaisen  tri  Williamsin. Virtanen  lähetti  sitten  Miettisen  Hanfordiin Englantiin  tutustumaan  radiokemiaan, joka  oli  silloin  aivan  uusi ala. Tässä   siis  tutkitaan  biokemiallisia  ilmiöitä  radionukleiidien  avulla, näitähän valmistettiin juuri  Hanfordissa ja  sitten  niitä  sieltä  toi  juuri  Mietinen  Suomeen  tullessaan, joten Suomessakin voitiin  aloittaa  työt näillä uusilla  välineillä. Miettisestä tulikin siitten radiokemian  isä Suomessa ja on  saavutttanut jopa  kansainvälistäkin kuuluisuutta lähinnä  myrkkykaasujen  analyysimenetelmien ja -laittteiden kehittämisessä.  Miettisen kohdalla kerrottakoon tässä pieni anekdootti: Miettinen  väitteli  biokemian  tohtoriksi,mutta oli tehnyt väitöskirjansa  Virtasen laboratoriossa , eikä varsinaisessa Biokemian laitoksessa,kuten tapana on. Väittelyssä  oli arvostelijana  tietysti myös biokemian professori  Erkama , jonka  mielestä  Miettisen väitöskirja  ei  oikein täyttänyt  väitöskirjalle  asetettavia  kriteereitä. Tällöin  nousi  itse  Virtanen  esille ja perusteli minkä  vuoksi   hänestä väitöskirja oli   tieteellisesti pätevä. Niin korkea oli Virtasen  arvostus, että  tiedekunnan  edustajat  ja  asiantuntijat  uskoivatt  enempi häntä, kuin  alan  istuvaa professori  Erkamaa. Tässä  oli  Virtanen oikeassa,sillä jos  väitöskirjaa ei olisi hyväksytty , loistavan tiedemiehen ura olisi tyrmätty heti alkuun.  Kun  aloitin työskentelyni laboratoriossa, minuulla oli  ensiksi keskustelu Virtasen kanssa, jolloin  sovittiin  työn laatu.  Virtanen  sanoi, että  tarjoan   sinulle  kaksi vaihto-ehtoa: tieteelinen  työ ilman palkkaa tai  tutkimusprojekti  ilman palkkkaa, mutta  mahdollisuus  jatkaa väitöskirjaan  asti.  Tässä tein  elämäni  suurimpia  virheitä; valitsin palkatun tutkimusassistentin  työn. Osittain  tämä johtui  minun  hälyttävän kurjasta  ekonomiasta ( tuskin  Virtasella oli koskaan ollut  näin kurjassa  taloudellisessa  asemassa  ollutta  tutkimusassistenttia)  Luultavasti  toinen vaihtoehto olisi ollut  kuitenkin parempi, sillä  työtoverini Linko  sai sitten  minun työni  perusteella  väitöskirjansa valmiiksi ja muutti  professoriksi  Amerikkaan.  Sain kuitenkin  paljon suuremman  hyödyn  työstäni Virtasen laboratoriossa   myöhemmin:  Luettuani lääkäriksi,  halusin  sitten  erikoistua. Yliopiston erikoistumispaikan saaminen edellytti kuitenkin väitöskirjan  tekemistä.  Minulla  oli  tutkimustöitä, mutta ei väitöskirjaa. Oli vähän niinkuin  vaikea tilanne.  Päätin  silloi   rohkaista mieleni ja kääntyyä vanhhan  esimieheni Virtasen puoleen.  Kerroin hänelle probleemani ja  hän  lupasi kirjoittaa suosituskirjeen,  jonka sittten liiitin  hakupapereihini ,  kun hain erikoistumispaikkaa. Niin suuri oli Virtasen nimen  vaikutus, että sain  erikoistumispaikan. Virtasta on  viime vuosina  arvosteltu,mutta  mielestäni hän on  ehdottomasti  suurimpia ja  humaanisempia  ihmisiä,joita  Suomessa on ollut.  Hän kohtteli  meitä kaikkein pienimpiäkin  tutkijoita kuin  vertaisenaan, Hän kävi,joka päivä laboratoriossa kysymässä työn  edistymistä ja neuvoi henkilökohtaisesti jokaista  työtä. Minun  projektini  oli  etsiä  uusia   aminohappoja. Niitä oli aikaisemmin  löydetty 67 ja  tässä työssä  Akatemikko Virtasen  työryhmä  oii  maailman  johtavin.  Työtä  tehtiin  uuttamalla  eri  kasvien  sisältämät   aminohapot   alkoholiliuoksella, puhdistamalla ne ja lopuksi  eristämällä ne  kromatografialla,joka  myös  oli  aivan  uusi  menetelmä siihen  aikaan. Koska  minulla ei ollut  kasviopin tutkintoa, kutsui Virtanen  erään kasvien  asiantuntijan  laitokseen ja  mesitten  teimme  yhden päivän  retken  luontoon  ja keräsimme  niin paljon  erilaisia  harvinaisia  kasveja kuin mitä  ennätimme ja  joiden  aminohappoja  ei  laitoksessa  oltu  aikaisemmin  tutkittu.  Seuraavana päivänä kasvit sitten  murskattiin  Waring  Blendorissa  alkoholin kanssa ja  seos  pantiin  syrjään odottamaan  myöhäisempää käsittelyä.  Alkoholi  tislattiin pois ja  jäännös käsiteltiin suolahapolla, ajettiin  joninvaihtajahartsin läpi , vesi  poistettiin ja  jäännös  ajettiin n.s  kaksisuuntaisella  kromatografialla, jolloin  aminohapot  erottuivat  täpliksi  paperilla,  ja voitiin  saada  esille.  Samalla  aminohapot voitiin tunnistaa sillä  rinnakkain  saatettiin ajaa   kromatogrammi  tunnetuista  aminohapoista.  Mikäli  kartassa  esiintyi tuntematon täplä ; tätä  aminohappoa   sitten   konsentroitiin   eristämällä   kromatografialla  ja   suoritettiin  lopuksi  aineen  analyysi.  Koko  kesän  työn tuloksena onnistuin  löytämään  Kalliokielo  nimisestä  kasvista  aikaisemmin  tuntemattoman  aminohapon  , joka  kemiallisen  analyysin  jälkeen olevan  piperatsiinia ja  oli   siten

68.s  tunnettu  aminohappo.  Kuten  mainitsin laboratorio oli hyvin kansainvälinen ja minun  aikanani  siellä  oli eräs tri Williams  Englannista, joka  tutki  syytä  lehmiä kesällä vaivaavaan ns ähkytautiin.  Hän yritti  eristää  apilastata   ainetta  joka selittäisi tämän taudin esiintynisen. Hän kykeni osoittamaan, että apilan  sisältämien  saponiinien  määrä  lisääntyy   voimakkaasti  kesäkuun lopulla,jolloin  juuri  tauti   esiintyy.  Hän käytti myös työssään  uutta  menetelmää  ns  jäähdytyskuivausta,jossa  molekyylit eristyksen  aina  saadaan säilymään muuttumattomana.Tri Williams  oli kovasti kiinnostunut   luonnosta ja minä  teinkin hänen kanssaan  retken  luontoon,jolloin kalastelimme ja  saatuamme  mainion  saaliin  ahvenia, keitimme  siitä  makoisena  sopan. Kotimatkalla  tapasimme  polulla  kyykäärmeen, joka  peloitti  Williamsia kovasti. Hän oli   retkeen  kovin  tyytyväinen ja  lienee  kertonut hirmujuttuja  kotimaassaan  retkestä  Suomalaiseen  erämaahan.   Syksyllä minulle  sitten  tarjoutui  tilaisuus  jatkaa  tutkimustyötä  käyttäen  samaa  kromatografiatekniikkaa,jota  jo  olin oppinut hallitsemaan  Wirtasen laboratoriossa. Yliopiston kemian  laitoksessa  tapasin  tri  Nordströmin, joka  tutki  kasvien flavonoideja.  Hän oli  tehnyt  niistä  väitöskirjan isänsä  ohjaamana,joka  taas  oli kasvitieteen professori .  Nordström  oli saanut  tutkimusprojektin  laastentautien professorilta  Räihältä, kun  niihin   aikoihin  oltiin  alettu kiinnittää  huomiota näiden

flavodoidien  verisuonivaikutuksiin.  Hän  tarvitsi  apulaisen  tässä  eristystyössä ja  minä  sovin  taitojeni   vuoksi  hyvin  siihen. Eristimme  siis  flavonoideja  punajuuresta ja tuotteen puhdistimme  kromatografisesti. Yritimme myös  kehittää  menetelmän  flavonoidien  eristämiseksi  verestä ja  totesimme, että   flavonoidit  sitoutuvat  erittäin  voimakkaasti  albumiiniin ja  voidaan  sieltä  saada  esille  elektroforeesilla. Minulle tuli sitten myös toinen projekti,jossa   eristin  lihasta erästä  uutta  steroidia, sekin tapahtui  kromatografisesti.  Lihan  hain  kaupungin  teurastamosta, koska sen piti olla aivan tuoretta;   liha  jauhettiin ja  siitä  uutetiin  steroidit  asetonilla ja  sitten puhdistettiin  kromatografisesti.   Tässä  steroiditutkimuksessa  sitten  kävi  pieni onnettomuus.  Kun me suurella  vaivalla  ja n  50.000 mk:n  hinnalla olimme  saaneet 2 vuoden  työn tuloksena  n. 200  mg  tätä  ainetta  ja  halusimme molekyylirakenteen  selvittämiseksi saada  aineesta   massaaspektrometrisen  tutkimuksen, ei  sellaista  laitetta  ollut  koko  Suomessa ja  jouduimme  lähettämään  sen  Ruotsiin  Karoliiniseen  instituuttiin analyysiä  varten.  Odotimme  innolla  vastausta   tutkimuksesta ja  lopuksi vastauksen  viivyttyä otimme  itse  yhteyttä  Karoliiniseen  instituuttiin, josta  vastattiin,  että  he  ovat valitettavasti   hukanneet  näytteen.  Eihän  200 milligrammaa  ole  paljon, mutta  siinä  meni  kahden  vuoden  työ. Kemian laitoksella  työskentely   oli muutenkin hyödyllistä. Kuten  esimieheni  tri Nordström sanoi, kun  sinä olet täällä näkyvillä, joku  tulee  kysymään  sinua  , kun  kemistiä tarvitaan. Se piti paikkansa: ensiksi  minua  tultiin  kysymään opettajaksi: tri Laaksovirta,joka  oli muuten  suomen valokuvauskemian  kehittäjiä ja  myös  assistentti yliopistolla pyytsi  minua  hoitamaan hänen itsensä  hoitamaa   tuntiopettajan  tehtävää   Karjalan Yhteiskoululla.  Vähän tämän  jälkeen minua  pyydettiin  assistentiksi  lääketieteellisen  tiedekunnan  kemian perusopetuksen laitokseen. Nämä molemmat  toimet olivat  ekonomiaa  ajatelle aivan  erinomaisen tärkeitä, mutta paljon  siinä  ei  vapaa-aikaa  opintojen lisäksi jäänyt. Assistentin toimi oli  siitä hyvä, että se oli  verraten hyvin palkattu ja lisäksi  siinä joutui myös  tarkemmin  perehtymään  siihen mitä  opetti.  Samalla  opin  lähemmin  tutustumaan  yliopistomaailmaan   sisältäpäin. Kemian laitoksen esimiehenä toimi vanha ja kokenut prof. Lyden,jolla oli 30 vuoden yliopistokokemus takanaan.Hän oli erinomainen  luennoitsija ja  oli  mielenkiintoista tavata häntä päivittäin. Hän kertoi paljon  sellaista  jota ei  voi koskaan lukea  mistään julkaisusta. Laitoksen vanhempana assistenttina  oli myös  Kuusinen, joka oli  tunnetun Otto Ville Kuusisen poika ja  suomalaisen kommunistipuolueen  edustaja  Hertta  Kuusisen   veli.  Kuusinen oli hyvin älykäs ja  lahjakas  persoona. Hän  oli  aluksi  kouluttanut  itsensä  pianistiksi, mutta kun hän talvisodan jälkeen  tarkasteli tilannetta,hän  huomasi, että hänellä ei Suomessa olisi  tulevaisuutta  muusikkona  vihatun  isänsä vuoksi ja  sen  vuoksi  hän  päätti  kouluttaa  itsensä  kemistiksi.  Hyvä  kemisti  hänestä  tulikin.  Jos  joku  talossa  halusi tietää vastauksen johonkin kemiaa koskevaan  vaikeaan  kysymykseen  sai  kuulla, että mene Kuusisen  luokse  hän  tietää. Isän  maine  aiheutti  vielä myöhään  tragedian  Kuusisen   elämässä.  Laitoksella  oli  työssä  viehättävä  naiskemisti ja  tiedettiin , että

hänellä ja  Kuusisella oli  suhde.  He olivat  ajatelleet  mennä  naimisiin, mutta kun  tytön  isä  sai   tietää, että  tuleva  sulhasmies olisi Kuusinen, sanoi isä  tekevänsä tyttärensä  perinnöttömäksi,  jos  avioliitto solmittaisiin. Kuusinen  päätti  siirtää  häitä

kunnes  appiukko olisi  kuollut. Kuusinen  ei  ollut  aivan  terve . Hän kertoi minulle  sairastavansa  Bechterevin tautia , mutta oli myös ketjupolttaja. Ikävä kyllä  oireet olivat myös  sepelvaltimoista ja  Kuusinen  kuoli  sydänkohtaukseen luennolle mennessään. Minä satuin  olemaan  tällöin  patologian kurssilla  ja  tapasin  vanhan työtoverini ja  suuresti  kunnioittamani  ihmisen  hänen  ruumiinavauksessaa.  Tämä oli minulle  järkytys,josta minun oli  vaikea  toipua. Muistan kuitenkin  avausta suorittavan professori  Teirin  esityksen, jossa  hän  näytti  Kuusisen  sydäntä, joka  oli  harmaa, melkein  ilman toimivaa lihaskudosta ja  täynnä  arpia veritulppien jäljiltä. Teirin  kommentti:" Ei ole ihme,että tämä ihminen on kuollut,kun hänellä on ollut  näin huono  sydän,mutta on  ollut  ihme että hän on pystynyt elämään tällaisen  sydämen kanssa". Professori Lydenillä oli myös oma  tragediansa.  Hänellä  oli ollut poika joka oli valmistunut  diploomi-insinööriksi,mutta  melko pian sen jälkeen  saairastunut  aivokasviin ja kuollut. Kai tästä  syystä  Lyden  tunsi jonkinlaista  synpatiaaa  minua kohtaan ja  meillä oli  monta  mukavaa  juttutuokiota  hänen laboratoriossaan, jossa  hän tarjosi  minulle  teetä.  Hän joi  teetä  venäläisittäin lasista  ja  paljon  sokerin  kanssa. Teimme  usein myös  kävelyretkiä ja  kerran  hän mm. pyysi  minua  käymään  kanssaan  Hietaniemen hautausmaalla  poikansa  haudalla. Paitsi  tidemies, oli Lyden myös  huomattava  kulttuuripersoona.  Hän  kuuluin  myös  siihen  kulttuurieliittiin,joka uskalsi  esittää  sodan  aikana  kritiikkiä  sotaa  vastaan. Näistä

mielipiteistään hän sai  maksaa  kalliin  hinnan.  Kun  hän  täytti  60-vuotta, keräsivät kaikki  hänen  ystävänsä ja  entiset oppilaansa  raha-lahjan  Lydenin muotokuvan maalaamiseksi. Kun  prof. Toivonen  laitoksen  esimiehenä sai  kuulla tästä hän sanoi,että  Lydenin kuvaa  ei  saa  laittaa  laitoksen  seinälle   muiden  professorien  kuvien  viereen.  Tämä  oli  tietenkin  törkeä  teko, mutta  Lyden  otti  asian  rauhallisesti ja  näytti  sitten  meille  hienoa  kameraa, jonka  hän  mm oli  näillä hänelle  annetuilla  rahoilla   ostanut.  Yliopistomaailman kauniin fasaadin taakse  kätkeytyy monta inhimillistä tragediaa. Lyden  kertoi  mm.  tarinan kolleegastaan  kemian professorista  maatalous -metsätieteellisessä  tiedekunnassa. Tämä professori  ei  kai  saanut  tarpeeksi  seksuaalisia  palveluita  kotonaan ja  hänellä oli tapana vaatia  niitä  kaikilta  laitoksessa  palvelevilta  naisihmisiltä.  Tämähän  oli  muuten  tapana  siihen  aikaan  Helsingissä ; monien  laitosten  johtajat  pitivät  sihteereitään  jalkavaimoinaan ja  monet  muutkin   naispuoliset  työntekijät  saivat  virkansa  ja  palkankorotuksensa  ns  sängyn  kautta.  Professori  piti  käytäntöä  siis  ihan  luonnollisena  ja  toimitukset  tapahtuivat  hänen  virkahuoneessaan.  Että  professori  voi  tehdä  virkahuoneessaan  mitä  vaan  on  tänäkin  päivänä  todettu. Kun nyt 1999  on  kielletty, että  Helsingin yliopiston tiloissa  ei  saa poltaa  tupakkaa, eräs professori  käsitti, että  hänen  virkahuoneensa tekemiset eivät kuulu  muille.  No  tämä kemian  professori  käytti   sitten   vähän  painostustakin,  jotta  nämä  vastahakoiseet  olsivat   suostuneet   sukupuoliyhdyntään ja joku ei  oikein ollut  tyytyväinen,  vaan ilmoitti  tästä  ylöspäin. Asia  käsiteltiin  tietysti  suljettujen  ovien  takana  ja  pidettiin  yliopiston   sisäisenä  asiana. Professori  ei  saannut  edes  muistutusta, mutta  häntä  kehoitettiin  hakemaan  uutta   avointa  professorin  virkaa ja  hän  saikin  sen 1955  kesä oli  kaunis  ja  perheeseen oli  tullut  poikalapsikin, joka  sitten  kastettiin  Tuomo  Tapioksi.  Syksyllä   alkoivat  taas  opinnot, mutta  näitä  synkisti  Suomen  armeijalta  tullut  viesti, että   lykkäystä  ei  voi  enää  saada, vaan  Suomen  armeija  aivan   ehdottomasti     tarvitsee  Niilo  Remeksen  apua  maan  puolustamisessa    niin  sisäisiä  kuin  ulkoisia  vihollisia  vastaan. .  Armeijaanhan  kutsutaan  kaikki,  eikä  sieltä  reputeta  ketään  ja  jos  kieltäytyy  se  merkitsi  siihen  aikaan  2  vuotta  vankeutta, kuten  minun  jehovan  todistaja  koulutoverini  Kalevi  Kaarenoja  sai  todeta.   Oli  syksy  1955  ja  oli  aika Niilo  Tapio Remeksen   010130   astua  suorittamaan  asepalvelustaan. Suomen  armeija oli  katsonut aiheelliseksi valita  paikaksi Niinisalon, joka oli tarpeeksi  kaukana Helsingistä, kotikaupungista,  ettei  koti ikävä  pääsisi  liikaa  vaivaamaan. Niinisalo oli  vähän ennen toista  maailmansotaa valittu  koulutuspaikaksi, siellä oli  tykistön koe-ampumarata ja  verraten uudet  kasarmit.  Sota  aikana  käytettiin  näitä  kasarmeja  upseerikoulutukseen, sillä  upseerien  tarve  oli  silloin  kova  sillä  luodit  eivät  karttaneet, vaikka  kauluslaatoissa  olisi  ollut   upseerin  arvon  merkit. Lähin  kaupunki oli Pori ja  lähin kunta Kankaanpää. Valtio oli  huolehtinut  kaikesta valmiiksi, oli lähettänyt palvelukseenastumismääräyksen ja  ilmaisen junalipun. 15.10.1955 viimeistään  klo  23.59 olisi ilmoitauduttava kasarmilla. Valitsin junan,  joka olisi Niinisalon  asemalla klo  22.30,  siis   siviilissä  mahdollisimman  kauan.  Lähtöpäivän  aamuna valitsin itselleni  kaikkein  huonoimmat vaatteet mitä löytyi; se  ei  tietenkään ollut  vaikeaa, sillä ei  opiskelijan vaatevarasto ollut  muutenkaan mitenkään erikoisen  runsas : siihen  kuului  pari  ikäloppua  patineja, puolikenkiä, joiden  nahka jo  oli  monien  vesisateiden  kovettama, popliinitakki, joka  jo  oli  käynyt  pieneksi ja  risainen  paita  ja  vähän kirjavan  väriset  housut. Koska mieliala oli  alhaisemoi kuin  hautajaisissaa, päätti  minun  äitini lähteä  matkaseuraksi Tampereelle  saakka, haluten  ikäänkuin varmistua, että  poika  ainakin  lähtee  oikeaan  suuntaan. Lokakuun  ilta  sitten  kallistui  vähitellen  pimeäksi, kun  juna  vihdoin  pysähtyi  Niinisalon  asemalle. Assemalta sitten n kilometrin  kävelyn  jälkeen  löysin varuskuntaalueen portin, jossa nuori  sotilaspukuinen  mies  kivääri ojossa  kysyi mitä  minulla olisi  asiaa. Selostettuani  asiani, soitti  sotilas jollekin ja  pian tuli  toinen  kaveri,  joka lähti  opastamaan  tietä kasarmille. Portille  oli  tullut  toinenkin  asevelvolliseksi  haluava ja  sitten  tepasteltiin siinä  pimeässä ja  löytyihän  se  kasarmikin  sieltä  lopuksi. Meidät  johdettiin  pitkään  käytävään, joka  oli  heikosti  valaistu, yö kun jo  oli. Käytävän  toisessa  päässä  istui sotilas  pöydän  ääressä.  Pöydällä  oli  kirja  ja  kas  kummaa,  sieltä  kirjasta  löytyi  minunkin  nimeni ja  vielä  se  missä  huoneessaa  tulisin  asumaan  ja  missä  sängyssä  tulisin  nukkumaan.  Jokainen  huone, jota  opin  sittemmin  nimittämään  tuvaksi  sisälsi  8  kappaletta kaksoissänkyjä.  Minun  sänkuni  oli  toinen  ovesta  laskien  vasemmalla  ja  yläpeti.  Sängyn  vieressä  oli  kaksi  pientä  kaappia  vaatteita ja  henkilökohtaista  omaisuutta  varten.   Sängyn  päässä  oli  jakkara, johon  sitten  yöksi   asetettiin  asepuku ja  saappaat  sen  viereen, josta  ne  nopeasti  löytyisivät  hälytyksen  sattuessa. Kaapit olivat n  puoli  metriä  korkeita ja  samanverran  leveitä. Työnsin  kaappiin ne  tavarat  mitä minulla  oli ja  nehän  mahtuivat  hyvin. Toisilla  kavereilla oli  paljon  enemmän  ja  kuten  sitten  huomasin oli  kaikki  omaisuus joka ei  kaappiin  mahtunut luovutettava  varastoon.  Oli  siis  hyvä, ettei  ollut  liikaa  kamaa  mukana. Patja oli  olkipatja, jonka  päällä  oli  jonkinlainen lakana  ja  peittona tyypillinen  sotilasviltti.   Jotenkin  sekavin  tuntein  nousin  sitten yläpetille.  Nukkuminen oli  vaikeaa,  sillä  edellinen  ikäluokka  lähtiessään  oli   täyttänyt  patjat  ja piruillakseen  tehneet  tietysti  kaikenlaista  koiruutta.  Minun  patjani  oli  tupattu  niin  täyteen,  että patjasta oli  tullut  niin  kupera, ettei  siinä  voinut  nukkua  kunnolla, vaan   koko  ajan  pelkäsi  putoavansa. Minun  patjassani  ei  kuitenkaan ollut  tiiliskiviä, tai  piikkilankaa  niinkuin  joillakin  muilla.  Torkuin  sitten  koko  yön pieniä pausseja  pitäen  sängyn  laidoista  kiinni,  etten  putoaisi  sille  tuvan  kovalle  sementtilattialle .  Aamulla  sain  sitten  unen  päästä  kiinni, mutta  se  jäi  lyhytaikaiseksi,  sillä  ovelta  kuuluu  karmea  huuto : " Komppaniassa  herätys." Kello  oli   vasta  kuusi  aamulla, eikä  meistä  monikaan ollut  tottunut  niin  aikaiseen  herätykseen.  Tämä  sama  seremonia  toistui  sitten  joka  aamu  klo  6.00.  Vaatteiden   päällepanoaikaa oli  viisi  minuuttia, jonka  jälkeen  oli  järjestäytyminen sillä pitkällä käytävällä.  Järjestäydytään  riviin ja  päivystäjä  piti nimenhuudon,  jolla  varmistaudutiin, että  kaikki olivat  paikalla:  ettei  kukaan  ole  kuollut  tai  karannut  yön  aikana  ja  että  mahdollisesti  lomilla  olleet  olivat  saapuneet  takaisin  ajoissa. Nimenhuudon  jälkeen  komennus  ulos  aamulenkille,  joka  oli  n  kilometrin  juoksulenkki.  Juoksun  aikana  viimeisetkin  unen  rippeet  sitten  hävisivät.  Tämän  jälkeen  oli 10  minuuttia  petien  petausta, parranajoa ja  muuta  henkilökohtaista  hygieniaa  varten - ( esim  vessassa  käynti.  Tosin  ensimmäisinä 4  päivänä oli niin täysi  ohjelma, ettei  vessaan  kerinnyt suolentyhjennystä varten  ja  siihenhän  olisi  pitänyt  pyytää lupa.)  )   Klo  6.30  uudelleen  riviin  järjesty  ja  rivistössä  marssien   sitten   aamupalalle   n  puolen  kilometrin  päässä  olevaan  valtavaan  parakkimaiseen  rakennukseen,  joka  oli  varuskunnan  ruokala.  Ruokalassa  pystyi   syömään  samanaikaisesti  n  2000  miestä. Syötiin  pöydissä,  joihin  jokaiseen  mahtui  n  parikymmentä  miestä.  Pöydän  käytävän  puoleisessa  päässä  istui  ryhmän  johtaja,  joka  oli  varusmiesaliupseeri,  ja  joka  valvoi,  että  hänen  ryhmänsä  käyttäytyi  kunnolla  ja  että  jokainen  sai  ruoka-annoksensa. Pöydässä oli  valmiina näkkileipää, vanikkaa, joka  ei  pitkääkään  säilytettäessä pilaantuisi  ja  jokaiselle  voi  tai  juustonappi  (  voinappi oli  50 g voita)  Aamupala oli  tavallisesti  teetä  mukissa ja  joskus  puuroa.  Ruokailu  sai  kestää astioiden  poisviemisineen  puoli  tuntia. Parakin  ulkopuolella sitten  taas  riviin  järjesty ojennuksineen ja  lopuksi  marssi  kasarmille  joko  tahdissa  tai  ilman  tahtia.  Kasarmin  edessä  sitten  uudelleen  järjestäytyminen  joukkueittain  ja   sitten  riveitttäin  kasarmille. Petien  ja  kaappien   tarkastus  ja  korjauksien  jälkeen  klo  7.30  komppania  käytävälle  järjestäytyneenä  ottamaan  vastaan  komppanian  vääpelin. Vääpeli, jota  sanotaan myös  komppanian  äidiksi, huolehtii  komppanian  juoksevista  asioista.  Vääpeli  toivottaa  hyvää  huomenta  ja  komppania  hyytaa  yhteen  ääneen : "Hyvää huomenta  herra  Vääpeli";  tuo  herra-liite  on  pirun  tärkeä, sitä  ei  passaa  missään  tapauksessa  unohtaa, kun  esimiestä  puhuttelee,  se  ei  tiedä  hyvää  prognoosia. Vääpeli  sitten  ilmoittaa  päivän  ohjelman, ketkä ovat  saaneet  anomuksestaan  lomaa ja  ketkä  on  komennettu  jonnekin  jatkokoulutukseen.  Tänä  ensimmäisenä  aamuna  olimme  kuitenkin  melko  surkean  näköinen  porukka,  kun   kaikilla  oli  vielä  ns  siviilit  päällä.  Aamun  ensimmäinen  tehtävä olikin   varusvarastolle  meno.  Varusvarastolla  jokainen  sai  ison  pahvilaatikon, johon  pantiin  kaikki  siviilivaatteet, aina  alusvaatteita  myöten.  Sitten  alkoi  tulla  iso  pino  tavaraa:  luettelon  mukaan  71  varusesinettä:  pari  alusvaatekertaa, sarkahousut,  jotka  olivat  paksua  ja  lujaa  villakangasta  ns  sarkaa,  pusero  samasta  kankaaasta  ja  päällystakki  ns  mantteli.  Aikaisemmin  jaloissa  olleet  patinit  vaihtuivat  nahkasaappaisiin. Sukkia  emme  saaneet  lainkaan  ,vaan  ne  korvattiin  ns  jalkaräteillä,  joiden  käyttöä  sitten  saatiin  opetella  koko   varusmiesajan. Jos  olimme  kuvitelleet  saavamme  uudet  varusteet, nyt   ainakin  se  luulo  loppui, sillä  varusteet  olivat  kiertäneet  hyvin  monta  alokaskertaa  läpi, sen  totesi  vaatteissa  esiintyneistä  paikkausten  jäljistä:  minä  mm  sain  saappaat jotka  olivat  vanhat  ja  lisäksi  eri  paria  ja  toinen  saapas  lisäksi  pienempi  kuin  toinen ja  se  oli  hankala  juttu, kun  saappaat  ovat  lähes  tärkein   henkilökohtainen  asuste, kun   armeijassa  tuo  liikkuminen  on  melkein  tärkein  asia.  Onneksi  sitten  sain  vaihdettua  ne  saappaat  vähitellen  paremmin  sopiviin.  Asetta  ei   vielä  saatu.  Marssi  kasarmille ja   varusteiden  kaappeihin  sijoittaminen. Tavarat  juuri  ja  juuri  mahtuivat  niihin  kaappeiuhin. Tämän  jälkeen  sitten  armeijan  asussa   uudelleen  järjestäytyminen  sille  käytävälle. Nyt  porukka  jo  näytti  yhtenäiseltä, mutta  me  naureskelimme  toisillemme  ,  sillä  niin  toiselaisen  näköisiä  me  nyt  olimme.  Loppupäivä oli  sitten   vääpelin  luentoja  ns  sisäpalveluohjesääntöjä, joka  tarkoitti  sitä, että  opittiin, millä  laillaa  sotamiehen  on  käyttäydyttävä  varuskuntaalueella  esimiehiä  kohtaan,  kuinka  esim on  pyydettävä  lupaa  esimiehen  puhutteluun, siis  "Saako puhutella herra kersantti"  ja  herra  varjele,   jos  tuo  herra  olisi  jäänyt  vahingossa  pois.  Opetettiin  kuinka  on  astuttava  huoneeseen, kuinka  tervehdittävä, kuinka  poistuttava  huoneesta  ja  kuten  Mannerheimikin  opetti sotilaan on  julkisella  paikalla  naisten  läsnäollessa  pidettävä  turpansa  kiinni.  Armeija  oli tarkka;  se  ei  jättänyt  mitään  sattuman  varaan. Tietenkin  tämä  kaikki  tuntui  meistä  monesta,  joista  vanhimmat  jo  olivat  suorittaneet  akateemisen  loppututkinnonkin  naurettavalta,  mutta  kaikki  oli  kuitenkin  kuoleman  vakavaa ja  nauramisesta  olisi  helposti  voinut  tulla   vaikka  linnatuomio. Meidän  tuvassamme  asui  28  alokasta, joista  oli  11  ylioppilasta ja  2  fil.kanditutkinnon  suorittanutta  ja  Niilo  Remes melkein  valmis  fil. kand. Oli  kuitenkin  ymmärrettävä,  että  vielä  noinakin  aikoina oli  moni Suomen  armeijan  riveihin  astuva  jopa  kansakoulun  käymätön ja  meidänkin  komppaniassa oli  6  kappaletta,  jotka  eivät  osanneet  lukea,  joten  vääpelin  oli  järjestettävä  näille   päivittäisen  palveluohjelman  jälkeistä  lukemisen  opetusta.  Ohjesäännön  lisäksi  kuului   ohjelmaan   sotalain  ja  armeijan   rikoslain  oppitunnit  ja  siinä   sai  oppia, että  pienimmästäkin  rikoksesta  tulisi  hirveä  rangaistus.   Tästä  kaikesta  opista  seurasi,  ettei  sitä  ensimmäisinä  viikkoina  edes uskaltanut  juuri vessaankaan  mennä.  Aseet  ovat  tietysti  armeijassa  päätyövälineitä, mutta  vaikka  tykistössä  palveltiinkin, ei  siitä  huolimatta  alokkaille  tykkiä  annettu. Kivääri  on  alokkaan  morsian ,  sanottiin  armeijassa  siihen  aikaan  ja  se  tarkoitti  sitä, että  alokkaan  tuli  pitää  kivääristään  yhtä  hyvää  huolta  kuin  morsiamestaan.  Kun meille  jaettiin  kiväärit,  ajattelin  aluksi, että olisi  hyvä,  kun  saisi  ihan  uuden  kiväärin, mutta  se  olisi  ollut  huono  asia. Armeijassa  ollaan  tavattoman  tarkkoja  juuri  uusien  aseiden  kunnosta  ja  oli  erittäin  vaikea  pitää  asetta  uuden  veroisessa  kunnossa  koko  palvelusajan.   Kiväärin  piippu  tahtoi  helposti  likaantua  jopa  syöpyä  ilmanvaihteluiden   vuoksi  ja   kun  sitten  tällaisen  uuden   aseen luokka    aseen  luovutuksen  yhteydessä  tarkastettiin ja  todettiin  luokan  laskeneen, siitä  seurasi  pahimmassa  tapauksessa, että  varusmies  joutui  maksamaan  korvauksen  valtiolle. Minä  sain  muistaakseni  kakkosluokan  aseen, joka  merkitsi, ettei lopputarkastuksessa  oltu  niin  nuukia  ja  selvisinkin  siitä, ilman että luokka  olisi  laskenut.  Ase  oli  kuitenkin  melkein  päivittäin  puhdistetteva, varsinkin jos  sen  kanssa  oli  oltu  ulkona  ja  erittäin  huolellisesti  ampumisen  jälkeen.  Siihen  aikaan  oli  kiväärien  piipputeräs  eritttäin  herkkää  ruostumaan.  Kun  sitä  koulutusta oli  kestänyt  3  vikkoa, päästiin  sitten  apumaradalle.  Ampumarata oli  5  kilometrin  päässä kasarmista ja  sinne  tietysti   marssittiin.  20-30  miestä  komennettiin  sitten  kerrallaan  radalle. Ampumapaikka oli pitkä  kumpare,  jonka  päälle  kaikki  miehet  asettuivat  pitkäkseen ja  tähtäsivät  150  metrin  päässä  oleviin  tauluihin.  Kersantti  aukaisi  patruunalaatikon  ja  jakoi  kaikille  5  patruunaa.  Sitten  tulivat  aikaisemmin  opetetut  lataustoimenpiteet,  jossa  sotilaskiväärin makasiini  ladattiin  patruunoilla. Tähtäys ja  kersantin  määräyksestä  yhtäaikaa  " tulta". Kaikki  laukaisivat  aseensa  siis  yhtäaikaa.  Minä  olin  onnettomuudekseni  joukon  keskellä,  joten  tämä  joukkolaukaus  tuntui  kuin  olis  tykillä  ammuttu  minun korviini. Korvani  soivat  viikon  tämän  jälkeen, enkä  oikein  kuullut  pariin  päivään.  Tämän  ampumisen    yhteydessä  sain  sen  kuulovaurion, joka  on  sitten  vuosien  mittaan  jonkinverran  pahentunut. Siihen  aikaan  ei  kiinnitetty  korvien  suojelemiseen  huomiota. Ampumisen  jälkeen  luovutettiin   ammutut  hylsyt  kersantille, joka  tarkasti, ettei  mitään  ampumattomia  patruunoita  jäänut  alokkaille,  ties  mitä  murhatekoja  olisivat  sitten  kasarmilla  vihapäissään  tehneet.  Pinna  oli  monella  alokkaalla  kireänä ja  mm  tuvasta  2  karkasi  alokasaikana  4  Helsinkiläistä  poikaa ja ne  eivät  olleet  tulleet  vielä  neljän  päivän  kuluttua. Jos  ne  olisivat  olleet poissa  5  päivää; ne  olisi  julistettu  karkureiksi  ja  siitä  olisi  seurannut   vankilatuomio, eikä  putkassa istuminen kuten  muista  rikkeistä.  Meillä  oli  yksi  alokas,  joka  kävi  tätä  armeijaa  jo  neljättä vuotta, kun  oli  karkaillut  ja  sitten  joutunut  vankilatuomion  jälkeen  jatkamaan  palvelusta. Näitä  ammuntoja oli  sitten  3-4  kertaa ja jokaisen  piti  saada  hyväksyttävä  tulos,  se  oli   75 osumaa   sadasta piti  osua  taulun mustaan  osaan. Koska  matka oli  vain  150  metriä, ei  vaatimus ollut vaikea  läpäistä. Koska  oltiin  mittauspatterissa  ja  tykistössä   viestinnän  osuus on   ensiarvoisen  tärkeä, jonka  vuoksi  harjoiteltiin  tapsin  , eli  puhelinlankojen  vetämistä  maastoon.  Lankapuhelinyhteydet  olivat  vielä  50-luvullakin  etulinjan  viestityksen  tärkein  muoto, vaikka  tiedettiinkin  kuinka  helposti   nämä  lankayhteydet  katkeavat  vihollisen  tykistötulessa  tai  lentopommituksissa.  Siihen  aikaan  vasta  aloitettiin  laajempien  radioyhteyksien  kehittäminen. Tapseja  vedettiin  sekä  maahan, että  puihin. Puihin  vetäminen oli  tavallisempaa. Tarvittiin  kaksi  miestä;  toisella  oli

iso lankakerä  tavallisesti   sekä  selän, että  mahan  puolella, jotta  lankaa  riittäisi ja  toinen  mies  nostaa  pitkällä  riulla  puihin.  Lankakerä  painoi  15  kiloa  ja  kun  sitä  juoksi  kahden  kerän  kanssa  hiki  tili  pintaan. Hauskaa oli , kun  niiden  kerien  kanssa  kaatui;  siinä  pyöri  kuin  pallo.  Minä  kun  oli  tuollainen  pitkä  mies, minulle katsottiin  sopivaksi  näiden   tapsirullien  kantaminen.  Kivalla  ilmalla  tapsin  veto  ei  ollut  hullumpaa  palvelua, mutta kun  satoi  ja  kouluttaja  pani  vauhtia  kinttuihin ,  hauskuus  loppui  äkkiä.   Kouluttajina  meillä  oli  varusmiesaliupseereja  ja   tietysti  loppupalvelustaan  suorittavia  reservin  upseereja, nämä  Haminasta  tulleet  pojat  ottivat  kuitenkin tämän  loppupalvelunsa  kevyesti  eivätkä  meitä  pahammin  vaivanneet.  Minun  joukkueeni  kouluttajana  oli  alikersantti, oikein mukava  maalaispoika, jolla  oli  kova  sotaääni, mutta  oli  muuten  oikein  reilu   eikä  meitä  turhaan  höykyttänyt.  Ryhmässä oli  8  miestä ja  meitä oli  3, jotka  olivat  saaneet  vähintään  lukion  koulutuksen-  olimme  siis  ylioppilaita.  Pahinta  alokasaikana  oli  ns  sulkeiskoulutus, jolla  on  perinteitä  aina  preussilaisesta  armeijasta.  Siinä  alokkaat  kootaan  suurelle  kentälle, jossa  harjoitellaan  marssia,  riviin järjestäytymistä ja  kivääriotteita.  Marssimisessa  oli  tärkeätä  tahdissa  pysyminen  ja  laulaminen  kovalla  äänellä.  Jos  sitä  kovaa  ääntä  ei  kouluttajan  mielestä  löytynyt; marssittiin  niin  kauan, että  sitä  rupesi  löytymään. Kivääriotteissa  oli  tärkeää, että koko  ryhmän  suoritus oli   samanaikainen; kun  komennettiin  ""Kivääri  jalalle""oli  kiväärinperien  tömähdettävä  maahan  yhtäaikaa. Aluksi  tuntui  kaikki  toivottomalta. Sotilaskivääri on  melko  painava ja  sen  nopea  liikuttelu   ei  ollut  helppoa. Hyvä  ruoka ja  jokapäiväinen  harjoittelu  sai  kuitenkin  ihmeitä  aikaan  ja  sotilasvalan  suorittamisen  aikoihin  me  oltiin  itsekin  ylpeitä  kuinka hienosti  tämä äksiisi  meiltä  sujui.  Epämiellyttävin  käsky  näissä  sulkeisissa  oli  "taakse  poistu -mars,mars."   Kaksinkertainen  mars-käsky  merkitsi  juoksia  niin  nopeasti  kuin  kintuista  lähti. Kun  sitten  kouluttaja  huusi  " Huomio", piti  taas  silmänräpäyksessä  pysähtyä  ja  kääntyä  kouluttajan  suuntaan. Kun  sitten  tuli  perään käsky : " Ryhmä järjesty"; oli  taas  juostava  henki  kurkussa  takaisin  ja  voi  sitä  ,    joka  oli  viimeinen, siitä  tuli  helposti  sitä  "maahan  ylös"  harjoittelua  rangaistukseksi.  Kun  nämä äksiisit  sitten  tehtiin  kiväärin  ja  painavan  repun  kanssa, niin  ymmärtää, että  ei  siinä   marraskuussakaan  paleltu.  Koko  ajan  oli  ajatus, että  kun  tämä  nyt  jo  loppuisi  ja  päästäisiin  takaisin  kasarmille. Kun  sitten tultiin  takaisin  kasarmille ja  oli  pantu   varusteet  paikoilleen  odotti  siivous.  Sehän on  selvää, että  kun   komppania  tulee  paskaisin  saappain   savihiekkaiselta  kentältä  siinä  paskaantuu  karsarmin  käytävä.  Tämä  80  metriä  pitkä  käytävän  lattia  sitten  pestiin  ja  lopuksi  kiilloitettiin  joka kerta  harjoituksista  tultua, mutta  olihan  meillä   tyävoimaa, joten  se  tuntui  meistä  levolta  sulkeisharjoittelun  rinnalla.  Koska  armeija  pitää  huolta  pojistaan  oli  meillä   terveystarkastus, jonka  suoritti  ihan  oikea  lääkäri. Lääkäri  tutki  jokaisen  ja  kysyi  onko  terveydessä  valittamista. Minä  tietysti  olin  huolissani  siitä  pystyisinkö  selviämään  varusmiespalveluksesta  minua  vaivaavien   sydämen  rytmihäiriöiden  vuoksi.  Kerroin  lääkärille, että  olin  käynyt  mm prof Kerppolan  vastaanotolla ja  mitä  hän  oli  sanonut.  Komppanian  lääkäri  oli  hyvin  sympaattinen   ja  kertoi, että  kyllä  sinä  tästä  selviät, on  meillä  kantahenkilökunnassakin  monta  joilla on  sama  vaiva  ja  kyllä  ne  selviää hyvin. Kirjoitti  kuitenkin  Cardiosedania ja  sanoi  kirjoittavansa   lisää  tarvittaessa.  Lääkäriä  alokkaat  tarvitsivat  harvoin, mutta tautitapauksiakin  sattui. Usein  ne  olivat  pieniä onnettomuuksia  ja  aika  useasti  jalkojen  hiertymiä näissä kovissa  marsseissa . Harvat olivat  tottuneet marssimaan pitkiä  matkoja, joten  rakkoja  tuli  helkosti  kantapäihin.  Minullekin  tuli  aika  pahat  rakot  niiden  huonojen  saappaiden  vuoksi  ja  jouduin  menemään  lääkärin  vastaaanotolle.  Pelkäsin  vähän  mennä tällaisen  pienen  asian  takia, mutta  lääkäri  oli  ystävällinen  ja  korosti, että  jalat  vaativat  hyvää  hoitoa  ja  määräsi   v.p:tä   , eli  vapaata  palveluksesta  pari  päivää ja  jalkakylpyjä, joilla  ihme  kumma  rakot  pian  paranivat.  Armeijassa  siihen  aikaan  alettiin  näiden  rakkojen  hoitoon  kiinnittää  vakavaa  huomiota, kun  vähän  sitä  ennen  oli  joitakin  varusmiehiä  kuollut   hoitamattomien  jalkahiertymien  aiheuttamaan  verenmyrkytykseen. Armeijassa ei  saa mielellään  kuolla  rauhan  aikana, sillä  valtio  joutuu  maksamaan  omaisille  eläkettä ja  korvauksen.  Rokotukset  sitten  antoi  lääkintäkersantti.  Siinä  oltiin  pitkässä  jonossa  koko  komppania.  Kersantilla  oli  jumalattoman  suuri  ruisku,  josta  sitten   ruiskutti  jokaisen  olkavarteen  annoksen. Neulaa  ei  vaihdettu  vaan   sitä  pyyhittiin  spriitupolla  jokaisen   potilaan  välillä.  Oli  se  hyvä, että  HIV:tä  ei  vielä  ollut  keksitty  ja   nuo  hepatiititkin  olivat  harvinaisia,  muutenhan  koko  komppania  olisi  saanut  nämä  taudit. Puhtaudestakin huolehdittiin: kerran  viikossa oli  sauna. Sauna  olikin  sitten  armeijan  mukainen:  lauteillekin  mahtui  40-50 miestä  yhtäaikaa. Saunan yhteydessä  saatiin  sitten  myös  puhtaat  alusvaatteet ja  tuntuihan  se  mukavalta,  kun  viikon  rehkimisen  ja  hikien  jälkeen  sai  puhtaat  alusvaatteet. Viikonloppuisin  ei  ollut  mitään  erikoista  lepoa, silloin  harjoiteltiin  sitä  sisäpalvelua  ja  siivottiin. Joskus  ne  aliupseerit, jotka  eivät päässeet  viikonloppulomalle  järjestivät  itselleen  huvitusta sillä  että  simputtivat  meitä  alokkaita.  Siinä  oli  "Tonavan  aaltoja" hälytyksiä ja usein  tämä  aliupseeri,  joka  saattoi  olla  nuorempikin kuin  alokas, käski  alokkaan  siivota  hänen  likaiset  kenkänsä ja  kiillotta  ne.  Minä en  onneksi  joutunut  kuin  pari  kertaa  tällaisen  simputuksen  kohteeksi., josta  me  muuten  olimme  jo  aikaisemmin  kuulleet  hirmujuttuja  ja  tiesimme  , että  mm etelä-Suomessa   Dragsvikin   varuskunnassa  oli  kuollut  simputukseen  alokkaita.  Se, että  pääsin  vähemmällä  johtui  kai siitä, että oli  keskimäärin  5  vuotta  muita  vanhempi, koska  olin  opiskelujen  vuokai  anonut  lykkäystä.  Niinisalo  oli  kenttätykistön  tukikohta.  Tykistöhän on  armeijan  hienoin  osa.  Minä  jouduin  sinne, koska olin  yliopistossa  lukenut  matematiikkaa ja  sen  vuoksi  jouduin  tykistön mittauspatteristoon,   jossa  tarvittiin  runsaasti  matematiikkaa. Mittauspatteriston  tehtävänä on  vihollisen  tykistön  sijainnin  määrittely, jotta  sitten  omat  tykit  voisivat  vaientaa  nämä  naapurin  tykit.  1950-luvulla olivat  menetelmät  vielä  samoja  kuin  toisen  maailmansodan  aikana.  Äänimittauksessa  pyrittiin  eri  paikkoihin  asetetuilla  mikrofoneilla  saamaan  kuva  lähtölaukauksesta ja  sitten  laskea  laukauksen  sijainti.

Valomittauksessa haarukoitiin   tykinputken  suuliekin  valo ja  siitä  laskettiin  sijainti.

Koulutus  armeijassa oli  perusteellista: Yliopistoa  käyneelle  miehelle oli  joskus  piinallista,  kun  opetus  oli  ikäänkuin  tarkoitettu  idiooteille. Muistan kun meillä  oli  kokonainen  iltapäivä  opetusta   armeijan  puhelimesta. Kaikki  kai  nyt  sentään  olivat  käyttäneet  puhelinta, mutta  kun  selostettiin   tuntikaupalla mikä on  puhelimen  luuri,  alkoi  ottaa  aivoon. Tuntui  siltä, ettei  opetusta  ollut  muutettu  koko  itsenäisyyden  aikana ,  vaikka  kansan  valistustaso  ja  tekniikan  kehitys  oli  jo  sentään  kasvanut  kovasti. Toisaalta  moni  ei  voinut  ainakaan  valittaa, ettei  opetus  olisi  ollut  perusteellista.  Alokasaika  lähestyi  sitten  loppua  kohti  ja  me  saimme  jo  hieman  vapauttakin.  Osa  meistä  pääsi  koristamaan  ja  siivoamaan  erästä  parakkia, jossa  kantahenkilökunta  viettäisi  juhlaa- luultavasti sen  vuoksi, kun taas  osa  heidän  koulutettavista  monneista  astuu  sotilaiden  kastiin.  Me  saatiin  sitten  siivoamisen  palkinnoksi  oikein  pullakahvit, joten  olo  ei  armeijassa  tuntunutkaan  juuri  silloin  kauhealta.  Valatilaisuus sitten  oli  15.11.1955.  Tilaisuudessa  me  sitten  sotatuomarin ja  kaikkien  kapiaisten  edessä  vannoimme  uskollisesti  palvella  esivaltaa  ja  vuodattaa  viimeisenkin  veripisaramme  isänmaamme  puolesta  ja  jos  olisimme  niin

katalia, että  tämän  valan  pettäisimme  antaisimme  mielellämme  ampua  itsemme.

Kun  me  nyt  sitten  olimme  oikein sotilaita, pääsimme  me  jo  iltaisin  sotilaskotiin  juomaan  kahvia  ja  syömään  niitä  munkkeja, jotka  ovat  tehneet  nämä  sotilaskodit niin  tunnetuiksi  ja  suosituiksi.  Olo  tuntui  mahtavalta;  olisi  kuin  olisi  melkein  saanut  vänrikin  natsat,  kun  sai   kutsua  itseään  sotilaaksi  veripää  monnin  sijasta. Lomiakin  saattoi  jo   sitten  yrittää  anoa,  vaikka  koko  komppania  olikin  vielä  lomakiellossa,  niiden  karkureiden  vuoksi   meille  oli  uhattu  järjestää   20  kilometrin  rangaistusmarssi  täyspakkauksessa   niinkuin  kurinpalautuksen  merkeissä.  Kapiaiset  tulivat   siellä   juhlissaan  kuitenkin  niin  hyvälle  tuulelle, että   onneksi  säästyimme  siitä  marssista.  Pääsin  sitten  jopa  lyhyelle  lomalle  ja  ajattelin, että  yrittäisin  anoa  siirtoä  vähän  lähemmäksi  Helsinkiä, jolloin  voisin  käydä  kotona  ja  jopa  suorittaa  joitakin  tenttejäkin.  Kun  sitten  keskustelin  komppanian  vääpelin  kanssa, hän  ei  paljon  antanut  toiveita : " Remes  nyt  sitten  anoo  sitä  siirtoa, mutta  minun  täytyy  samalla kuitenkin  kertoa, että  minun  23  vuotta  kestäneen  palvelukseni  aikana  täältä  on  vain  yksi  saanut  siirron  varusmiesaikana  toiseen  joukko-osastoon".   Pistin  sitten   aluksi  hakemukset Helsingin  Ilmatorjuntarykmenttiin, koska  tykistössä  siis oltiin, mutta  sieltä  tuli  kielteinen  vastaus. Viimeinen  yritys  sitten  Helsingin  jääkäripataljoonaan  Santahaminaan ja  sieltä  tuli  sitten  yllätykseksi  myönteinen   päätös.  Kamppeet  kasaan  ja  vääpelin  antaman  matkalipun  ja  palvelukseenastumismääräyksen  kanssa  sitten  saavuin  Sinne  Santahaminan  saarelle.   Santahamina oli  oivallinen  varuskunta-alue, koska  se  oli  saari,  eivätkä  alokkaat  sieltä  pääsisi  karkaamaan  muuten  kuin  uimalla.  Varuskunnan  olivat  jo  aikanaan  venäläiset   rakentaneet  ja  ns  vapaussodan   jälkeen  se  sai  huonon  maineen, kun  se  oli   punaisten  vankilana  ja  siellä  mm  ammuttiin  5000  vankia  syystä  tai  syyttöminä.  Kasarmit  tietysti olivat näitä  vanhoja  venäläisten  rakentamia  klassillisia  tiilirakennuksia, joita  oli  ympäri   Suomea  kaikissa  vanhoissa  varuskunnissa;  mahdollisesti  rakennettu  samojen  piirustusten  mukaan.  Minut  oli  komennettu  jääkäripataljoonan  ns  tukikomppaniaan.  Tukikomppanian  tehtävänä  oli  raskaasti  aseistettuna  tukea muita  joukko-osastoja, silloin  kun  ne tarvitsivat   tulitukea.  Komppaniassa oli  enemmän  konepistooleja, pikakiväärejä ja  kranaatinheittimiä  sekä  näitä  uusia  rekyylittömiä  kannettavia  panssarintorjunta-aseita  kuin  muissa  komppanioissa. Tietenkin  jääkärit  joutuivat  kantamaan  nämä  kapineet  harjoituksissa ja  sai  todeta, että  Maxim  konekiväärin  kantaminen  maastossa  ei  ollut  helppoa.  Koska me  nyt  oltiin  jo  jääkäreitä  ei  meillä  ollut  enää  sitä  inhottavaa  sulkeisharjoitusta, vaan  etupäässä  taisteluharjoituksia  maastossa  ja  aseisiin  ja  niiden  käyttöön  tutustumista.  Ruokakin oli  Santahaminassa paljon  parempaa,  vaikka  sama  määräraha oli  valittu  sotilaiden  ateroita  kohti  joka  varuskunnassa. Niinisalossa  henkilökunta  varasti  kuitenkin  ruokatarvikkeita  pienen  palkkansa  lisäksi;  kerrankin  eräs  kersantti  oli  kuljettamassa  voilaatikkoa  polkupyörällä  kotiin kun  joutuikin  yllättäen  kiini.  Sunnuntaisin  sai  jopa  lomia  ja  matka  Helsinkiin  meni  nopeasti  bussilla,  jonka  päätepysäkki  oli  heti  Santahaminan  sillan  vieressä. Minä  jo  ajattelin, että  tässä sitten  menee  tämä  loppuaika  mukavasti, mutta  sitten  jouduin  komppanian  vääpelin  puhutteluun.  Hän  sanoi, että  komppanian  kiintiö  reserviupseerikouluun  tuli  täytettyä ennenkuin  minä  sain  siirron  Santahaminaan, mutta  koska  armeijan  tarkoitus  on  kouluttaa ja  koska  se  koskee  etenkin  niitä, joilla  on  jo  siviilissä  akateemista  koulutusta, ei  minua  voida  jättää  tavalliseksi  jääkäriksi, vaan  komppanian  päällikkö  on  päättänyt  lähettää  minut  Lahteen  Lääkintäkouluun, jossa  saisin  lääkintäaliupseerin  koulutuksen.  Tietysti  en  olisi  mielelläni  lähtenyt Helsingistä pois, mutta  armeijassa  ei  päätöksista  passaa  purnata, joten  taas  pakattiin  ja  lähdettiin  Lahteen  Hennalaan, jossa  tämä  lääkintäkoulu  sijaitsi.  Lääkintäkoulun kasarmit  olivat  taas  niitä  vanhoja  venäläisiä  punaisia  tiilitaloja  ja  meidät  majoitettiin  suureen  saliin, johon  meitä  mahtui  80  kappaletta, Niinisalossa  meitä oli  samassa  salissa  28,  Oli   ymmärrettävää,  että aamulla oli vähän  tungosta ,  kun  80  miestä  etsi  kuivaushuoneesta  jalkarättejään.  Tästä  tiheästi  asumisesta oli  muutakin  haittaa, sillä kun  oli  talvi,  monet  saivat   vilustumisia ja  nuhaa, joka  näissä  tuvissa  tarttui  helposti  toisiin, että  meillä  kerran  oli  puolet  flunssassa.  Armeijalla on  tähänkin  omat  lääkkeensä ja  silloin  komennetaan  koko  porukka  pihalle  telttamajoitukseen, vaikka  olisi  kuinka  pakkanen. Ihme  kyllä  tämä  hoito  myös  auttaa, vaikka on vaikea  sanoa mistä  syystä, olisko niin, että  siellä  epämukavassa  teltassa   nukkumisen  jälkeen  ilmoittautuu  terveeksi, vaikka  vähän  tautia  olisikin.  Koska lääkintäkoulussa oltiin, me  saimme  oppia kuinka   haavoja  sidotaan, kuinka  murtumisia    lastoitetaan ja  kuinka   haavoittuneita  kannetaan  maastossa  baareilla.  Opettajina  meillä oli  paitsi näitä  armeijan  vääpeleitä , myös  reserviupseerikoulun  suorittaneita  lääketieteen  kandidaatteja, jotka olivat  saaneet  tämän  helpon  komennuksen  ja  saattoivat  käydä  Lahdessa  tyttöjä  tanssittamassa  iltaisin.   Paitsi näitä harjoituksia, meille  kuului  myös  vartiopalvelus varuskunnan  päävartiossa, jossa oli  myös varuskunnan  putka.  Vartiopalvelus  kesti vuorokauden,  paitsi  viikonloppuina, jolloin  se  oli  koko  viikonlopun  pituinen.  Meillä  oli  neljän  tunnin  jaksot  vuorokauden  ympäri, jolloin  kirrettiin   kovilla  ladatun  konepistoolin  kanssa  vartioalue.  Käsky  oli, että  jos  joku  tulee  viiden metrin  päähän  eikä  pysähdy  käskystä  yhden  varoituslaukauksen  jälkeen  saa  ampua  sen  ilman  muuta  kuoliaaksi, joka  ei  olisi  ollut  vaikeaa, kun  konepistoolin  magasiinissa  oli  50  panosta. Kun  me  nyt  oltiin  siellä  päävartiossa, saatiin  me  pitää  myös  huolta  niistä  vangeista, pitihän niille  antaa  ruokaa.  Oli  siellä  tyhjiäkin  sellejä ja  kun  minä  kävin  yhdessä  sain  lukea  haikean kynällä  kirjoitetun  tekstin  siellä  sellin  seinässä,  siinä  luki:    "28   päivää  sinun  takiasi  Inkeri".   Selitys  oli  tietysti, että  kaverilla oli  ollut  niin  hauskaa  Inkerin  kanssa, että  oli  unohtanut  tulla  aikanaa  lomalta  takaisin  ja sitähän  ei  armeija  anna  anteeksi.  Naisten  kaipuu  oli  tietysti  suuri  probleema joka  varuskunnassa ja  kuulin  Niinisalossa,  että  siellä  keittiömestari  muka  sekoittaa  ruokaan  kaliumbromidia, joka   muka  vähentää näitä  kaipauksia  hameväen  perään; kyllähän  kaliumbromidilla on  jonkinverran  rauhoittavia  vaikutuksia, mutta  oliko  tämä  väite vaan  luuloa vai  totta  siitä  en  voi  olla  varma.  Vaikka   naisten  kuljettaminen  varuskuntaan  oli  ankarasti  kielletty, kuulimme, että  erään  porukan vartiovuorolla  oli   eräs  naisihminen  salakuljetettu  sinne  päävartioon,  siellähän  ei  ollut  esimiehiä  yöllä  tarkastamassa.  Tämä  tyttö  oli  ollut  tavallista  avosydämisempi,  sillä  hän  oli  rakastellut  koko  porukan  kanssa.  Tietysti  pojat  olisivat  olleet  hiljaa  asiasta, mutta  kun  he  kaikki  sairastuivat  tippuriin,  tuli  asia  ilmi,  en  kuullut  tuliko   tästä   tippurin  lisäksi  muutakin  rangaistusta, mutta kai  pojat  sitten  olivat  jatkossa  vähän  varovaisempia.  Terveyteni oli muuten  näissä  armeijan  liikuntahommissa parantunut melko  hyväksi.  Koulutuksen  loppuvaiheissa meillä oli  pakollinen  maastojuoksu  täysvarusteissa ja  minä  pelkäsin,  että  minä  kuolen  sen  aikana, kun  se  on  niin  rasittava.  Eihän  matka  ollut  kuin  kolme  kilometria, mutta  varusteiden  kanssa.  Otin  alun  hyvin  varovaisesti  ja  annoin  kaikkien  muiden  mennä  ohi,  Yllätyksekseni  ei  tullut  mitään   probleemoja  ja  viimeisellä  kilometrilla jo  uskalsin  vähän  lisätä  vauhtia  ja  ohitin monta, jotka  olivat  ottaneet  alun  liian  kovasti  ja  tulin  sitten  lopuksi  maaliin  ensimmäisten   joukossa. Tämä  ihmetytti  minua  kovasti, joka  olin  pitänyt  itseäni  vakavasti  sairaana.   Mutta  sitten kun  me  kannettiin   Hennalassa  baareilla  kavereita  niissä  jyrkissä  lumisissa  maastoissa alkoi  minun  selkäni  kipeytyä  enemmän  ja  enemmän.  Meninkin  sitten  komppanian  oikealle  lääkärille  ja  hän  tutkittuaan  päätti  sitten  lähettää  minut  sinne Helsinkiin  Pääsotilassairaalaan  Tilkkaan  tutkittavaksi. Sotilassairaala  poikkeaa  tietysti  tavallisesta,  siellä potilaan  on sängyssä    tehtävä  makuulla  asento, kun  lääkintäupseeri  tulee  kierrolle  ja  huutaa :" Huomio".  Meitä  oli  kaikenkarvaisia  potilaita, joista  yhden  muistan  hyvin.  Hän  oli  tutkittavana  hermojen  vuoksi. Oli  matematiikan  maisteri  ja  vakuutusyhtiö  Suomen  vakuutusmatemaatikko.  Häntä oli  joukko-osastossa   simputettu,  niin  että  hän  oli  hypännyt  ulos  ikkunasta  tarkoituksella  tehdä  itsemurha.  Ikkuna  oli  onneksi niin  matalalla, että  hän  jäi  henkiin.  Muuten  mukava  poika, eikä siinä päältäpäin  nähnyt mitään   normaalista  poikkeavaa.  Minä  sitten  lääkärin  kanssa,  nokittain  päästyäni,  selitin   kaikki  sairastamani  vaivat ja  minulle  tehtiinkin  sitten  perusteellinen  tutkimus,  jonka  tuloksena  todettiin, että minut  vapautettaisiin   raskaasta  palveluksesta  selkäni  vuoksi, mutta  muuten  kelpaisin  palvelukseen. Sitten  takaisin  Santahaminaan, jossa  esimiehet,   lyötyään  viisaat  päänsä  yhteen,  päättivät  sijoittaa  minut  esikuntaan  kirjuriksi.  Toimistoa  hoiti  oikein  mukava  vääpeli  ja  meistä tuli   melkein  kaverit.  Minä  sain  sitten  kirjoittaa   päiväkäskyt  ja  muut  kirjalliset  ohjeet.  Ne  oli  tietysti  tehtävä  armeijan  kaavojen  mukaan ja  niitähän  riitti.  Tähän  voi  liittää  tästä  armeijoiden  paperisodasta  sen  tarinan  sieltä  Viipurista  sodan  aikana, 

kun  Venäläisten  suurhyökkäys oli  edennyt  Viipurin  tienoille, olivat  puolustajien

ammukset  lopussa.  Lähellä   oli  kuitenkin  vuoren  sisässä  suuri  varasto, josta sitten

lähdettiin  hakemaan   lisäystä. Ovella  oli  kuitenkin  aseistettu  vartiomies, joka  pyysi

lupakaavaketta ja  ei  antanut, kun  sitä  oikeaa  paperia  ei  ollut. Vaikea  sanoa oliko tämä  syynä  Viipurin  nopeaan  antautumiseen  ja  siihen  , että  suomalaiset   sotilaat poistuivat   sieltä  juoksujalkaa.  Päämajoitusmestari  Airo  piti  tätä  pahana  ja  sanoi, että  siinä  tilanteessa  hakijoiden  olisi  påitänyt  ampua  se  vartiomies, mutta  eihän  sitä  vartiomiestä  saa  ampua.  No  se  armeijan   oppuaika meni  sitten  oikein  mukavasti ja  kevätkin  sitten  tuli,  joten  ei  ollut   palelemisenkaan  riskiä.  Lopuksi  koitti  sitten  se  siviiliin  pääsyn  aika  ja  parin  viimeisen  viikon  aikana  katkottiin  niitä  piikkejä  "aamukammasta"   ja  kehoitettiin   niitä  vastatulleita  alokkaita  hirttämään  itsensä,  sillä  niin   paljon   kauheuksia  niitä  olisi  odottamassa.

Siviiliin  päästyä  aloitin  sitten  Biokemian  laitoksessa  sen  erikoistyön  tekemisen  ja  sehän  oli  se  Glostridium  butyricum, jonka  kanssa   piti  aloittaa  seurustelu.

Biokemian  opintoni  olivat  sitten  jo  edenneet  niin  pitkälle, etttä  pääsin  tekemään  sitä  erikoistyötä.  Tämän  tekeminen   tavallisesti  kesti n  vuoden ja  monet  jatkoivat  sitä  sitten  aina  väitöskirjaan  saakka.  Minä  sain  prof. Erkamalta  aiheeksi  " Bakteeri  Glostridium  buturicumin  kasvutekijöiden  selvittäminen" Tämä  bakteeri  oli  teollisesti  tärkeä,  sillä  Japanilaiset  valmistivat  sen  avulla  käyttäen  maissia   ravintona  suuria  määriä  Riboflaviinia, joka  on   eräs  B-vitamiineista.  Probleema  oli  vain  se, että  tästä  bakteerista   ei  ollut  juuri  millään  muulla  kielellä  viitteitä,  kuin  japanin kielellä. Sain  sitten  suuren  määrän   japanilaisia  artikkeleita, mutta  eihän  yliopistossa  ollut  ketään, joka  olisi  osannut  käöäntää  japanin  kieltä.  Menin  sitten  Japanin  lähetystöön  ja  pyysin  sieltä  apua, mutta  lähetystösihteeri  sanioi, että  hän  ei  oikein  osaa  kääntää  näin   teknistä  ammattitextiä. Oli  siis  tultava  siis  toimeen, sillä  mitä  oli  käytettävissä.  Bakteeri oli  lisäksi  anaeroobinen, joka  ei  sietänyt  happea,joten  se  oli  aina  säilytettävä  hiilidioksiidiilmapiirissä,   joka  tietysti  hankaloitti  työtä.  No   tulihan  siitä  sitten  lopuksi  valmista  ja  pääsin   siihen  lopputenttiinkin  ja  lopuksi  sain  ne  fil.  kand  paperit  kouraani.   Siinä  sitten  miettimään  tulevaisuutta.  Opiskelutoverini  päätti  jatkaa  erikoistyötä  väitöskirjaan  saakka, sillä  silloin  olisi  työ  taattu vaikka  yliopistossa. Hänestä  tulikin  sitten Helsingin  teknillisen  korkeakoulun  biokemian  professori.  Koska minulla oli  noita  sivutöitä  mm  tämä   assistenttivirka, ajettelin  lähteä vielä  lukemaan lääketiedettä.   Minulta puuttui  kuitenkin vaadittava  eläintieteen  arvosana, joten  suoritin  eläintieteen  approbatur-kurssin   ja  eläinfysiologian  cum-laude-kurssin eläintieteen  laitoksella.  Olin  myös  jo  tutustunut  bakteriologiaan  suorittamalla mikrobiologian  apprpbatur  kurssin  yliopiston mikrobiologian laitoksella. Eläintieteen kurssi  oli  varsin mukava.  Suullisen lopputentin  suoritin  henkilökohtaisesti  prof Palmeelle, josta  sitten  tuli  Yliopiston kansleri.  Tentti  suoritettiin Tvärminnen laitoksella  Hankoniemellä  ja  matkan tein  pyörällä  ja  junalla. Palmen oli  hyvin mukava ja  hän  kyseli ja  kertoi  minulle  paljon  hyttysten  erikoisesta  elämästä. Tentti  meni läpi ja  kiirettä   siinä  olikin, sillä  lääketieteen  opinnot  alkoivat  sitten jo  parin viikon päästä. Koska  minulla oli paljon  lääketieteen -kandidaatin  tutkintoon vaadittavia  tutkintoja, sain aloittaa  opintoni  suoraan  anatomiasta ja  fysiologiasta. Näin  sain  vähän  kiinni  aikaa ja  suoritettua  kandidaatti-tutkinnon  vuodessa kahden ja  puolen  vuoden  sijasta.  Anatomian professoriksi oli aivan äskettäin  tullut  professori  Eränkö, joka myöhemmällä  iällään  tuli kuuluisaksi  Suomen ensimmäisenä  ohitusleikkauspotilaana ja  kävi  vakuuttamassa  kolleegoja  tämän  hoitomuodon  eduista.  Eränkö  eli  sitten  melko  pitkää, mutta kuoli  lopuksi  näiden  potilaiden  tavalliseen  kuolinsyyhyn  sydämen  toiminnanvajaukseen.  Eränkö oli   histokemian  uraanuurtajia  maassa ja  hän  oli saanut tähän biokemian  suuntaisen  koulutuksen  Englannissa. Koska  olin  itse  biokemisti, minulla tämä  anatomia  meni  sitten  ihan mukavasti.  Fysiologian  professori  oli  taas  jo lähes eläkeiän  saavuttanut  professori  Reenpää, jonka  johdolla  hänen laitoksensa  keskitti voimavaransa  aistinfysiologian  tutkimiseen.  Reenpää  oli  hieno  herrasmies, jonka tutkimukset olivat  lähempänä  filosofiaa kuin  lääketiedettä. Hänen jälkeensä  tuli tri   Bergström,  joka  sittemmin tuli kuuluisaksi pitämällä  televisiossa  osaksi filosofian  luonteisia  esitelmiä. Lääke-kemia oli  sitten  viimeinen  kynnys  ennen kandidaastin  tutkintoa ja  sitä  laitosta  johti  pelätty  professori  Simola.  Hän oli  sikäli  kuuluista   että  hänellä oli  kaksi  tohtorinväitöskirjaa:hän oli lääketieteen  tohtori ja myöskin  biokemian  tohtori.  Hän  saattoi  olla  erittäin vaativa ,mutta  oli  minulle  suullisessa-  tentissäkin oikein mukava.  Sinä  kesänä  pidin  sitten  kemian  tenttejä  ja  kertausharjoituksia  lääketieteen karsintakurssilla, se  tehtävä kuului  assistenttien  tehtäviin  ja  sitten  syksyllä  alkoivat  Unioninkadun  klinikalla  sisätautien  propedeuttinnen  kurssi.  Unionin  kadun klinikalla oli perinteitä. Sehän oli  aikanaan ollut  Engelin  suunnitteleman  Helsingin keskuksen  osa . Kun  Suomesta  tuli itsenäinen, ei Koska  minulla oli paljon  lääketieteen -kandidaatin  tutkintoon vaadittavia  tutkintoja, sain aloittaa  opintoni  suoraan  anatomiasta ja  fysiologiasta. Näin  sain  vähän  kiinni  aikaa ja  suoritettua  kandidaatti-tutkinnon  vuodessa kahden ja  puolen  vuoden  sijasta.  Anatomian professoriksi oli aivan äskettäin  tullut  professori  Eränkö, joka myöhemmällä  iällään  tuli kuuluisaksi  Suomen ensimmäisenä  ohitusleikkauspotilaana ja  kävi  vakuuttamassa  kolleegoja  tämän  hoitomuodon  eduista. Eränkö oli   histokemian  uraanuurtajia  maassa ja  hän  oli saanut tähän biokemian  suuntaisen  koulutuksen  Englannissa. Koska  olin  itse  biokemisti, minulla tämä  anatomia  meni  sitten  ihan mukavasti.  Fysiologian  professori  oli  taas  jo lähes eläkeiän  saavuttanut  professori  Reenpää, jonka  johdolla  hänen laitoksensa  keskitti voimavaransa  aistinfysiologian  tutkimiseen.  Reenpää  oli  hieno  herrasmies, jonka tutkimukset olivat  lähempänä  filosofiaa kuin  lääketiedettä. Hänen jälkeensä  tuli tri   Bergström,  joka  sittemmin tuli kuuluisaksi pitämällä  televisiossa  osaksi filosofian   luonteisia  esitelmiä.  Sinä  kesänä  pidin  sitten  kemian  tenttejä  ja  kertausharjoituksia  lääketieteen karsintakurssilla, se  tehtävä kuului  assistenttien  tehtäviin  ja  sitten  syksyllä  alkoivat  Unioninkadun  klinikalla  sisätautien  propedeuttinnen  kurssi.  Unionin  kadun klinikalla oli perinteitä. Sehän oli  aikanaan ollut  Engelin  suunnitteleman  Helsingin keskuksen  osa . Kun  Suomesta  tuli itsenäinen, ei  Suomella ollut  varaa  rakentaa  yliopistolleen parempaa  sisätautien   klinikkaa, ennenkuin Meilahden sairaala  valmistui.  Kaupungin  itselleen  rakentama   Kivelän  sairaala oli  ainut  jotenkin  moderni  koko Helsingissä, sillä  ruotsinkielinen   Mariankin  sairaalakin   oli  vanhaa  venäjän  armeijan  perua.  Kivelän-  ja Marian sairaalthan  olivat minulle  tuttuja jo  aikaisemmalta ajalta,  jolloin olin ollut näissä  sasiraaloissa   töissä  kirjastoapulaisena. No  sitten  näistä  lääketieteen opinnoista.  Lääketieteen  kurssi  tapasi  kokoontua  ennen  anatomian  opintoja  ns  Aassiksella,  jossa  anatomian  luennot  ja   anatomian  työt, eli  ns  ruumiinavaukset  tehtiin.  Meidän  ryhmäassistenttimme  oli  Dosentti  Kivi-Lydeken ja  mikäli muistan   nimen  edessä  oli  vielä  tuo  maaginen  etuliite  von,  siis  von Kivi-Lydeken.  Hän  oli  erittäin  hienoa  sukua ja  hyvin  miellyttävä ja  pätevä  opettaja. Hän  näytti  meille  meidän  potilaamme, jotka  vielä  olivat  siellä  laitoksen  kellarissa  suurissa  ammmeissa,  etteivät pilaantuisi  ennen  meidän  käsittelyämme. Me  olimme  tietysti  jonkinverran  kalpeita  poikia  ja  tyttöjä,  niinpä  eräs  opiskelija  kysyi  dosentilta "  milloinka  sitä  tottuu  noihin  ruumiisiin" , siihen  Kivi-Lydeken  vastasi :" ei  siihen  totu  koskaan."  Kivi-Lydekeninkin  elämässä  oli  sitten  myöhemmin  tragiikkaa:  Hän  ajatteli  sitten  erikoistua  gynekologiksi, ja  kun  hän  oli  jo  lääketieteen  tohtori, oli  hänellä  tietysti  hyvät  mahdollisuudet  saada   erikoistumisvirka. Nyt  kävi  kuitenkin  niin, että  hän  toimiessaan  apulaislääkärinä Naistenklinikalla  joutui   nukuttamaan  tri Procopen, ( johonka  taas  minulla  oli  kunnia  tutustua   itse  erikoistuttuani  gynekologiksi  Naistenklinikalla,)  sisaren  keisarinleikkausta  varten  ( narkoosilääkäreitä ei  ollut  vielä  tarpeeksi  edes  yliopistoklinikoilla)  Procopen  sisar  onnettomuudeksi  kuoli  narkoosikomplikaatioon ja siihen loppui  Kivi Lydekenin  gynekologin  ura, sillä  Naistenklinikalla  ei  saanut  tehdä  yhtään  virhettä. Kivi-Lydekenistä  tuli  sittemmin  erittäin  hyvä  psykiatri , joka  teki  monta tieteelistä  julkaisua  ja  luennoi  laajasti  ulkomaillakin.  Kivi-Lydeken  kuoli  sitten  ikävä kyllä  melko  nuorena  ollessaan  kotimatkalla  Tukholma-Helsinki  autolautalla  sydänveritulppaan. Meidät   jaettiin  sitten  pieniin  työryhmiin  ja  saimme  potilaaksemme  vanhemman  mieshenkilön, joka  oli  entinen  vanki.  Valitettavasti  potilaaltamme  puuttui  toinen  jalka, joten meidän  oli  yritettävä  säästää  sitä  ainutta  että  olisimme   oppineet   sen  anatomian  kunnolla.  Anatomian  luentoja  meille  piti  apulaisprofessori  Mustakallio,  hänen  poikansa on  tunnettu  ihotautien professori tänään. Musti,  kuten   Mustakalliota  nimitettiin  oli  hyvin  sympaattinen  herra, hän oli  monupuolinen mies  ja  väitettiin, että  hän osaa  latinan  lisäksi  myös  hebreaa. Koska  minulla  jo  fil.kandipapereissa oli  monta  tutkintoa  niistä  aiheista,  joita  lääketieteen  opiskelijat  tarvitsivat  lääketieteen  kandidaattitutkintoa varten  sain   suoritettua  lääketieteen  kandidaatti-tutkinnon  vuodessa kahden ja  puolen  vuoden  sijasta.  Anatomian professoriksi oli aivan äskettäin  tullut  professori  Eränkö, joka myöhemmällä  iällään  tuli kuuluisaksi  Suomen ensimmäisenä   sydämen ohitusleikkauspotilaana ja  kävi  vakuuttamassa  kolleegoja  tämän  hoitomuodon  eduista. Eränkö oli   histokemian  uraanuurtajia  maassa ja  hän  oli saanut tähän biokemian  suuntaisen  koulutuksen  Englannissa. Koska  olin  itse  biokemisti  tunsi  Eränkö  jonkinlaista  lukkarinrakkautta minua  kohtaan  ja minulla tämä  anatomia  meni  sitten  ihan mukavasti. Koska   Erängön  ala  oli  histokemia, joka oli  silloi uutta  olisi  minulla  ollut  loistava  mahdollisuus   tehdä  väitöskirja   siitä,  en  vain  sitä   vielä  silloin  ymmärtänyt.   Ymmärsin  sen vasta  myöhemmin, jolloin  se  jo  oli  myöhäistä. Fysiologian  professori  oli  taas  jo lähes eläkeiän  saavuttanut  professori  Reenpää, jonka  johdolla  hänen laitoksensa  keskitti voimavaransa  aistinfysiologian  tutkimiseen.  Reenpää  oli  hieno  herrasmies,  jonka tutkimukset olivat  lähempänä  filosofiaa kuin  lääketiedettä. Hänen jälkeensä  tuli  professoriksi   Bergström,  joka  sittemmin tuli kuuluisaksi pitämällä  televisiossa  osaksi   filosofian  luonteisia  esitelmiä  ja  näin  äskettäin, että  hän  vieläkin  esitelmöi mm  täällä Ruotsissa. Lääke-kemia oli  sitten  viimeinen  kynnys  ennen kandidaastin  tutkintoa ja  sitä  laitosta  johti  pelätty  professori  Simola.  Hän oli  sikäli  kuuluista  että  hänellä oli  kaksi  tohtorinväitöskirjaa:hän oli lääketieteen  tohtori ja myöskin  biokemian  tohtori. Ensiksi oli  kirjallinen  tentti  ja  tämän  jälkeen  suullinen  itse  professorille.  Minua  pelotteli Ossi Renkonen, joka  oli  serologian  professori Renkosen  poika:"  Simola  vihaa kemistejä , et  tule  koskaaan  selviämään  siitä  tentistä." Ossi  Renkonen olisi  mielellään  jatkanut  lääkäriksi, mutta  pelkäsi niin  Simolaa, ettei  uskaltanut, kun  oli  kuullut  kuinka  monta  kemistiä  Simola  oli  tyrmännyt.  Valmistuttiin  sitten  oikein  kunnolla. Meillä  oli  kaveriporukka, jonka  kanssa  luettiin:  eläinlääkäri  Gunarupoulos,  joutui  vaihtamaan  alaa, kun  vaimo oli  allerginen  eläinten  karvoille. Gunarupoulos, oli  sukua  Scherlagiuksille, Aito  Lahti  hammaslääkäri  ja   Mikko Aalto,  niinikään  hammaslääkäri,  josta  sitten  tuli  hammasprofessori ja  Aito  lahdesta  plastiikkakirurgi.  Luettiin  ja  prepattiin  toisiamme  Gunarupouloksen  luona  aika myöhään. Minä  sitten  menin  aamulla  tenttiin, mutta  poikia  ei  näkynyt- he  kertoivat  myöhemmin  nukkuneensa  ponniin.  En  tiedä  oliko  se  syy, mutta  se  merkitsi, että  pojat  putosivat  kurssilta.   Minä  menin  tenttiin ja  yllätyksekseni  selvisin  siitä  ihan  hyvin.  Simolan  suullinenkin tentti  meni  ihan  mukavasti; pelätty  professori  jutteli  kanssani  ihan  toverillisestti,  niinkuin  noin  meidän  biokemistien  kesken  tyylillä.  Hän  saattoi  olla  erittäin vaativa ,mutta  oli  minulle  suullisessa- tentissäkin oikein mukava.  Sinä  kesänä  pidin  sitten  kemian  tenttejä  ja  kertausharjoituksia  lääketieteen karsintakurssilla, se  tehtävä kuului  assistenttien  tehtäviin.  Sain  siinä  vähän  kerrata  asioita,joita  jouduin  opettamaan,  sillä  olisi ollut noloa  olla  tietämätön  tulevien  kolleegoiden  edessä.  Kuulin  sitten  myöhemmin, että  olin  ollut  ihan  hyvä  opettaja  ja  sain  siitä  jonkinlaisen  sädekehän. Sitten  syksyllä  lääketieteen  kandidaatiksi  tultuani, alkoi  Unioninkadun  klinikalla  sisätautien  propedeuttinnen  kurssi.  Unionin  kadun klinikalla oli perinteitä. Sehän oli  aikanaan ollut  Engelin  suunnitteleman  Helsingin keskuksen  osa . Kun  Suomesta  tuli itsenäinen, ei  Suomella ollut  varaa  rakentaa  yliopistolleen parempaa  sisätautien  klinikkaa, ennenkuin Meilahden sairaala  valmistui.  Kaupungin  itselleen  rakentama  Kivelän  sairaala oli  ainut  jotenkin  moderni  koko Helsingissä, sillä  ruotsinkielinen   Mariankin  sairaalakin   oli  vanhaa  venäjän  armeijan  perua.  Kivelän-  ja Marian sairaalthan  olivat minulle  tuttuja jo  aikaisemmalta ajalta,  jolloin olin ollut näissä  sairaaloissa   töissä  kirjastoapulaisena.  Unioninkadulla   sitten  pääsimme  ensimmäiden  kerran  tekemään  tuttavuutta  potilaiden  kanssa ja  opimme  suorittamaan näitä  lääketieteen  perustutkimuksia, kuten  kuuntelemaan  sydänääniä stetoskoopilla ;  stetoskooppi  piti  sitten  ostaa  itse  ja   tässä  instrumentissä  oli  jotain  maagista, kun  se  oli  kaulassa  tunsi  sitä  jo  itsensä  melkein  lääkäriksi.  Vanhempien,   oikeiden  tohtoreiden  kierroille  pääsimme  pienissä  ryhmissä ja  saimme  nähdä,mitä  se lääkärin työ on  käytännössä.  Tällä  Unioninkadun  klinikalla oli  paljon  Suomen  lääketieteen  historiaa.   Vuosisadan  alkupuolella, kun  lääkäriksi  opiskelijoden  oli  ensin  ollut  pakko  suorittaa teologian   kandidaatin  tutkinto ennenkuin  pääsivät  aloittamaan  sitten  lääketieteen  opiskelut  ja  kun  he  sitten  olivat  tullet lääketieteen  kandidaateiksi  mm  anatomian  opiskelujen  jälkeen, oli  tänne  Unioninkadun  klinikalle  niin  kova jono, että  monet  kandidaatit   joutuivat  olemaan  vuosikausia  kunnanlääkäreinä  kandidaatteina,  ennenkuin  pääsivät  jatkamaan  Unioninkadulle  näitä  tärkeitä  kliinisiä  opintoja  tullakseen  laillistetuiksi  lääkäreiksi.  Vähitellen  saimme  sitten  tehdä  sairaalaan   poliklinikkapotilaista  tutkimuksen  ja   sitten  esittää  sen  tuloksen  ylöspäin.  Mieleeni on  jäänyt tapaus, joilloin  sain  kiitosta.  Poliklinikalle  tuli  sellainen  40 v  nainen, joka  oli  käynyt   erilaisten  vaivojen  vuoksi  hyvin  monta  kertaa  poliklinikalla ilman, että  mitään  erikoista  olisi  löytynyt.  Minun  esimieheni  sanoi,  että  käy  nyt  sinäkin  se   rutiinin  vuoksi  tutkimassa, jotta  se  potilas  olisi  tyytyväinen. Minä  suoritin  sitten  täydellisen  tutkimuksen,   niinkuin  olin  oppinut ja, kun  minä sitten  lopuksi  pistin  sormeni  potilaan perä-aukkoon  siellä  syvällä  tuntui  ryhmyinen kyhmy.  Pyysin  sitten  esimiestäni  myös  varmuuden  vuoksi kontrolloimaan, olisiko  tämä  minunn   diagnoosini   peräsuolen  syöpä  oikea.  No  onnettomuudeksi  minä  olin   oikeassa  ja  sain  sitten,  kuulla,  että  nythän  tämä potilas  vaihteen  vuoksi  on  oikeasti  sairaskin.   Tästä opin, että  aina on  suoritettava tutkimukset   tarkasti.  Tämä oppi  on   auttanut  minua  sitten   hyvin  paljon  vuosien mittaan  lääkärinä  toimiessani.  Sitteen  seurasi  kirurgian  vuoro  ja  pääsimme niinikään  historialliseen  taloon  sinne  Kasarminkadulle.  Siellähän  leikattiin  aikanaan  mm  Bobrikoff, kun  se  Eugen  Shauman   sitä  ampui.  Vaikka  Professori  Faltin  teki  kaikkensa, niin  kuoli  se  Bobrikoff.  Me  saimme  täälläkin  tutkia  potilasta oppien  mukaan  ja   kirjoittaa  sitten  nämä  tulokset  koneella  sairaskertomukseen.

Meillä oli  oikein  päivystystäkin,jolloin  pääsimme  assisteeraamaan  leikkauksia  ja  joskus  oikein  ompelemaan  haavoja sitten  kiini.  Kirurgian  professorina  oli  Seiro,    joka  oli  hyvin  pidetty  ja  kunnioitettu.  Hän  mm  leikkasi  presidentti  Kekkosen  sapen.  Kekkosella   oli  kuulema  leikkauksen  jälkeen   illalla   ollut   mahakipuja  ja

Kekkonen  oli   pyytänyt  hoitajaa  soittamaan  Seirolle, että   jos  Seiro  voisi   tulla

Kekkosta   katsomaan.  Seiro  oli  sanonut,  ei  minulla  ole  mitään  aihetta  tulla  häntä katsomaan:"Minä olen  leikannut  hänet  terveeksi  ja  sillä  siisti". No  hyvinhän  se  Kekkonen  siitä  selvisi,  eikä  tuo   kantanut  sitten  kaunaa  Seiroa  kohtaan.  Seiron  poika  oli myös  lääkäri  ja  hoiti  poliklinikkaa.  Seiron  pojalle  sattui  meidän  aikana  vaikea  tapauskin.  Kasarminkadun klinikan  ohi  kulkevan  kadun  toisella  puolella oli

Asuinrakennus. Kerran,  kun  Seiro  päivysti hän näki  kuin  sieltä   vastakkaisen  asuinrakennuksen  yläkerroksen  ikkunasta  hyppää  naisihminen  ja  putoaa  kadulle.

Lääkärit  äkkiä  kadulle, jossa  Seiro  toteaa, että  nainen  on  kuollut, mutta  että  hän on   samalla  hyvin  suuresti  raskaana.  Nainen  kannetaan  poliklinikalle  ja  Seiro siitä  aukaisee  mahan  ja  lapsi  ulos.  Tapahtuuhan  sitä  jännittäviä  asioita  sairaalassa ja  ulkopuolella.  Tämä  Seiron  poika  oli  isänsä  tapaan hyvin  pätevä  kirurgi, mutta  jostain  syystä ei  sillä  ollut  väitöskirjaa.  Se  kai  kuitenkin  poikaa  vaivasi, että kun  isä on  professori, ei  poika  saa  aikaseksi  väitöskirjaa.  No, kun  me  olimme  pari  vuotta  sitten  Helsingissä  lääkäripäivillä ja  tapasimme  siellä  Orionin  juhlissa Mankkaalla  kolleegoita  tapasin myös  Seiron  poikaa  ja  tervehdin  häntä.  Kaverit  kertoivat  sitten, että  Seiron  poika  oli  kuitenkin  innostunut  vanhalla  iällään  ja tehnyt  väitöskirjan  kirurgian alalta  ja  siitä  tuli  niin  hyvä , että  se   sai  kunniapalkinnon.  Taisi  olla  ,  että pojalla  oli  kynnys   niin  korkealla, että  sen  ylittäminen  vei  aikaa.    Klinikat olivat  jännittävää vaihtelua  niiden  teoreettisten  luentojen  välissä ja  niillä, suuressa  kaupungissa kun  oltiin,  tapahtui  paljon.  Sellaisia  ihmiskohtaloita   nähtiin   joskus  jotka  jäivät  pysyvästi  mieleen. Seiron  klinikalla  oli   tullut kerran  eräs  tullimies  tarkempaan  tutkimukseen, kun  sellaisessa  joukkotarkastuksesa, johon  kaikkien  virkamiesten, myös  meidän  lääketieteen  opiskelijoiden  oli  osallistuttava  etiúpäässä  sen  vuokso, että   kun  tuberkuloosi oli  vielä  yleinen  tauti  Suomessa, haluttiin  ese  saada  esille   sellaisilta   jotka  joutuvat   tekemisiin   toisten  ihmisten  kanss  kuten  lääkärit   opettajat  tullimiehet jene. Tässä   tarkastuksessa  oli   tullimiehen  keuhkoissa  löytynyt  jotain, joka  sitten osoittautui olevat  keuhkosyöpä.  Muistan  kun   tullimies  siellä  röntgenissä  katsoi  lääkärin  kanssa,  joka  hänelle  selvitti mitö  kuvissa  löytyy,  niitä  kuvia  ja   muistan  miten  tullimies  ihmetelle  sanoi "  kuinka  minä,  joka  olen  niin  terve,  voin  olla  niin  sairas." Tullimiehen  ihmetyksen  ymmärtää, kun   hän  oli  vielä  aktiiviurheilija.   Joskus  se  on  niin, että  ihminen, joka  tuntee  itsensä  kuolemansairaaksi onkin  terve  ja  joka  tuntee  terveytensä  rautaiseksi  onkin  kuolemansairas.  Tästä  keuhkosyövästä minulla  on  toinenkin muisto  Kivelän  sairaalassa oli  kerran   eräs  merimies, jolla  niin  ikään  todettiin  keuhkosyöpä  ja   sitten  lääkäri  kierrolla   selitti  taudin  vakavuuden.  Merimies  otti  tiedon  vastaan  hymyillen  ja  me  luultiin, että  hän  ei  oikein  ymmärtänyt  taudin  vakavuutta. Kun  lääkäri  sitten  kysyi  "Ymmärrättekö, että  on  kysymys  vakavasta  taudista."  Vastasi  merimies:  Tottakai   minä  ymmärrän,  mutta  auttaako  se  jos  minä  itken?"   Siinä  oli   niitä  monia  tavallisissa  ihmisissä  esiintyviä  hengen  suurmiehiä.  Kun  se  noutaja on  päättänyt  meidät  hakea, ei  se  piittaa  meidän  kiireistämme  tai   suoritetuista  terveystarkastuksista.  Kivelän  sairaalassa  tehtiin  aikanaan  sellaisia  johtajatarkastuksia,  terveystarkastuksia, jossa  annettiin   lausunto  kunnosta.  Eräs  johtaja  oli  sitten  käynyt  tämän  tarkastuksen  läpi  ja  siinä  todettiin  hänet  täysin  terveeksi. Kun  johtaja  sitten  iloisena  lähti  sairaalasta  ja löi   sairaalan  ulko oven kiinni  iloisena,  hän  kaatui  kuolleena  maahan;  olisiko  tuo  tieto  terveydestä  ollut  hänelle  liikaa.   Sitten  siitä kiireestä puheenollen.  Erään  kerran  Kivelän  sisätautiosastolla  kierrolla  tapasimme    erään  johtajan, jonka  päivystäjä oli  ottanut  sisään  tarkempia  tutkimuksia  varten, kun   johtaja oli  valittanut  rintakipuja  päivystysvastaanotolla.  Johtaja  tunsi  itsensä  kuitenkin  aamulla  kierrolla    hyväkuntoiseksi  ja  kun  sitten   professori  ehdotti  tarkempia  tutkimuksia, sanoi  johtaja,  ettei  minulla  ole  aikaa  maata  täällä  ja  hyppäsi   mielenosoituksellisesti  selälleen  sänkyyn. Totesimme  samalla, että  johtaja  oli lakannut  hengittämästä ja  kuolluthan  se  oli.  Johtajalla  ei  todellakaan  ollut  aikaa, mutta  se  lähtö  tuli  vähän toiseen  paikkaan, mitä  hän  oli   itse  ajatellut.  Kun  näitä  klinikoita  juostiin  4  vuotta, kyllä siinä  tuli  nähtyä  monta  kohtaloa  ja  niistä  jo  voisi  kirjoittaa  kirjan.   Opettajatkin  olivat  sellaisia  persoonia,  joita  ei  enää   näe:  he  olivat  sota  aikana joutuneet  käymään  vielä  kovemma  koulun  mitä  me.  Eräskin  silmäprofessori kertoi, että  sodan  aikana  tehtiin  yötä  päivää  töitä   2  viikkoa;  ensimmäinen  viikko  meni  kahvin  voimalla  ja  toisena  viikkona  pysyttiin  pystyssä  työkykyisenä  heroiinin  voimalla  ja  kolmas  viikko oli  pakko  levätä, muuten  olisi  henki  lähtenyt  lääkäriltäkin.  Jos  meni  sota-aikana  hermot  monelta  sotilaalta, niin  meni  ne  useilta  lääkäreiltäkin.  Eräs  tällainen  oli  Jyväskylässäkin, josta  sanottiin, että  kyllä  se  ei  koskaan  tule  terveeksi,  mutta  kun  se  oli  sotasankari  kyllä  se  sellaista  pientä  vastaanottoa  piti joskus, kun   henki  sattui  päälle. Naistentautien  professori  Vara sai  viran, kun  varsinainen  pätevin  hakija  astui   rintamalla miinaan ja  lähti  tuonne  yläkertaan.  Vara  itse  oli  päästä  vähällä  samaan  seuraan, kun   se  joutui  leikkaaamaan  yhden  sotilaan,  jolla  oli  räjähtämätön   50  millin  kranaatinheittimen  ammus  selkänahan  alla.  Vara  onnistui  leikkauksessa  niin, että  sekä lääkäri, että  potilas  jäivät  henkiin   ja   osittain  tämän   tosi  rohkeutta  vaativan  suorituksen  ansiosta  Varasta  tuli  sitten   professori.   Naistentautien  Klinikan  sisätautien  erikoislääkäri, muuten  mukavampia  lääkäreitä, joita  olen  koskaan  tavannut  lääketieteen ja  kirurgian  tohtori  Ensio  Ikonen,  joutui  Kannaksen  suurhyökkäyksen  aikana  vihollisen  puolelle, mutta  ei  lähtenyt   sidontapaikasta,   ennenkuin  viimeinen   haavoittunut  oli  saatu  eteenpäin.  Sillä  viimeisellä  potilaalla oli  kranaatti  repäissyt  mahan  auki niin , että   suolet  näkyivät,   eikä  tri  Ensio  Ikosella  ollut  enää   ompelulankaa.  Ensio  pani  mahan  kiinni   hakaneulalla  ja kuuli   jälkeenpäin, että  sekin  potilas  selvisi  hengissä   ja  Ensiokin  sitten  onnistui  metsien  kautta  pääsemään  omien  puolelle.   Näistä  pojista  tuli  sitten  meidän  opettajiamme  ja  niillä  oli  paljon  sellaista  meille  annettavana,  jota   ei   opi  vaikka  olisi  tehnyt   10  kappaletta  väitöskirjoja.  Tietysti  me  nuoret  tulevat  lääkärit  ihailimme  kirurgeja, sillä siinähän  tapahtuu ja  siinä saadaan  nopeasti   se  paha pois  veitsellä, mutta  samalla näimme  miten  raskasta  se  oli    raskaine  päivystyksineen ja  pitkine  leikkauspäivineen.  Koetimme  oppia  kirurgiaa niin  paljon  kuin  mahdollista, sillä  vaikka meistä  kaikista  ei  tulisi  kirurgeja,  me  kuitenkin  joputuisimme  työssämme, kuka  enemmän, kuka  vähemmän,  käyttämään  puukkoa  parantavana   lääkkeenä.  Tästä  syystä minä  sitten  valitsin  pitkän  amanuensuurini  Punaisen  Ristin  sairaalan  tapaturmaklinikalta.  Tällä ns  tapaturmasairaalalla, jolla  oli  kunniakkaat  perinteet  sota-ajalta  rintamasotilaiden  parantajana  ja   siellä  toiminut  prof.  Snellman  oli  tullut  maailmankuuluksi   aivokirurgiksi, kun   se  oli   saanut  leikata niin  monta  aivovammaista   sotainvalidia.  Neurokirurgia  oli  siten  talon   parasta  antia,  mutta

tämän    aikoi  muuttaa   äskettäin   johtajaksi  valittu   prof  Kallio,  joka lienee pohjoismaiden   ensimmäisiä   Ortopedian  professoreita.  Talo  oli  myös  tällä  alalla saanut   paljon  kokemusta    invaliideja   hoidettaessa, sillä  kaikki  eivät  mahtuneet  sinne  invaliidisäätiön  sairaalaan, jossa  taas  ewsimiehenä oli  prof. Langensköld, joka  taas    hoiti  minun  isäni  Robert  Remeksen  sotavammaa.  Professori  Kallio  otti  minut  sitten  henkilökohtaiseksi   assistentikseen, joten  jouduin  paljon  avustamaan  häntä  leikkauksissa  aina  hänen  leikatessaan  yksityispotilaitaan Mehiläisen  sairaalassa.  Professori  Kallio  oli  kova  esimies  ja  jo   minun    ennen  leikkausta

suorittaessani  käsien  pesua  kertoi, että  meillä  nämä   amanuenssit  levittävät  huonolla  hygienillaan   infektioita.  Itse  hän  käveli   kengillään  leikkaussaliin, mutta

onhan  selvää, että   professorit  ovat  vapaita  kaikista  bakteereista  tai  ne  on  jo  niin

myrkyllisiä, että  niiden  iholla  bakteeritkin  kuolee.  Muuten  Kallio  oli   taitava lääkäri ja  paransi  monta  sellaista  potilasta,  joita  muut  eivät olleet  pystyneet   auttamaan. Hän  oli   vielä  vanhan  koulun  oppilaita  ja  puhui  myös  sujuvasti  venäjää,  kun  sattui  olemaan  venäläinen  potilas  osastolla.  Amanuenssilla oli  paljon  työtä  päivisin,kun  piti  niitä  sairaskertomuksia  tehdä  , mutta  minun  piti  vielä iltaisin   kirjoittaa  kaikki  seuraavan  päivän  leikkauslistat, jotka  minä  sitten   kävin jakamassa  kaikille  kymmenelle  osastolle  niiden  valmistuttua. Lisäksi  tuli  tietysti

päivystyset,   joka  oli  ympäri  vuorokauden. Vaikka  se  tuntui  raskaalta,  se  oli  kuitenkin  palvelun  mielenkiintoisimpia   osia, sillä  siellä  aina  tapahtui jännittäviä  asioita.  Töölöön  sairaalan  kirurgikoulutus oli   suosiossa ja   siellä  koulutetuista  tuli  sitten  monen  keskussairaalan  johtajia,  esimerkiksi   Per  Slätis, josta  tuli  sitten   Vaasan  keskussairaalan   johtaja ja  joka  nosti  sitten  sen  sairaalan  tason  hyvin  korkeaksi.  Prof. Kallion  poika   Erkki  Kallio, joka oli  ollut  jatkokoulutuksessa  Englannissa  oli  myös  hyvä  mies  ja  leikkasi  sitten  menestyksellä  vaimoni  Elina Remeksen   diskusprolapsin vuosia   myöhemmin.  Kun  nyt  oltiin  lääketieteen  kandidaatteja, päästiin  jo  kesäisin  sairaaloihin  apulaislääkäreiksi ja   sehän   oli  paitsi   rahatulojen  vuoksi, mutta myös  opintojen  kannalta  hyödyllistä. Olin aluksi työssä Nikkilän  sairaalassa, jossa hoidettiin  mielenterveyden  häiriöistä  kärsiviä potilaita,  eli joita  pidettiin  ns  "hulluina".   Siellä  oli  johtajana mukava  tri  Runeberg, liekö  ollut  sukua  sille  kirjailijalle. Lisäksi  siellä  oli  tri Hellaakoski,  niinikään  kirjailijasukua ja  tri  Parland, joka  oli  tunnettu   runoilijana oli  myös  kova  poika  lääkärinä.  Tri  Parland oli  kiinnostunut  psykoanalyysistä,  muoti  joka  oli  tullut  sodan  jälkeen  Amerikasta. Parland  oli  kuitenkin  vähän  pettynyt, kun  hän  totesi  erään  potilaan ,  annettuaan  tälle   psykoanalyysiä  5  vuotta ,  että potilas  oli  yhtä  sairas   hoidon  jälkeen  kuin  sitä  ennen. Työ  mielisairaalassa ei  ollut  erikoisen  raskasta,  joten  lääkäreiltä  jäi  paljon  aikaa  myös  opintoihin  ja  sivuharrasutksiin.  Nikkilässä  sitä  ensi  kertaa tapasi  sellaisia  potilaita, joilla  oli  jokin  ruuvi  löysällä, mutta  yllätykseksi  monet  vaikuttivat  yllättävän   fiksuilta  ajoittain. Joskus   sitä  epäili, olivatko  nuo  sairaalan  ulkopuolella  olevat  ihmiset  sen  terveempiä  päästään. Olin  muutaman  kerran  päivystäjänä ja  ainut  suurempi operatio,  jonka jouduin  suorittamaan oli se, kun erään  hoitajattaren  alapää repesi  viikonloppuna  rakastelun yhteydessä.  Potilas  vuoti niin  runsaasti  verta, että  se  oli  pakko ommella,mutta  sain  sitten  kiitollisen  potilaan, kun  siitä  ompelusta oli  niin paljon  apua ja  sairaalan  johtajakin  oli  tyytyväinen  saavutukseeni  aamukokouksessa.  Toinen  sairaala  sitten  Helsingin  lähistöllä  oli  Kiljavan  parantola, joka  siihen  aikaan  oli   lähinnä  tuberkuloosin  hoitoa  varten. Siellä oli  johtavana  lääkärinä Larima, joka oli  vuosikymmeniä  taistellut  tuberkuloosia  vastaan  ja  kehittänyt  ensimmäisen  käyttökelpoisen   kasvualustan  tuberkuloosibasillien  viljelyä  varten, joka  suuresti  helpotti  diagnoosia.  Silloin  olivat  juuri  tulleet  uudet  tuberkuloosilääkkeet  ,  streptomysiini  ja  isoniatsiidi, joten   hoitotulokset  olivat  lupaavia.  Mukava  kesä siellä  Helsingin  lähistöllä.  Ja  kun   sitten  naistenklinikan  kurssitkin  oli  käyty  sitä  jo  saattoi  hakea  kunnanlääkärin  viransijaisuutta, jossa  sitten  kesän  aikana  helposti  sai  jo  leipärahat  seuraavaksi  talveksi.  Kirjoitan nyt tässä kandidaatti ajan työpaikastani, jossa eniten sain kokemusta ja  josta minulla on  eniten muistoja.  Paikka on Lappajärvi. Lappajärvi on  syrjäinen  pohjois-pohjanmaan kunta , joka  sijaitsee suuren Lappajärven  rannalla.Tämän  järven sanotaan  aikanaan muodostuneen  suuren  meteoriitin pudottua  paikalle. Paikalla oli kunnanlääkärinä  äskettäin valmistunut tri Pellervo Petäys,jonka  kanssa  minulla sitten tuli kosketusta muussakin yhteydessä, kuten kerron  toisaalla. Petäys oli ajatellut  erikoistua  kirurgiksi  kunnanlääkärin työnsä ohella, joka oli siihen  aikaan aika yleistä,kuten myöhemmin  tulin  tietämään. Petäys sai  apulaislääkärin sijaisuuksia  Marian  sairaalasta ja  tarvitsi hyvin useasti  sijaista  ja minä taas tarvitsin rahaa. Kävin Lappajärvellä ensimmäisen kerran  Suomen lääkäripäivien aikaan. Olin jo silloin  suorittanut  naistenklinikan kurssit ja auttanut  35  synnytystä,joten sain luvan hoitaa myös synnytyksiä  yksin jossakin synnytyslaitoksessa, joka oli tarpeen, sillä Lappajärvellä oli pieni  sairaalla ja  siinä myös   synnytysosasto. Muistan hyvin tämän ensi tapaamisen. Petäys oli pakannut matkalaukkunsa Helsinkiin lääkäripäiville lähtemistä varten ja näytti minulle sitten sairaalan potilaat, jossa oli mm aikaisemmin sectoitu synnyttäjä syntokinontipalla synnytyksen edistämiseksi. Sitten mentiin takaisin Petäyksen asunnolle, ja ovella oli lähdössä lääke esittelijä, joka oli ollut Petäystä tapaamassa. Siinä  puhuttiin lääkkeistä ja Petäys kysyi samalla  tiesiskö lääke -esittelijä  joitakin uusia lääkkeitä raskaudenajan pahoinvointiin, Petäyksen vaimo kun oli silloin raskaana ja  kärsi hyperemesiksestä. No onhan minulla  aivan uusi eriomainen  lääke siihen tautiin sanoi edustaja ja antoi Petäykselle purkin lääkettä kokeiltavaksi, lääke oli neurosedyniä. Emme  silloin  tienneet kuinka kohtalokas hetki, oli sillä tämän   lääkkeen  syömisen seurauksena  synnytti Petäyksen  vaimo  vaikeasti vammaisen  tytön. Myöhemmin  selvisi  ,että  tämä lääke  oli   suuren  katastrofin  aiheuttaja koko maailmassa. Vaikka koe-eläimet olivat terveitä lääkkeen käytön jälkeen, tämä ei sopinut ihmisille. No menin sitten takaisin sairaalaan ja tutkin vielä kerran tänän potilaan, joka oli  tipalla ja minusta  tuntui kummalliselta,  lapsi  tuntui  niin  omituisen  selvästi vatsanpeitteiden läpi   tunnustaeltaessa. Soitin varmuuden vuoksi Petäykselle ja  pyysin häntä vielä kerran  tulemaan katsomaan potilasta ennekuin hänn  ajaa Helsinkiin. Petäys  tuli  ja  totesi  saman kuin  minäkin ja  koska vaimo  alkoi olla myös  huonokuntoinen päätettiin leikata  samalla. Todettiin , että  meidän  epäilymme osoittautuivat oikeaksi:  uterus oli haljennut  supistusten voimasta ja lapsi oli vapaassa  vatsaontelossa. No laspsi kuoli, mutta äiti selvisi sentään hengissä ja Petäyskin pääsi  vihdoin lomalleen. Täällä Lappajärvellä tei myös  elämäni  ensimmäisen  section yksin.Oli ilta ja olin leikkaamassa  umpisuolta. Leikkaussalin  lasiovesta näkyi leikkaussalin pukeutumishuone, jonne oli sijoitettu leikkausen aikana tullut synnyttäjä odottamaan, sillä kätilö avusti leikkauksessa.  Leikkauksen loppupuolella näin kuinka  tämä synnyttäjä  tuolilla istuessaan  tulee  kalpean näköiseksi ja vähitellen  vaipuu kasaan. Onneksi olin jo sulkenut  haavan, joten pääsin  tutkimaan  tätä potilasta. Hän vuoti vähän verta, oli  kalpea, osittain  shokissa ja vatsa aristi. tein diagnoosin :istukan irtaantuminen, tässä  olisi nopea  sectio tarpeen, Kätilö kysyi silloin minulta oletko koskaan tehnyt itse  sectiota,  sanoin että  en ole mutta olen  assisteeranut ja tiedän  suunnilleen kuinka  se tehdään. Kätilö  rupesi  silloin  voivottelemaan  : Voi herra  Jumala kuinka tässä  käy, eihän tämä käy"  Minä sanoin, että siinä käy niin, että kaksi ihmistä kuolee, ellei me mitään tehdä. Sen jälkeen kätilö  rupesi valmistelemaan potilasta leikkaukseen. Minä  panin tipan ja kiireesti  maha auki kun potilas oli  ensin nukutettu  eetterillä, kuten  tapana kunnansairaalassa oli. No  olihan  se  ablaatio, mutta lapsi eli ja  jäihän se  äitikin  sitten henkiin. Tämän jälkeen sain jonkinlaisen  Glorian sädekehän, joten  Petäys  pyysi minua sinne lähes jatkuvasti. Minulla oli kuitenkin vielä pakollisia luentoja joten ratkaisin tämän siten, että lensin Kauhavalta DC-3 :lla edestakaisin Helsinkiin luennoille. Lentolipun hinta ei ollut korkea, eihän matkakaan ollut pitkä ja olihan minulla  rahaa, sillä  ansaitsin verraten hyvin Lappajärvellä. Matkoja Lappajärvelle tein sitten paljon sillä kuuluisalla Vauxhallilla. Kerran  oli niin paha kelirikko, ettei Lappajärvelle päässyt muuta kuin lentokoneella, mutta onneksi minun ei tarvinnut  tällä vehkeellä minun  aikanani lähettää eteenpäin yhtään potilasta. Kun sitten läksin ajamaan  kotiin oli kelirikko vielä niin  paha, että minulta jäi yhteen tienmutkaan  auton pakoputki. Mitään  nastarenkaita ei siihen aikaan ollut ja talvella sai olla varovainen. Tässä samassa tienmutkassa sittten kerran menin  pellolle auton kannssa niin että lumi pölysi. Kevään liukas tie oli syynä. Onneksi lähellä oli pellolla  maanviljelijä  traktorinsa kanssa ja ei kestänyt montakaan minuuttia,kun hän tuli ja veti minut pellolta pois- autolle ei olllut käynyt kuinkaan ja sitten  ajettiin  eteenpäin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastaanotto alkoi Lappajärvellä klo 8.00. Ensimmäiseksi uudistettiin  reseptit, potilaat tulivat pöytäni viereen jonossa ja resepteistä oli huomattava osa spriireseptejä,jonka kyllä ymmärsi , sillä Lappajärvellä ei ollut viinakauppaa. Tämän jälkeen otettiin potilaat  vastaan vähän niinkuin sen perusteella kuinka sairaita nämä olivat. Ei  siihen aikaan ollut mitään ajantilausta. Potilaat ymmärsivät, että kiireiset asiat ensin, Joskus  sitä sai mennä sairaalaan suorittamaan jotain leikkausta kesken vastaanoton. Potiilaat ymmärsivät tämän ja odottivat  valittamatta.  Joskus  tämä odottaminen meni liiankin pitkälle. Minulla oli  eräänä  aamuna  taas  tavallinen vastaanotto.  Potilaiden joukossa oli  eräs nuori mies joka  oli tullut  äitinsä  kanssa.  Kun  kysyin  onko  kiireellisiä tapauksia sanoi  tämä nuorimies,  että tohtori ottaa kiireelliset  tapaukset ensin kyllä minä jakasan odottaa. No kun tuli hänen  vuoronsa hän vaikutti  niin sairaalta, että  lähetin hänet sairaalaani ja sanoin tulevani heti perässä.. Ei kestänyt kauan  kun  tämä potilas  sairaalassa kuoli. Kävi selville, että  hänellä oli   aortan repeämä, coarktaatio, siihen  aikaan kuolettava tauti,joka nykyisin leikataan kohtalaisella mensestyksellä. On selvää, että tulos olisi ollut  sama ,vaikka olisin tutkinut hänet ennsimmäisennä. Hän olisi kerinnyt kuolla matkalla,vaikka  olisin lähettänyt hänet ambulanssilla keskussairaalaan. Toisella puollella  Lappajärveä oli  Vimpeli, tunnettu pesäpallokunta. Siellä oli kunnanlääkärinä sittemmin Seinäjoella  tuttu Tri Yli-Uotila, joka oli silloin valmistuttuaan lääkäriksi muuttanut nuorikkonsa kanssa sinne. Koska meillä oli joskus näitä kuntien raja-alueiden yhteisiä potilaita; muistan kerran käyneeni kotikäynnillä Vimpelissä,kun siellä eräs lapsi oli tukehtua laryngiitin seurauksena Tautia hoidettiin silloin  kortisonilla, tai ellei se auttanut  trakeostomialla.  Minä selvisin kortisonilla. Ylä -Uotila kutsui minut kylään ja oli mielestäni ihan mukava isäntä. Toisen kerran jouduin näitä  raja-alueen potilaita hoitamaan,kun minulle ilmoitettiin,  että metsässä on kuollut mies Sain tietää tarkan paikan ja läksin sitten yksin sinne kuoleman toeamiseksi.  Siellähän makasi n 50 vuotias mies traktorinsa  vieressä ja kuolluthan se oli.  Ajattelin, että menen takaisin ja  pyydän jotakin hakemaan ruumiin pois  mutta  sitten  ajattelin, että eihän   sovi miestä sinne jättää, vaikka  metsän eläimet  alkavat sitä  syödä. Niinpä nostin kaverin, joka onneksi ei ollut minulle liian  painava  Vauxhallin etuistuimelle ja panin turvavyön kiini. Siinähän se  isäntä istui ihan tyylikkäästi. Kun me sitten  ajelimme  takaisin Lappajärven kirkonkylän  läpi, ei vamasti moni huomannut, että kaveri  vieressäni on jo vainaja. Ajelin sitten ruumishuoneelle,jonne  vainaja sitten asetettiin asianmukaiseen lepopaikkaan.. Tarkastin ruumiin , otin ruumiinlämmön kuolinajan määräämiseksi ja lähdin vastaannotolle, jotta  löytyisikö  kortistosta jotain joka selvittäisi  vainajan  kuolinsyytä. Löysin kuin löysinkin Petäyksen kortistosta potilaan kortin,mutta siinä  ei ollut paljoa. Pari käyntiä ja viimeisessä maininta : Taas  tämä kverulanntti  tulee valittamaan  vaivojaan. Niin se on, ettei se  aina ole helppoa olla  lääkäri. Potilaitakin oli liikaa, jotta kaikki olisivat saaneet  ne  tutkimuset,jotka heidän vaivansa olisivat vaatineet.  Toisaalta piti myös muistaa, etteivät pohjalaiset miehet turhista valittaneet, ehkä olisi  pitänyt kuitenkin tutkia  tämä mies tarkemmin. Paikallinen nimismies  yritti kovasti  pakottaa lääkäriä keksimään, jonkin kuolinsyyn, ettei olisi tarvinnut yhteiskunnan  varoin, siihen  aikaan 300 mk, lähettää potilasta  oikeuslääketieteelliseen  ruumiinavaukseen. Tämä oli tietysti omituista, sillä nimismiehenhän sitä olisi  vaadittava kaikkia  epäselviä kuolemantapauksia selvittettäviksi. Teoria ja käytäntö on kuitenkin  toista; sen  sai  meikäläinnen aloitteleva  lääkäri pian todeta. Oli toinen tapaus. Kerran tuli vastaanotolleni mies  hakemaan lääkärintodistusta ajokortia varten. Totesin, ettei  potilaan näkökyky täyttänyt niitä  vaatimuksia, joita ajokortin saamiseksi vaaditaan. Täytin todistuksen ja kerroin,, että näin ikävästi on asian laita, että ajokortttia ei voida uusia. Tapasin sitten parin päivän kuluttua tämän miehen  kaupassa,  jossa hän näytti minulle vasta  saamaansa  uutta ajokorttia. En voinut olla soittamasta nimismiehelle ja  kysyä kuinka  tämä mies  sai  ajokortin, vaikka minä kirjoitin kieltävän todistuksen. Silloin  sanoi nimismies, että  lääkäri kirjoittaa lääkärintodistuksen ja minä  annan  ajokortin jos minua huvittaa. Maaseudulla on laki niinkuin nimismies sen haluaa olevan!  Maaseudulla on elämä muutenkin erilaista kuin kaupungissa, siellä ei pieniin poikkeavuksiin kiinnitetä  suurta huomiota. Muistan  erästäkin mummoa,  joka väitti, että naapuri lähettää  myrkkykaasua hänen suuntaansa, niin  että hän ei uskalla pitää ikkunoita auki. Ei se ketään  haitannut, sanoin  hänelle, että pidä ikkunat kiinni.  Näkyjen näkijöitä oli ennen aina joka pitäjässä ja heitä kunnioitetttiin viisaina. Minunkin isäni kertoi sellaisista. Nykyään niitä usein  haukutaan skitsofreeneiksi. Mitä  siihen  viisauteen  tulee, tiedetään, että monet skitsofreenit ovat yliälykkäitä. Turhaan  siis ei menty lääkäriin. Muistan kerran  erään nuorehkon miehen ,olisiko ollut alle 40, joka tuli päänsärkyläääkkeitä  hakemaan kun hänen olisi pitänyt lähteä kuorma-autolla  pitkän matkan päähän. Mittasin hänen  verenpaineensa, joka oli huomattavan korkea ja lisäksi näkökykynsä. Hän ei nähnyt edes  suurimpia kirjaimia näkötaulussa. mutta  eroitti  sentään  viisi sormea läheltä. Kysyin  kuinka  ihmeessä sinä olet voinut tällä näkökyvyllä ajaa  autoa, hän vastasi, olen seurannut  puhelinpylväitä. Puhuttuamme vähän aikaa, hän kuitenkin lähti mielellään akuutilla  remissillä keskusairaalaan diagnoosilla : "Maligni hypertensio". Lappajärvellä ei vain ollut  sairaita ja enemmän sairaita potilaita, siellä  oli hyvin mukavia ihmisiä. Eräs heistä oli isäntä Olli, Olli oli  sukunimi. Kun autoin häntä omalla alallani, hän pyysi minua  kylään ja hän järjesti meille kilpa-ammuntaa pistoolilla ja sitten opetti minua siinä niin, että minun tulokseniœ    paranivat huomattavasti. Eräs sairaalan sairaanhoitaja  tuli  lopuksi minun vastaanotolleni, kun oli mennyt  kylän tavoitellun poikamiehen kanssa naimisiin eikä lasta  ruvennut näkymään. En löytänyt mitään  vikaa naisesta ja pyysin miestä  antamaan  näytteen.. Tämä oli kertonut  aikaisemmin kavareilleen kuinka hän tietää varman menetelmän seurustella naisten kanssa  niin, ettei tule  ei toivottuja lapsia.  Menetelmää hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan. No, otettiin  sitten  se  spermanäyte ja kun vastaus tuli se oli  selvä.  ei yhtään siittiötä, täydellinen aspermia.  Oli  luultavasti  sairastanut vaikean sikotaudin lapsena , joka oli  tavallista  siihen  aikaan, Kesäisin oli Lappajärvellä myös kesää viettämässä pääkaupunkilaisia. Kerran  tuli  vastaanotolleni pitkähkö mieshenkilö ja esitteli itsensä taiteilija Bromsiksi. Hän valitti levottomuutta ja unettomuutta, lienekö liian viinankäytön  seurauksena, No hän sai lääkkeet ja  oli tyytyväinen. Pyysi  sitten minua  vierailemaan  ateljeessaan ja  kun menin hän oikein tarjosi  päivällisen.. Hän kertoi, että hän on maalannut yliopistoon Helsingissä freskon ja maalaa  nykyään muodissa olevia  abstraktisia tauluja. Hän oli hyvin mukava ja lupasi, että saan ottaa minkä taulun haluan itselleni, niistä jotka roikkuivat  ateljeen seinällä En oikein  pidä kovin moderneista, mutta seinällä oli yksi naiskuva, josta tiesi ainakin mitä se esitti, jonka otin ja joka on  minulla vieläkin.  Tähän tarinaan tuli sitten jatkoa,kun olin erikoistumassa  Helsingissä naistenklinikalla. Siellä oli kätilö,jonka nimi oli Paarma. Puhuttiin sitteen kerran Lappajärvestä ja minä kerroin, että tapasin siellä  erään  hullun taiteilijan jonka nimi oli Broms. Silloin  tämä kätilö meni vähän  omituisen näköiseksi ja sanoi lopuksi tuntevansa myös  tämän taiteilijan sillä se on hänen setänsä; en hoksannut, että  Paarmahan on  suomennos sanasta  broms. No ei meistä kätilö Paarman kanssa kuitenkaan vihamiehiä tullut, eikä se taiteilija Bromskaan nyyt niin hullu ollut.Lisäksi minulla oli  tilaisuus  tutustua paikkakunnan eläinlääkäri Niemiseen. Hän oli tarmokas  mies. Hän oli saanut eläinlääkärin koulutuksesa Norjassa, koska siihen  aikaan ei  vielä ollut  sitä koulutusta Suomessa, sitä vasta  rakennettiin. Hänellä oli myös Norjassa hankittu vaimo. Hän pyysi minua joskus mukaannsa kun hän kävi terveystarkastuksia suorittamassa ja myös muutamalla potilaskäynnillä. Hän ansaitsim tietysti erittäin hyvin, kun hän oli melkein yhtä mittaa liikkeellä ja kun kysyin miten  se on veroviranomaisten kanssa, hän sanoi, että hän kirjoittaa veroilmoituksen  alle: kunnian ja omantunnon kautta ja ei ole ollut mitään kyselyjä jälkeenpäin. Meillä ihmislääkäreillä  ei  kunnia ja omatunto riitä,  sillä  aina  tulee verottajalta kaikenlaisia kyselyjä, vaikka me  allekirjoitamme oman veroilmoituksemme samalla tavalla.Nieminen muutti sitten pois Lappajärveltä ja oli  sittemmin Kokkolan kaupungin eläinlääkärinä. Kunnanlääkärinä   toimiessa  sitä  sai  siis  talouden  kuntoon, ettei  enää tarvinnut  olla  Yliopiston  asisstenttina,  Karjalan  yhteiskoulun  opettajana, Laboratoriokoulun  opettajana tai  että  olisi  tarvinnut  enää  valokuvata  niitä  kouluja.  Viimeiset  tentit olivat  edessä  ja  sitten  sitä  piti  valita  jääkö  sitä  valmistumisen  jälkeen  Helsinkiin  vai  muuttaako  maalle. Vihdoinkin oli  viimeinen  tentti  suoritettu ja   olin  valmistumassa  lääkäriksi.   Monen vuoden työ ja tuska oli sitten  loppu ja  vähän valoisampi tulevaisuus odotti, niin  ainakin  uskoin.

Minä kuten monet muutkin kandidaatit olivat lopputenttejä suorittaessaan  jo lääkärin työssä, tavallisesti kunnanlääkäreinä. Olin  suorittanut jo kaikki vaadittavat klinikkapalvelut ja saanut vihdoin kaikki tentitkin hyväksyttyä. Olin Hankasalmen

kunnanlääkärinä  elo-syyskuussa  1963. Tuli ilmoitus, että todistusten jako publiikki, kuten sitä sanotaan olisi määrättunä päivänä ja että samalla saisimme lääkärinvaltakirjamme. Äitini oli ollut  mukanani  Hankasalmella ja ajoimme minun   autollamme matkan. Helsingissä  odotti  sitten publiikki, joka  siihen aikaan  oli  hyvin juhlallinen  toimitus. Miesten oli ehdottomasti pukeuduuttava frakkiin. Eihän  minulla sellaista tietysti ollut,mutta se  sittten  satiin lainattua puukuvuokramosta.  Yliopistolla sitten mentiin vuorollammme suureen  huoneeseen,jossa oli  u:n muotoinen  pöytä, jossa  kaikki tiedekunnan  yli 20  professoria istuivat. Siinä oli sittten marssittava  heidän  silmätikkunaan pöydän perälle jossa saatiin todistukset, että herra on nyt  sitten  lääketieteen  lisensiaatti ja onneksi olkoon. Ei  oltu  vielä  lääkäreitä  ;  siihen  tarvittiin  lääkintöhallituksen  lupa.  Publiikista   käveltiin läheiseen  lääkintöhallitukseen  ja  saatiinhan  sieltä  lopullinen  siunaus, jossa  lääkintöhallitus  julisti  meidät  laillisiksi  lääkäreiksi.  Haluttiin  kuitenkin varmistaa, että  toimisiko  tämä  paperi  käytännössäkin ja  tätä  kokeiltiin   menemällä  läheisimpään  apteekkiin apteekkiin ja kirjoitettiin  siellä  spriiresepti, että saisiko tuolla  ainetta.  No saatiinhan sitä, kun jo niidenkin papereissa oli meidän nimet.   Nyt  oli  sitten  uskottava, että  lääkäreitä  ollaan.  Tunnelma oli mahtava, harvoin  ihminen voi  tuntea  sellaista, kun on saavutttanuut sen,  mikä  tuntui mahdottomalta. Ajettiin sitten yöllä äidin kanssa  takaisin  sinne  Hankasalmelle , koska minulla olisi siellä jo  aamulla vastaanotto. Aamuhämärissää   lähestyimme Hannkkasalmea,  kun  tiellä oli yhtäkkiä  teeriparvi hiekkaa  syömässä,  kuten niiden on tapana. Painoin kaasua ja jäihän yksi iso teeri  sittten  sinne  tielle kellilleen, Ei se ollut  pahasti  vaurioitunut, senverran ettei lentämään pystynyt.  Hankasalmella  äiti  sitten laittoi siitä teerestä  juhlapäivällisen  valmistumiseni kunniaksi. Hankasalmen ajoilta ei ole jänyt muistiin kuin muutama asiaa.Ensimmäinen   oli tietysti se, kun ensimmäisen  kerran  aloitin vastaanottoni tultuani Helsingistä ja valmistuttuani lääketieteen lisensiaatiksi ja lailliseksi lääkäriksi. Oli mahtava tunne kun  sai  kirjoittaaa  reseptiin: Niilo Remes  lääket lis. Kerran olimme äidin kanssa kävelemässä ja totesimme, että tien vieressä oli  erittäin runsaasti   syötäviä sieniä,  meillä ei kuitenkaan ollut  mukana mitään  astioita,joten päätettiin  tulla seuraavana päivänä isojen korien kanssa. Yöllä oli kuitenkin ollut jo pakkanen , tällä kertaa tavallista aikaisemmin syksyllä ja kaikki sienet olivat paleltuneet. Toinen   asia joka liittyy myös näihin yöpakkasiin: eräänä  aamuna tuli  vastaanotolleni mustalaisnainen kahden pienen lapsensa kanssa. Molemmat olivat paljasjaloin sillä

äskettäinhän oli tavallaan vielä kesä. Pihalla olivat kuitenkin lammikot  vielä aamulla jäässä ja  molemmat  lapset olivat kovin nuhaisia. Mustalaisnainen tuli kunnan  lapulla, joka merkitsi sitä, että lääkärissäkäynnin ja lääkkeet maksoi kunta, kun potilas katsottiin varattomaksi. Mustalaisnainen  selvitti, että hän on joutunut hakemaan lapun kunnallta ,kun perheen huoltaja Janne  oli joutunut  vankilaan  viinanmyynnistä kiinni, se kun oli valtion monopoli. Ennenn oli Jannne elättänyt perheensä tällä  myynnillä. Tuli mieleeni, että  olisi tullut  yhteiskunnalle halvemmaksi  antaa  Jannen  elättää perheensä  tällä  viinanmyynnillä, kuin että pistää hänet vankilaan. Kun sitten kotiuduin tältä matkalta, oli aika  suunnitella tulevaisuutta. Aikaisemmin olivat monet suoraan aloittaneet yksityisvvastaanottonsa panemalla oveen kyltin LÄÄKÄRI. Meidän asuntomme oli kuitenkin tähän  sopimaton .  Erikoistumaan pääsi Helsingissä   vain mikäli oli väitöskirja valmiina, jotten  täässä vaiheessa  se tuntui mahdottomalta toteutttaa, sillä  väitöskirja oli ollut  tehtävä omin rahoin ja minullahan oli perhe elätettävänä. Minä ollin  tietysti huolissani tulevaisuudesta ja kun kunnanlääkärin virkoja oli  runsaasti  tarjolla ja  olinhan  sitä  työtä jo tehnyt pitkään,, että  tiesin mitä  se oli, sovittiin että  muutetaan Helsingistä. Vilppulassa oli virka auki ja se oli lisäksi lähellä Tamperetta ja Helsinkiä. Sain  virran ja sitten muutettiin  sinne. Vilppula oli   silloin 9000 hengen kunta lähellä  Mäntän teollisuuskeskusta ja sen  aluesairaalaa.   Asunto oli hyvä ja vastaanotto oli samassa rakennuksessa, saattoi kesken vastaanoton   mennä  kotiin kahville tai lounaalle. Minulla oli vastaanotto joka päivä klo 8-17 välillä.  Mutta  vastaanotto ei loppunut koskaan klo 17, sillä  säännöt olivat  sellaiset, että jokainen potilass, joka oli tullut vastaanotolle ennen klo 17 oli otettava vastaan. Tämä merkitsi sitä, että melkein aina oli potilaita klo 20-21  saakka. Vastaanotto oli muuten  hyvin varustettu, oli  jopa  röntgenkone josta oli  suuri  apu kun sai keuhkokuvista  apua monien  sydän ja  keuhkojen tautien  diagnostiikassa. Yksinkertaisemmat instrumenti, joutuivat kunnanlääkärit ostamaan  itse. Niinpä  minun oli ennen muuttamista  tehtävä  suuria  ostoksia  Helsingissä  Instrumentariumissa, josta  sain  tarvittavat ompeluvehkeet ,spekulat,korvahuuhtelulaitteet, jne. Virkaan kuului myös

ns  rautatielääkärin tehtävät. Rautatieläiset olivat neuvotelleet itselleen  ilmaisen lääkärinhoidon,mutta lääkärien puutteen  vuoksi, hoitivat kunnanlääkärit sitä tehtävää sivutoimisesti. Palkkiona  tästä  tehtävästä minulla oli  mahdollisuus matkustaa ilmaiseksi  rautateillä minne  halusin.  Lisäksi oli minun tietysti hoidettava neuvoloita

ja  tähän kuului matkustaa lähikuntaan Pohjaslahteen n 20 km päähän kerran  viikossa pitämään neuvolaa, kunta oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa lääkäriä silloin. Paitsi tätä vastaanottoa, kuuului  tietysti kunnanlääkärin tehtäviin  tehdä kotikäyntejä  potilaiden luokse joita  huonon kuntonsa  vuoksi oli vaikeata tulla vastaanotolle. Keskimäärin joka yö oli yksi kotikäynti,usein 3 kappaletta. Oli  selvä, että tämä kävi voimille ja niinpä sitä  yritti hankkia sijaisen  kandidaattiseuran kautta niin useasti kuin  suinkin mahdollista. Tavallisesti pidin keväällä 2 viikkoa ,syksyllä 2 viikkoa ja mikäli mahdollista ,kesällä  4 viikkoa. Työtä oli siis paljon ja  tietysti tulot  sen mukaiset. Muutimme  siis  syksyllä  Vilppulaan ja lähestyi joulu. Koska Vilppulassa ei juuri ollut mitään kauppoja ,ajattelin  paria päivää ennen joulua tehdä ostosmatkan Jyväskylään,joka oli myös mukavan automatkan päässä. Tie oli hyvin mutkainen ja ajattelin ajaa hyvin varovaisesti. Olin jo  melko lähellä  Jyväskylää, muistaakseni Multian kunnassa,kun tulee vastaan

mutkassa  Volga merkkinen  auto  keskellä  tietä. Minun oli väistettävä ja kun tie

oli kapea otti oikea  etupyörä lumipenkkaan, sillä seurauksella , että  auto luisui vääjäämättä  ojaan. Kaikeksi onnettomuudeksi ojassa oli  siinä kohdassa iso, lähes  auton kokoinen kivi ja siihen minun  rakas Peugeotini  törmäsi. Vauhti ei ollut kova,mutta menin tärähdyksestä vähän  sekaisin mutta mikä ikävintä  auton etuosa meni luuttuun niin, ettei sillä voinut enää ajaa. Volgassa oli kaksi miestä ja he kuitenkin  pysäyttivät autonsa,kun näkivät miten minulle oli käynyt Kun minä sitten yritin esittää  että tämähän oli teidän syy,joten teidän vakuutusyhtiönne on syypää maksamaan minun autoni, niin nämä  kaverit sanoivat tulevansa Tulomajoelta,  jossa  Venäjän puolella suomalaiset rakensivat voimalaistosta. Nämä kaverit tunsuvat suomalaisen oikeuslaitoksen, kun he  sanoivat: kato sinä oli yksin ja meitä on kaksi, me sanotaan oikeudessa , että  sinä ajoit  väärin ja kun meitä on kaksi,meitä uskotaan eikä  sinua.  No mitäs siinä riitelemään. Tuli yksi  ystävällinen autoilija joka auttoi minut puhelimeen   ja sitten tilasin taksin kotiin ja hinaus-auton,joka vei  autoni korjattavaksi. No minä olin kuitenkin säilynyyt terveenä ja sehän oli pää-asia. Auto laitettiin kuntoon,mutta  korjaus tuli kalliiksi. Onneksi minulla oli vakuutus ,joka korvasi, ainoa mikä meni oli bonukset.Kun rahaa tuli,  ajattelin  sitten osaa uuden auton ja se tuli  vielä  samana talvena. Ostin tälläkin kerralla Peugeotin, jota sinä  aikana pidettiin  laatu-autona ja  samalla sain vanhan  vaihdettua. Merkki  oli  Peugeot  404 ja  se  oli  minun  elämäni  ensimmäinen  ihan uusi  auto.  Sen hinta  oli  12.500 silloista markkaa ja kun se oli  samalla minun työvälineeni, jonka  hinnasta  sain  vuosittain  vähentää  verotuksessa  35%, ei  sen osto budjettia  paljon  rasittanut. Ensimmäisen  autoni ,rakkaan Vauxhallin olin joutunut vaihtamaan , koska sen jarrut eivät toimineett ja moottori kulutti jo huomattavasti öljyä. Jyväskylässä oli meidän naapurinamme ollut Mikkilä, joka oli

työssä Jyväskyläläisessä autoliikkeessä. Kun hän näki Vauxhhallini surkean kunnon, hän lupasi ottaa sen vaihdossa vastaan ja  myydä minulle edullisesti  tämän nyt  kolaroimani  Peugeotin. Se Oli ihan uuden  näköinen ja sillä oli ajettu vai 20.000 kilometriä. Maksoin siitä 6000  markkaa ja olin  sitten  siihen  hyvin  tyytyväinen.Kun  minä sitten  ajoin Jyväskylässä  Vauxhallini sinne  autoliikkeesen, oltiin ensin vähällä kolaroida eräässä kulmassa  kuorma-auton kanssa,  kun jarrut eivät toimineet. Sain kuitenkin lopuksi Vauxhallin  sinne autoliikkeen pihalle moottorijarruttamalla, vaikka  siinä kyllä tuli hiki otsalle, onneksi oli hiljainen liikenne sinä iltana. Erikoisesti on Vilppulasta jääneet mieleen kotikäynnit. Muistan kun kerran menin erästä vanhaa rouvaa katsomaan,jolla oli pneumonia. Omaiset olivat leiponeet ja kattaneet vain minua varten oikein juhlapöydän, olin todella hämilläni, siihen  aikaan vielä lääkäriä arvostettiin  maaseudulla. Toisen kerran muistan kun menin katsomaan  91 vuotiasta entista posteljoonia yöllä.kun tämä oli  tullut  huonovointiseksi. Ensin mentiin autolla 20 km ja sitten reellää, koska autolla ei enää  päässyt. Rekimatka siinä  vällyjen  alla ja tähtien tuikkeessa oli melkein romanttista. Perillä oli sitten jo hieman  toipunnut potilaskin vastassa. Kun  kyselin lähemmin,milloin se alkoi  heikottaa,  hän  sanoi, että kun minä työnsin tuota  pulkkaa,jossa oli saunavettä ylämäkeen, niin tuli huono olo. No eihän se sen vaarallisempaa ollut, mutta sovittiin postiljoonin kanssa, että  saunavedet seuraavan kerran saa työntää  nuorempi väki, 91-vuotiaalle  riittää  pelkkä  saunominen. Kun kyselin  postiljoonilta, miten hän on pysynyt niin hyväkuntoisena niin pitkään hän sanoi, että kun sitä näitä Vilppulan mäkisiä teitä  pyöräili postia 40.vuotta sitä väkisinkin kunto pysyi hyvänä. Vilppulassa tutustuin myös Mäntän sairaalassa oleviin kolleegoihin ja  eräs oli jo minuun  aikaisemmin  tuntemani opetti minut keilaamaan, Mäntässä oli rakennettu hyvä keilahalli  ja olihan sekin ruumiinliikuntoa.

Minusta oli mukava olla työssä  Vilppulassa,mutta työtä oli liikaa yhdelle lääkärille, joten kun minua  pyydettiin Jyväskylän  maalaiskunnan kunnanlääkäriksi, kun siellä pitkään toiminut lääkäri Mikola oli  saanut lääninlääkärin viran. Tehtävään

haluttiin,jokin jolla olisi ollut  synnytyksen hoidosta kokemusta ja minähän olin jo tehnyt monta  sectiota ja hoitanut synnytyslaitosta. Lisäksi maalaiskunnassa oli 2

kunnanlääkäriä ja lisäksi keskussairaaalla lähellä, jonne  voisi lähettää vaikeat tapaukset. Kaikkein tärkein syy muuttoon oli kuitenkin, että  Jyväskylä oli tietysti

lasten koulukaupunkina ihan toista luokkaa kuin Vilppula olihan siellä Normaalilyseo, jossa minä olin käynyt ja jonka tapana oli noudattaa  tapaa, että  jos vanhemmat ovat kouluakäyneet, on lapsilla pluspisteitä,kun ne aikanaann kouluun pyrkivät. Lisäksi oli

kunnanlääkärin asunto erittäin  hyvä. Kun sota-aikana mm Saksan  armeija tarvitsi

suksia rakensi eräs silloin hyvin menestyvä ja saksalaisten kansssa  suuria kauppoja tehnyt  suksitehtailija rakensi  suuren hienon  asunnon itselleen Kuokkalaan  kauniin järven  ranna lähelle. Asunnossa oli  suuri  puutarrha ja 21  huonettta. Kun sitten sodan jälkeen tämä suksitehtailija teki konkurssin, osti kunta tämän kiinteistön ja koska se sijaitsi sopivan lähellä maalaiskunnan synnytyslaitosta, sopi se hyvin   kunnanlääkärin virka-asunnoksi. Synnytyslaitos oli kaksikerroksinen rakennus,joka luultavasti oli aikaisemmin ollut jonkinlainen oppilaitos. Maalaiskunta oli kuitenkin kasvanut kovasti, joten siellä oli paljon synnytyksiä Minun  aikanani siellä oli n  850 synnytystä vuodessa, joka nykyään jo työllistää  3 gynekologia, mutta minä  hoidin tämän laitoksen ja  äitiysneuvolat yksin. Lisäksi tuli vastaanotto ja koululääkäärin tehtävät-. Mikola oli  ensin  aikonut pitää  asunnon  vielä lääninlääkäriksi tultuaankin, mutta eihän kunta  voinut siihen  suostua. No itkua vääntäen kantoivat sitten Mikolan  lapset muuttotavaroitaan ulos,kun me muuttettiin sisään. Minusta se oli omituista, he pitivät asuntoa kuin omanaan, vaikka se oli  virka-asunto. No, muutettiin ja  vähän se  aluksi oli talo  tyhjän tuntuuinen, mutta saatiin kuitenkin kaikki tärkeät  asiat toimimaan. Talo oli kuitenkin puulämmitteinen, mutta  kunta  antoi   ilmaiset puut. Talvella ei talo tahtonut pysyä lämpimänä ellei keskellä yötä käynyt heittänmässä  muutamaa  halkoa  pannuun. Koska minulla jo päivystyksen vuoksi oli muutenkin yöherätyksiä, sain sitten neuvoteltua, että kunta  järjesti öljylämmityksen, että  sain  nukkua  joskus  rauhassa  edes   yhden yön. Vastaanotto oli keskellä  kaupunkia  Röntgenlaitoksessa, jonka omisti keskusairaalan röntgenlääkäri Airaksinen. Mikola aluksi ei halunnut jatkaa vastaanottoaan, muttta katui n vuoden kuluttua ja halusi vanhan vastaanottonsa takaisin. Sehän ei ollut kunnan, vaan kunta oli sen vuokrannut  Airaksiselta. Asunnon aiheuttama kateusko oli kysymyksessä. Vai ajatteliko  Mikola  kilpailla minut ulos.  No, kunta osti minulle  samasta  talosta  vastaanottohuoneuston, joten minulla oli yhtä runsaasti potilaita kuin ennenkin. Minä viihdyin toisaalta  hyvin Jyväskylässä, jossa oli vanhoja tuttuja ja lapsilla oli hyvät koulumahdollisuudet. Kesälomilla saattoi jo tehdä matkoja ulkomaillekin,kun lapset olivat jo niin isoja. Minä päätin rakentaa itselleni paremman matka-auton , koska  pitkillä matkoilla tarvitaan tilaa. Ostin  käytetyn  Taunus pakettiauton, josta  sai mukavasti tällaisen matka-auton. Tein siihen  sisustusta ja sijoitin  siihen jopa jääkaapin,joka toimi nestekaasulla ja se oli tarpeen ja se toimi hyvin koko ajan. Auto kaipasi kuitenkin huoltoa, joten tetin  siihen varmuuden  vuoksi täydellisen moottoriremontin. Sen teki eräs potilaani,joka oli  autokorjaamon omistaja. Itse maalasin auton uudestaan ja siitä tuli niin hyvä, että  ajoimme sillä aina Istanbuliin saakka Sveitsin ja Jugoslavian kautta. Takaisin tultiiin sitten  Bulgarian ja Romanian kautta aina Unkariin ja käytiin jopa Budapestissä. Sieltä Wieniin ja takaisin kotiin. Mukana oli vanha kypärämäkeläinen Reiska, joka oli naimisissa minun serkkuni Kyllikki Jääskeläisen kannssa. Hän  suuteli kotimaan  kamaraa kotiin tultuaan, oli kai ollut  jännä reisu. Ja olihan  sitä, kun nukuttuin pressun  alla  Unkarin pustalla ja yöllä  kuului  lähellä laukauksia. No  terveenä kuitenkin tultiin kaikki kotiin ja  sitten  taas  jaksettiin tehdä tovi  työtä täysillä. Joskus tapasin Jyväskylässä myös vanhoja  koulukavereita  mm Jorma Vuoren. Hän oikeastaan otti yhteyttä minuun, kun  tiesi minun olevan lääkäri ja  hänen lapsensa olivat  useasti sairaana. Tein hänen luokseen monta kotikäyntiä. Jorma oli mennyt  jonkin pankkineidin kanssa naimisiin ja  tämä oli  melko tavallisen näköinen, voisi jopa sanoa  ruma, verrattuna  siihhen   hänen  nuoruutensa  toivottomaan ihastukseen. Kävin Jorman luona usein öisinkin kotikäyynnillä ja  annoin jopa  ilmaiset lääkkeet. Jorma   oli  sitä  mieltä, että  eihän sitä näin kaveriien kesken mitään  maksua   tarvitse   maksaa, mutta kai  hänellä oli vähän  huono  omatunto,kun hän  sanoi, että hänellä on  yksi  mehiläispesä, jonka tuoton hän  sitten  voi   syksyllä  antaa minulle,  siis  hän  ajatteli  antaa  mehiläisten maksaa  lääkärinpalkkiot.  No,  syksy  tuli ja  mehiläiset  olivat olleet  ahkeria, että sitä hunajaa  tuli   toistakymmentä  kiloa. Minä   sain  hunajan ja velka  oli kuitattu.  Ei  kuitenkaan mennyt  kuin  viikko, kun  Jorma  tuli meille  selvittämään,  että  itse   asiassa  tämä  hunaja on  niin  kallista  että  hänellä  ei  ole  varaa  antaa sitä kaikkia, saisin hänen mielestään liian hyvän palkan. Kyllähän minä Jorman  tunsin, hän oli  saita kuin Skotlantilainen. No,  minä  sanoin,  pannaan  sille  hunajalle  kauppahinta  ja  minä  katson lääkärihinnastosta mitä  nämä  kotikäynnit  maksavat ja sinä saat  sitten  joka  pennin minkä  minä  olen  velkaa,  Laskettiin ja  siinä  kävi niin,  että  Jorma  olisi   ollut  maksava minulle  500 mk lisää hunajan lisäksi. Jorma  lähti  mutisten pois,  eikä   hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Tämä oli  juuri  se  Jorma, jonka äiti sanoi, ettei meidän Jorma lähde sinne Helsinkiin hulluttelemaan, vaan hankkii itselleen kunnon  ammatin.Kaverit ovat niitä,  jotka  ovat kaikkein röyhkeimpiä   käyttämään sinua  hyväkseen.Kun oli oltu Jyväskylässä parisen vuotta, alkoi liikkua  huhuja, että maalaiskunnan  synnytyslaitos  suljettaisiiin ja synnytykset  siirrettäisiin läheiseen keskussairaalaan. Tämä tietysti oli  oikea  ratkaisu,mutta kunnalla oli probleemeja oman sairaalansa  henkilökunnan  kanssa. Minä  aloin  ajatella tulevaisuutta, sillä sairaalan toiminnan loputtua menettäisin melkoisen  suuren osan  tuloistani, sillä  sairaalan  työstä maksettiin toimenpidepalkkiot. Lisäksi olin nyt kiinnostunut  tulla  spesialistiksi ja  koska saattoi  saada  osan  erikoiskoulutusta  hyväksytyksi mikäli  toimisi dosentin  alaisessa  aluesairaalassa, päätiin muuttaa  Kuusankoskelle,jossa  toimi  Dosentti Hiilesmaa  synnytysosaston lääkärinä. Sovittiin kuitenkin, että  perhe ei muuta Kuusankoskelle,vaan minä  käyn siellä työssa  vaaditun ajan ja  käyn  viikonloppuisisn  Helsingissä, jonne perhe muuttaisi  lasten koulunkäynnin takia mieluummin kuin Kuusankoskelle. Taas  tuli  eteen tämä asunnin etsiminen Helsingistä.  Käytiin katsomassa useita paikkoja,mutta ei oikein onnistanut. Sitten tuli kadulla vastaan minuun  entinen oppilaani Karjalan yhteiskoulusta ja kun siinä  sanoin hänelle, että olen nyt vaan tullut  etsimään Helsingistä asuntoa. Hän  sanoi, että hän on juuri muuttanut ja  hänellä on osake  Mannerheimintiellä aivan naistenklinikan lähellä ja hän mielellään  vuokraisi sen minulle. No asunto ei  tietysti ollut suuri,mutta kun minä olin melkein aina pois  mahtuihan  siihen ja tilapäiseksi  se oli tarkoitettukin. Minä olin  töissä Kuusankoskella ja tulin viikonloppuina Helsinkiin mikäli en päivystänyt.  Kuusankoskella oli  dosentti Hiilesmaa  esimiehenä ja gynekologiylilääkärinä  ja hänellä oli  hyvin paljon käytännön kokemusta ja  sain häneltä paljon sellaista  tietoa,mitä ei  aina löydy oppikirjoista. Helsingin naistenklinikka oli lähellä ja usein  siellä tarvittiin  äkkiä sijaista,, jonkin  sairastuttua ja koska me olimme lähellä , soitettiin usein Hiilesmaalle. Minä sain  ensin lyhyempiä sijaisuuksia ja sitten pitempiä. Ensimmäinen sijaisuuteni sattui hieman dramaattisesti siten, että  jo lähes  valmis gynekologi , Strandell,  jolla onnettomuuudeksi oli sokeritauti, sai tautikohtauksen  työssään, sanottiin,  että hän oli laiminlyönyt   hoitaa  itseään,  kun tajusi, että hänen sairautensa on jo liian  pitkällä ja että hän kohtta  tulisi melkein sokeaksi eikä pystyisi enää leikkaamaan. Hänet löydettiin  tajuttomana päivystys-aikana ja sitten tarvittiin kiireesti  sijainen. Hiilesmaa oli niin suurenmoinen  esimies, että  heti lähetti minut  naistenklinikalle, koska tiesi, että sillä tavalla hän  auttaa minua  urallani eteenpäin, vaikka minua olis tarvittu Kuusankoskellakin hänen apunaan, onneksi meitä  apulaislääkäreitä oli kaksi, että hänen ei  aivan yksin tarvinnut jäädä. Sitten meni jonkin  aikaa ja Dos Wichman sai  tutkimusprojektin USA:sta,jolloin hän joutuisi olemaan poissa  2 vuotta. Tässä tehtiin sitten , että mentiin  alhaalta ylöspäin,kunnes siis jäi yksi  apulaislääkärin virka tyhjäksi. Opetusvirka oli siis kolme vuotta, joten tätä ei  voitu panna  hakuuun, vaan  voitiin täyttää sijaisella ja sen  viran minä sitten  sain, kun jo olin  tuttu  klinikalla ja sen jälkeen  sitten olikin jo jalka ovenvälissä erikoistumista varten. Tämä oli raskasta aikaa, sillä työskennellä niin kaukaa kotoa ei tietenkään ollut hauskaa. Lisäksi  oli  naistenklinikan  päivystys  raskasta, mutta  minulla oli  hyvä  tuuri sillä  selvisin  tämän  harjoitusajan  komplikaatioilta ja  sitten  prof. Zilliacus  nimitti minut  vakinaiseen  virkaan  , kun  se  tuli  hakuun.  Siitä  sitten  alkoi  se   gynekologiksi  opiskelu.